Ihminen on mestari pettämään itseään. Ihminen valehtelee itselleen ja uskoo itseään, siinä hän on hyvä. Eikä koske vain ns. uskovaisia.
Voisitko muuten mainita esimerkin asiasta, johon uskot, koska “todisteet ovat vakuuttavat”?
Itselleni Luther edustaa raamatunopettajaa ja teologia joka on osannut hyvin perustella oppinsa.
En ole syntyluterilainen vaan itse etsinyt ja löytänyt tämän uskon. Koska päätin ottaa selville minkälaiseen kirkkoon olin liittynyt, päätin aloittaa, mielestäni alkeista: Lutherista. Tartuin nk. Lutheria sarvista.
Otin selvää, mitä Luther on kirjoittanut ja mitä luterilainen kirkko opettaa. Luin muutamia kansantajuisia kirjoja kuten “Luterilainen usko tänään”, “Manna”, “En minä kuole vaan elän” (antologia Lutherin kirjoituksista) sekä Reijo Arkkilan kirjan “Olet kastettu”. Näillä eväin minusta tuli “oikea luterilainen”.
Jos minulla oli teologinen ongelma, “enkä jotain tajunnut”, otin selvää mitä Luther asiasta sanoi ja jo asia valkeni. Hartauskirja “Mannaa Jumalan lapsille” on ollut tärkeä opettajani. Siinä syntinen saa kunnon pöllytyksen, niin että kaikki luulot omasta hurskaudesta ja hyvistä teoista kaikkoaa ja jos lukija on ollut vilpitön, hän on kirjan lopussa kuin viskimen läpikäynyt.
Kunnioitan Lutheria sen mukaisesti minkä olen hänen kirjoituksissaan todeksi havainnut, en siitä silkasta periaatteesta, että minun luterilaisena muka täytyisi. Vaikken juuri tällä hetkellä kirkon jäsenenä, olen kuitenkin uskoltani mitä lutherilaisin, luulisin.
Mikäli havaitsisin Lutherin kirjoituksissa jotain väärää, en tietenkään sellaiseen tunnustautuisi. Itselleni Luther itse merkitsee enemmän kuin Suomen Evankelisluterilainen kirkko, jonka joitain toimintatapoja en hyväksy, enkä usko, että Lutherkaan hyväksyisi.
Hyvin pärjään Kristuksen ja Lutherin kanssa ilman kirkkoakin. Tämä ei tarkoita että sinällään väheksyisin kirkkoa, jonka kuitenkin tulisi edustaa Kristuksen ruumista maan päällä. Kirkko oikeammin on se seurakunta joka tunnustaa Kristusta ja Raamatun sanaa. Siis kristityt, seurakunta kirkossa.
Minua jotenkin rasittaa jauhaminen pelastuksesta. Vaikka olenkin luterilainen, en silti tuomitse katolisten enkä ortodoksien kantaa, josta tässä ketjussa on ollut puhetta. Eniten minua ärsyttää “superkörttiläisten” kilpailu siitä, kuka rimpuilee eniten vastaan sitä, kun Jumala vetää puoleensa. Suorastaan ylpeillään vastaanhangoittelulla ja ollaan niin alatien kulkijoita ja nöyriä mukamas.
1 tykkäys
Aivan. Sellaisia me olemme. Siksi pitää olla varovainen, kun tulee vastaan asia johon niin haluaisi uskoa…
Uskon esimerkiksi, että käyttämäni lääkkeet toimivat sairauteni hoidossa. Siitä todisteena ovat omien kokemusten lisäksi monet tieteelliset tutkimukset. Silti hieman siinäkin nuo sivuvaikutukset epäilyttävät.
Toisaalta en usko esimerkiksi homeopatian auttavaan sairauteeni. Siitä ei ole muuta todistetta, kuin sen markkinoijien puheet mystisestä veden muistista. Että mukamas kun vaikuttavaa ainetta sotketaan suhteessa yksi molekyyli kahteen maailmankaikkeuteen, saadaan kovin tehokas lääke…
Mitä vikaa on jauhaa pelastuksesta? Sehän on koko uskon / uskontojen olemus, tavalla tai toisella.
Usko ei ole maanpäällinen harrastus, vaan “sen päämäärä on sielujen pelastus”. Niin tässä maanpäällisessä elämässä kuin kuolemanjälkeisessäkin.
Tämä iankaikkinen elämä alkaa jo maanpäällä ja jatkuu iankaikkisuuteen sellaisena kuin se ruumiidemme kuollessa ja hengen tästä erotessa kohti meille vielä silmin näkymätöntä maailmaa on. Jo täällä maanpäällä, uskossa ja lahjavanhurskautuksessa tapahtuu tietynlainen Hengen ja Lihan erotus.
Tämä on aika iso asia.
Tämän vuoksi me uskomme. Siellä me näemme ja tiedämme. Usko on silta maailmankaikkeuden suurimman asian tietämiseen ja sen lahjaksi saamiseen. Kokonaisen Taivasten Valtakunnan omistaminen, sieltä ilmaisen tontin saaminen, oman tuvan ja perunamaan.
Se on enemmän kuin robotin Kuun pinnalla tai jopa Saturnuksessa käynti.
1.Piet.1: 6-9
6 Sentähden te riemuitsette, vaikka te nyt, jos se on tarpeellista, vähän aikaa kärsittekin murhetta moninaisissa kiusauksissa,
7 että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.
8 Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla,
9 sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.
1 tykkäys
En ole aiemmin tehnyt siirtoja, joten pahoittelut kömpelyydestä. Mutta vastasin tuolla:
Vastasin sinulle jo osittain kysymykseesi, mutta täydennän hiukan vielä, huolimatta siitä, että tämä homma meni taitamattoman moderoinnin takia vähän “läskiksi”, kun tämä ketju pilkottiin, olihan ketjun pääjuonteena nimenomaan se miten ihminen pelastuu ja ketkä pelastuvat?
Mutta sitten itse kysymykseesi. Ei ole niin etteikö sinun tahdollasi olisi merkitystä pelastuksesi asiasta, mutta sillä on merkitystä vain siinä suhteessa, että voit estää pelastuksesi, mutta et saada sitä aikaan. Puhun koko ajan Raamatun tematiikka mielessäni, eikä minulla ole aikomustakaan esittää sen ulkopuolisia näkemyksiä pelastuksen asiassa. Kuten jo aiemmassa supistetussa vastauksessa sanoin on meissä kristityissä liha ja henki ja se kumpi voittaa ratkaisee pelin.
Raamatun mukaan jos ihminen on Hengen kuljetettavana hän ei ole lihan vallassa, eli hän ei toisin sanoen ole lain alla ja pyri omin avuin, omin teoin pelastumaan niin kuin hän eittämättä tekee sikäli kuin on lihallinen, sillä lihallinen, luonnostaan äidistä ja isästä syntynyt ihminen ei taivu Hengen johtoon eikä se voi niin tehdäkään, koska luonnollisen ihmisen koko olemus on vihamielisyyttä Jumalaa kohtaan, eli hän pitäytyy itseensä omaan vanhurskauteensa. Hän käsittää pelastuksen aina lain näkökulmasta käsin, mitä on oltava, mitä tehtävä jne. Juuri tästä syystä tarvitaan uudestisyntyminen Hengestä, josta Johannes kirjoittaa evankeliuminsa kolmannesssa luvussa. Tämä uudestisyntyminen tapahtuu Jumalan itsensä Raamatussa nimeämien armovälineiden kautta. Kun kuulet Sanan, et kuule vain verbaalista viestiä, vaan Jumalan Sana tulee sinulle aina myös Pyhän Hengen voimassa, eli kuulet todellakin sinua puhuttelevan toisen persoonan, toisen sinän ja jos kuulet, usko on silloin sinussa jo syntynyt. Tässä Sanassa sinä voit sitten alati elää uskossa tai tukahduttaa sen, aivan Jeesuksen sanojen mukaan:
Kuulkaa siis te vertaus kylväjästä: Kun joku kuulee valtakunnan sanan eikä ymmärrä, niin tulee paha ja tempaa pois sen, mikä hänen sydämeensä kylvettiin. Tämä on se, mikä kylvettiin tien oheen. Mikä kallioperälle kylvettiin, on se, joka kuulee sanan ja heti ottaa sen ilolla vastaan; mutta hänellä ei ole juurta itsessään, vaan hän kestää ainoastaan jonkun aikaa, ja kun tulee ahdistus tai vaino sanan tähden, niin hän heti lankeaa pois. Mikä taas orjantappuroihin kylvettiin, on se, joka kuulee sanan, mutta tämän maailman huoli ja rikkauden viettelys tukahuttavat sanan, ja hän jää hedelmättömäksi. Mutta mikä hyvään maahan kylvettiin, on se, joka kuulee sanan ja ymmärtää sen ja myös tuottaa hedelmän ja tekee, mikä sata jyvää, mikä kuusikymmentä, mikä kolmekymmentä. Matt. 13: 18- 34.
Tämä on siis Jumalan itsensä puhetta, ei kenenkään ihmisen mielipide, ei edes Matteuksen, sillä hänkin on vain ollut tyhjä astia, jonka välityksellä Jumala on sanansa näiltä osin tuonut esiin. Ja näin siis pelastus on täysin riippumaton siitä mitä sinä äidiltä ja isältä perityssä syntymässäsi teet, jossa syntymässäsi voit ainoastaan tukahduttaa sen Jeesuksen vertauksen mukaisesti tai pitäytyä siinä Jumalan Hengen voimassa häneltä itseltään saadussa uudessa Hengen luomuksessa.
Kun puhun näin, en puhu mistään muusta kuin omasta kokemuksestani käsin. Olen tuhannet kerrat tuskaillut lain ja hellittämättömältä tuntuvan syyllisyyden alaisena ja vihdoin oppinut pitämään lakia ja syyllisyyttä omastatunnostani poissa silloin kun on pelastukseni kysymyksessä, sillä eihän minun omatuntoni ole minun tuomarini, vaan kaikeksi onneksi Jumala.
Siitä me tiedämme, että olemme totuudesta, ja me saatamme hänen edessään rauhoittaa sydämemme sillä, että jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki. Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan. 1. Joh. 3: 19- 21.
Olisi kauheaa ajatella, että pelastukseni riippusi edes vähänkin minusta ja minun teoistani, sillä sillä tavoin en koskaan voisi olla rauhallinen vaan elää alituisessa epäilyksessä.
3 tykkäystä
Hienosti sanottu, juuri näin se menee. Usko asettuu tuhoavasti vastakkain lihan kanssa. Kiitos tästä!
1 tykkäys
Walther on hieno luterilainen! Ei tää meidän lutskuuskaan ihan pöhköä ole, vaikka mä diggailen myös katskuista ja ortskuista! 
Näen nyt asian niin, että saatamme painottaa asioita eri tavalla, mutta kaikille meille kristityille nämä asiat (osittain limittäiset) ovat tavalla tai toisella tärkeitä:
- pelastuminen uskosta
- pyhittymisen tärkeys
- pyrkiminen hyviin tekoihin
- Kristuksen seuraaminen
- syntiuhriin uskominen
- pyrkimys eroon synnistä
- Jumalan tahdon etsiminen
Voitteko allekirjoittaa?
Vähän veikkaan, että tämän keskustelun hedelmälliseksi kehittymisen kannalta olisi tärkeää, että analysoitaisiin esim. sitä, mikä on ruumiin ja lihan välinen suhde ja toisaalta, mikä on vanhan ja uuden ihmisen suhde metafyysiseen subjektiin, joka on ihminen. Sitten olisi varmaankin syytä vielä avata sitä, mitä ovat “omat teot” ja Jumalalle kelpaaminen. Erityisesti @anon31067578
No, mä en ole vielä edes ortodoksi, joten ehkä en ole paras vastaamaan kysymyksiisi 
Mun fiilikseni on kuitenkin se, ettei mene ihan niin kuin sanot. Se on totta, että ihmiskäsitys on optimistisempi ja kilvoittelun mahdollisuudet nähdään suurempina, mutta se ei toisaalta tarkoita sitä, ettei elämä olisi kovaa taistelua ja ettei vanha Aatu vaivaisi. Vanha Aatu tosin näyttäytyisi ihmisenä sikäli kuin hän on himojen orja. Kristityn kamppailu on himoja vastaan. Ja tässä kamppailussa voi ihan oikeasti ja konkreettisesti edistyä.
Yleisesti luterilaisuuden ongelma on minusta se, että puhutaan raamatullisesti, toistetaan tiettyjä puhetapoja, mutta kun kysytään esim. miten liha ja henki suhteutuvat toisiinsa yhdessä metafyysisessä subjektissa, ei sanota mitään selkeää. Raamattu antaa kuitenkin aineksia selkeämpään kokonaisvisioon.
Eli siis kysymys, mikä jää ratkaisematta on: jos hyväksytään, että liha = vanha ihminen ja henki = uusi ihminen, mikä on vanha ihminen ja mikä on uusi ihminen? Vastauksena ei toimi jonkin uuden synonyymisen käsiteparin löytäminen, vaan konkreettisesti sen kertominen, mistä noilla käsitteillä oikein puhutaan.
En ajatellutkaan, että juuri sinun täytyy vastata.
Minulla ei oppineisuus riitä kuin fraasiaasina olemiseen ja epäselkeyteen, joten vetäydyn tästä keskustelusta.
2 tykkäystä
Aika suuri ongelma vaikuttaisi olevan, että vanhurskauttaminen ja pyhittyminen nähdään samana asiana. Tai itse asiassa se, että vanhurskautus nähdään puhtaasti uskoon tulona ja uskona. Kansanomaisesti katsoen luterilainen teologia rakentuu pelkästään siihen, että tullaan kasteessa uskoon ja sitten uskotaan varoen kuvittelemasta, että hyviä tekoja voisi tehdä. Sen huimat saavutukset johtunevatkin pitkälle siitä, että tämä asia on pitänyt kuorruttaa monipolvisella teologisella apparaatilla.
2 tykkäystä
Luterilaisuudessa nimenomaisesti erotetaan vanhurskauttaminen ja pyhitys. Se on keskeinen ajatus tuossa rakennelmassa.
1 tykkäys
Kirjoitin, kun sitä pyydettiin, pitkän meilin seurakuntaani syistä, joiden vuoksi aion siirtyä ortodoksiseen kirkkoon. Siinä tuli näitä pyhitys- ja pelastusasioita pohdittua. Näkökulma on melkein 4-kymppisenä uskoon “pystymetsästä” 5,5 vuotta sitten tulleen maallikon ja on vielä kiireessä kirjoitettu. Laitan pari pätkää, jotka tähän sopivat:
Luterilaisissa saarnoissa, myös usein meillä, ja opetuksissa -esim. aamuhartauskirjoissani ja muuallakin tätä itsereflektiota lisää sellainen puhetapa, jossa yhtäkkiä halutaan ikään kuin tempaista jalat alta, romauttaa ihminen kaikesta “omasta pinnistelystä” ja oletetusta lakihenkisyydestä. Tyyliin: “Mitä se hyödyttäisi jos lukisin enemmän Raamattua, rukoilisin enemmän, tekisin sitä ja tätä ja kävisin enemmän seurakunnassa jne. Ei mitään! En voi lisätä mitään omaan pelastukseeni!” Kuten sanoin viimeksi kokouksessa: usein tämä mielestäni aivan selkeästi tunkeutuu rumasti sinne täysin tervehenkisen ja UT:n suositteleman kilvoituksen ja pyhityksen alueelle -jos halutaan pitää kiinni luterilaisuuden korostetusta jaosta vanhurskautukseen ja pyhitykseen.
Yksi minua pitkään vaivannut kysymys tässä on ollut se, jonka puin muotoon “oma tahto ja pyhitys” noin vuosi sitten, kun mietimme kokouksessamme saarnojen aiheita. X sai tämän aiheen sattumalta saarnavuorolleen ja muistan, että taisi tulla esiin kokouksessa tai jotenkin muuten, että X oli sanonut, että tämä on hänelle todella vaikea aihe. Minua harmittaa paljon, että en päässyt juuri tuona kertana messuun. Minä tein tuolloin PP:n, joten näin X:n diat. Hän käsitteli reippaammin aihetta aluksi ja otti esiin tunnustuskirjojen kohtia joissa puhuttiin kilvoittelusta ja pyhityksestä tarpeellisina asioina. Sitten kuitenkin lopuksi viimeisissä dioissa päädyttiin yhteenvedon omaisesti tällaiseen:
"Mikä osa ja rooli on siis omalla tahdolla – päättäväisyydellä ja sinnikkyydellä – pyhityksessä eli kristityn kasvussa Kristuksen kaltaisuutta kohti?
Me emme voi muuttaa ja kasvattaa itseämme pyhemmiksi omilla päätöksillä, ponnistelulla ja itsekurilla – uskonnollisilla ”kunto-ohjelmilla”."
(Välissä kuva painoa nostavasta muskelimiehestä)
“Meidän tulee käyttää ja harjoittaa tahtoamme siinä, että – usein vastoin turmeltuneen luontomme tahtoa – hakeudumme Raamatun äärelle, ehtoolliselle ja seurakunnan yhteyteen. Siis niiden lähteiden äärelle, joiden kautta Pyhä Henki pyhittää meitä.”
Ensinnäkin minun mielestäni tässä halutaan sanoa, että kaikki pyhityksemme on Jumalan aikaansaamaa ilman mitään synergiaa, eli ihmisen ja Jumalan tahdon yhteistyötä. Seuraava dia sitten vahvistaa tätä:
“Pyhitys on Pyhän Hengen aikaansaama vanhurskauden hedelmä Kristukseen uskovassa.”
Ilmeinen ristiriita on kuitenkin noiden kahden edeltävän väitteen kesken: “Emme voi muuttaa ja kasvattaa itseämme…” vs. “Meidän tulee käyttää ja harjoittaa tahtoamme…”
Tästä en syytä X:ää ja mielestäni tämä ei ole sattumaa, vaan johtuu suoraan luterilaisuuden asioita voimakkaasti halkovasta opista. On ollut Lutherille ja luterilaisuudelle kohtalokkaan tärkeää, että ihminen on täysin kykenemätön uskomaan ja pelastumaan ja selvästi tämä näkyy myös pyhityksen puolella toistuvasti -sielläkään ei saisi olla synergiaa. Tässä synergia pyritään kiertämään siten, että kun vain raahaudumme sinne sanan ja sakramenttien ääreen, niin sitten Jumala voi tehdä sen pyhityksen ilman osallisuuttamme ja vaivannäköämme.
Jos meidän kerran kuitenkin tulee harjoittaa tahtoamme vastoin turmeltuneen luontomme taipumuksia, jotta hakeutuisimme sinne pyhityksen ja armon lähteille, niin eikö olisi ihan hyvä kehittää sitä tahtoa sellaisilla “kunto-ohjelmilla”, joita Raamatussa selkeästi on, kuten paasto?
(Tässä välissä esimerkkejä paastosta UT:ssa)
Jatkoin:
Toinen ongelma on, että jos kerran ainoa mitä voimme tehdä muuttuaksemme ja päästäksemme jossain määrin eroon synnintekemisestä on käydä messuissa ja olla muuten passiivisia Pyhän Hengen toiminnan kohteita, niin miten on, olemmeko sitten vastuussa ollenkaan jos lankeamme haureuksiin, ahneuksiin, juopotteluihin jne. synteihin. Emmekö voi vain sanoa, että kappas, vielä ei ole Pyhä Henki tehnyt tarpeeksi työtään? No ei tietenkään, eikä meillä näin sanotakaan. Mutta tuollainen johtopäätös tuosta helposti tulee.
Kysymykseni johon halusin vastausta tuostakin saarnasta, oli oikeastaan se, että onko meillä kuitenkin olemassa oma tahto ja järki, joita joudumme ihan itse käyttämään vältellessämme syntejä ja pyrkiessämme tekemään hyvää. Eli onko meidän sen jälkeen kun olemme tulleet “totuuden tuntoon”, siis uskoon Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen, käytettävä ihan sitä samaa järkeä ja omaatuntoa, jollainen on myös pakanoilla (kuten Paavalikin toteaa Roomalaiskirjeessä) ja nykyaikana voisi sanoa ateisteilla?
Eräs standardivastaus, jonka usein olen saanut on suunnilleen tällainen: “No eihän me itse voidakaan, mutta kun me uudestisynnytään, niin se Henki meissä alkaa tehdä sitä työtä. Ei tämä ole mikään lihanjalostuslaitos; se liha on aina turmeltunut jne.” Tämmöinen aluksi usein vaiensi minut ja aloin vaan miettiä, että voi kamala, ehkä minäkään en sitten ole jotenkin oikein uudestisyntynyt tai ymmärrä ollenkaan tätä asiaa. Kuitenkin tajusin mielestäni tärkeän jutun tässä kohden Galatalaiskirjeestä:
“Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää.”
Tässähän ihan suoraan tulee ilmi, että ihminen, kristitty on itse siinä tahtoineen keskellä valitsemassa: kylvänkö lihaani, itsekkyyteeni, pelkän oman elämäni rakenteluun vai kylvänkö Henkeen, Jumalan ja lähimmäisten rakastamiseen. Ei ole selvästi vain niin, että emme voi itse tehdä mitään.
Kolmisen viikkoa sitten Y piti saarnan, joka oli selvästikin oikein hyvä luterilaisen opin mukainen saarna. Siinä meidät vietiin lakitupaan ja kerrottiin, että huomaamme, että olemmekin itse syytettyinä. Mutta sitten: ei hätää Jumala onkin lähettänyt poikansa kuolemaan puolestamme, ei hän ole vihainen vaan vielä haluaa antaa meille lahjojaankin. Poikakaan ei ole vihainen, vaan rukoilee puolestamme. Tämmöisen samanlaisen periluterilaisen lakitupavertauksen esitti Filiassa kolmisen vuotta sitten myös Z. Y jatkoi saarnaansa todella voimakkaalla kasteen armon korostuksella, suunnilleen: “Voit olla aivan täysin turvassa, ei kukaan ihminen voi tulla sinulle sanomaan tai viemään pelastustasi, jonka olet kasteessa saanut” Muistinvaraisesti suunnilleen näin -ja taas hyvin luterilaista oppia.
Kuitenkin tiedän, että meilläkin otetaan kiinni Raamatun sanasta, jos tulee kyseeseen vaikkapa avoliitot tai muu esiaviollinen seksi: “Eivät haureelliset peri taivasten valtakuntaa”. Eli eikö tässä aivan selvästi jouduta sen eteen, että sen pelastuksen voi menettää toimimalla väärillä tavoilla? Ja eikö silloin tuollainen täydellisen pelastusvarmuuden julistus ole oikeastaan täysin tyhjällä pohjalla?
Itse olen tullut 38-vuotiaana uskoon ja olen monin tavoin sitä ennen elänyt täysin kristinuskon standardien vastaisesti ja olen ollut ja olen edelleen taipuvainen riippuvuuksiin ja minulla on pahoja ongelmia luonteessani. Voin sanoa, että edes jonkinlainen kuiville pääsy monissa asioissa on todella työtä, tuskaa ja kärsimystä. Luopumista, ahdistusta ja masennustakin. Olen esim. syventänyt tietoisesti ymmärrystäni lukemalla uudestaan ja uudestaan samaa kohtaa eräästä sielunhoitokirjasta -kohta käsitteli siis Hollywood-tyyppistä tunteisiin perustuvaa rakkausnäkemystä verrattuna kristilliseen -ja ylipäätään näitä seksiasioita.
Tämmöiset saarnat eivät todella oikeastaan auta mitään tällaisessa prosessissa. Voidaan tietysti sanoa, että tämä saarna nyt käsitteli tätä pelastusasiaa ja evankeliumia. Niin kai. Ongelma on juuri se asioiden voimakas lohkominen luterilaisuudessa ja suuri vaikeus sovittaa sitä käytännön elämää lutherin suureen henkilökohtaiseen ja täydelliseksi opiksi pakkaamaansa löytöön. Muutamankin kerran on messussamme sanottu, että “meidän pitää saada uudestaan ja uudestaan kuulla se evankeliumin armon sanoma…” Sitten tästä pitäisi tulla se voima, joka jotenkin itsestään meissä vaikuttaa pyhitystä.
(Sitten vielä pohdiskelin asiaa Lutherin mystiikan kautta):
Kuten tunnettua, Luther päätyi katoliseksi munkiksi ja oli hyvin ankara kilvoittelija ja täysin epätoivoinen suhteessa Jumalaan, jonka koki olevan ankara rankaisija. Olen lukenut, että hänen ohjaajansa tms. luostarissakin tämän näki ja yritti vakuuttaa hänet myös Jumalan armosta. Tässä jo nähdään, että yksin armosta-oppi perustuu paljolti Lutherin omiin ongelmiin, eikä pelkästään Katolisen kirkon vääriin oppeihin.
Luther oli myös hyvin perehtynyt sen aikaisiin ja vanhempiin Katolisiin mystikoihin . Näistä monet voidaan ilmeisesti luokitella ikään kuin skolastisen teologian “herätysliikkeiksi” tai kriitikoiksi. Tällainen esimerkki on Mestari Eckhart, jonka oppilas oli Johannes Tauler, joka taas oli tuon linkkaamani kirjoituksen mukaan yksi merkittävä vaikuttaja Lutherille. Kuitenkin eräällä ortodoksisella sivulla sanotaan tästä läntisestä mystiikasta näin:
“Mystiikka oli skolastiikan kanssa samanaikainen liike ja teknisesti sen vastainen. Sitä voitaisiin ehkä kuitenkin vielä nimittää skolastiikan vieroitetuksi lapseksi, koska sillä oli oireita samasta taudista eli ”oikopolkujen” etsimisestä pelastukseen ohittamalla “kaita polku”"
Tarkentaisin tuota sen verran, että huomaan tosiaan melkein täsmälleen samanlaista hyvin logiikan ja mitä ilmeisimmin skolastisen järkeilyn inspiroimaa mystistä pohdintaa sekä Eckhartilla, että Lutherilla. Eckhart ikään kuin yrittää pakottaa Jumalan itseensä, tyyliin: “kun ihminen lakkaa täysin etsimästä mitään mistään ja kaikki asiat ovat hänelle samanlaisia, niin väistämättä Jumala asettuu häneen” tms.,
Luther: "Ekstaattisessa ahdistuksessa ihmiselle opetetaan, kuinka turha ja valheellinen on jokainen ihminen, joka ei perusta toivoaan yksin Jumalaan. Sillä ihminen on ihminen, kunnes hänestä tulee Jumala, joka yksin on totuudellinen. Ollessaan nimittäin osallinen Jumalasta myös ihminen tulee totuudelliseksi, kun hän roikkuu Jumalassa uskolla ja toivolla. Samalla hänet tehdään tässä ekstaattisessa ahdistuksessa ei-miksikään.
Sillä mihin joutuu se, joka perustaa toivonsa Jumalaan, ellei sitten omaan ei-mikyyteensä. Mutta mihin meneekään se, joka joutuu ei-mihinkään, ellei sinne, mistä hän on tullutkin. Hän on nimittäin tullut Jumalasta ja ei-mikyydestään; siksi se, joka palaa ei-mihinkään, palaa Jumalaan…"
Tämä riittää esimerkiksi. En ole niin jyrkkä, tosin vähällä perehtymisellä, katolista mystiikkaa kohtaan kuin tuo ortodoksisivusto. Kyllä siellä harjoitettiin myös kovaa itsetutkiskelua ja kilvoitusta varmasti.
(Tässä välissä kerroin omasta uskoon tulon yhteydessä tapahtuneesta "romahtamisesta ei-miksikään ja mystiikasta ja tarpeesta kohdata näyssä näytetty tyhjyyteni pikku hiljaa kilvoituksessa)
Luther itse kilvoitteli ankarasti, pohti, luki ja kirjoitti ja sai kokea tai joutui kokemaan “tempauksia ja huokauksia”, kehitti sitten luovaa, mutta myös hyvin kärjistävää, tempoilevaa ja kiistakirjoituksen omaista teologiaa, jota sävytti myös tarve paketoida filosofisesti täydellinen oppi vanhurskauttamisesta yksin armosta. Nyt tämä opillinen muotoilu ja uskominen lahjavanhurskauteen tuli ikään kuin pikalääkkeeksi, jota alettiin jaella saarnatuoleista -kärjistäen. Jeesus itse vertaa Jumalaa jopa penseään tuomariin tai jo nukkumaan asettuneeseen naapuriin, joka ei millään jaksaisi tulla avaamaan ovea. Jeesus kehottaa meitä näissä vertauksissa kovaan rukoustaisteluun, tiiviiseen suhteeseen Jumalan kanssa. Jokaisen on käytävä paininsa Jumalan ja itsensä kanssa.
(Myöhemmin):
Yhteistä lutherin kirjoituksissa ja vaikka ortodoksien kilvoittelijjoiden kokemuksissa on sellainen teema, että vaikka ihminen voi tulla pyhemmäksi ihan aidosti ja päästä eroon osasta synneistään, niin tässä prosessissa hän myös alkaa nähdä yhä syvemmin syntisyyttään ja ymmärtää sitä. Eli ehkä voisi muotoilla asian näinkin: ihmisellä ei ole “oikeutta” omistaa omakohtaista “yksin-armosta”-kokemusta ennen kuin hän on käynyt kilvoituksen läpi. Hän joutuu kilvoittelemaan kaikin voimin kohti pyhyyttä, mutta kenties aluksi sivutuotteena näyttäytyvä syntisyyden syvempi ymmärtäminen muuttuukin pääasiaksi. Ihminen ei pysty omassa järjessään ja maailmallisessa itsensä löytämisen eetoksessaan etsimään ja hyväksymään omaa ei-mikyyttään. Siihen tarvitaan myös Jumalan rakkaudellista kuritusta. No, kyllähän on sentään hyvä sekin, että ihmiset pyhittyvät ja alkavat olla siedettävämpiä toisilleen!
(Tuossa olisi pitänyt korostaa pyhityksen, synnintunnon ja nöyryyden syventymistä ortodokseilla koko elämän kestävän kilvoituksen kautta vs. luterilainen korostus asian uskomisesta jotenkin abstraktilla tasolla todeksi.)
No tuli nyt näinkin aivan liian pitkät pätkät tähän.
8 tykkäystä
Uskominen on teoista turhauttavin.
D
Onko näin? Sitten olen ymmärtänyt väärin, mikä on ihan hyvä juttu. Itse olen ymmärtänyt, että luterilaisuus näkee koko matkan, tai paremminkin yrityksen, kohti pyhittymistä pelkkänä vääränä omavanhurskautena. Esimerkiksi hyvät teot pyhittymisen toivossa ovat vakavia syntejä ja muuta vastaavaa. Myönnän auliisti, että en ole lukenut itse Lutherilta kuin katekismukset.
Erotus on juuri siinä, että tekoja ei tehdä vanhurskauttamisen vuoksi. Kyllä Pyhä Henki tekee pyhitystyötä kristityssä luterilaisuuden mukaan. Ja ilman muuta hengen hedelmät ovat tunnustettuja. Niitä ei vaan “osteta” tekemällä.
3 tykkäystä
Tämä on huikean tärkeä ja hyvin muotoiltu pointti. Ja oleellinen luterilaisuuden puolustus yleistä väärinkäsitystä vastaan.
Kuulostaa ihan hyvältä, mutta missä ja miten joku ajattelee ostavansa pyhitystä teoilla?
3 tykkäystä