On kristinuskolle vierasta jos käsitetään, että itsekuri, toisin sanoen laki vanhurskauttaa.
Room 7:9-10: “Minä elin ennen ilman lakia; mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi, ja minä kuolin. Niin kävi ilmi, että käskysana, joka oli oleva minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi. Mitä siis sanomme? Onko laki syntiä? Pois se! Mutta syntiä en olisi tullut tuntemaan muuten kuin lain kautta; sillä en minä olisi tiennyt himosta, ellei laki olisi sanonut: “Älä himoitse”. Mutta kun synti otti käskysanasta aiheen, herätti se minussa kaikkinaisia himoja; sillä ilman lakia on synti kuollut.”
Emme voi vanhurskautua Jumalan edessä lopettamalla synnin tekemisen, vaan uskomalla sen anteeksi. Kristinuskon perustalta ne ihmiset tekevät kardinaalivirheen, jotka eivät usko syntejään anteeksisaaduiksi kasteessa, eivätkä ota uskolla vastaan armoa. Kun kasteessa saatu armo hylätään, eikä sitä oteta vastaan uskolla tulee ihmisestä “ajan myötä pahempi, iän myötä ilkeämpi”, kuten klassinen sanonta kuuluu. Tästä johtumaa on sitten, että eletään julkisynneissä, joita epäusko tuottaa ja mm. Sodoman synti tulee ilmeiseksi, niin kuin se nyt on nähtävänä.