Olen hieman samaa mieltä. Joskus näet tuntuu siltä, että niissä yhteisöissä, jotka keskittyvät vain lunastuksen ja sovituksen juridiseen puoleen ja ristinkuolemaan, usko on abstrahoitunut niin, että Jumala ei enää tunnu edes elävältä ja asioihin aktiivisesti päivittäin vaikuttavalta. Jos kaikki pelkistyy tietyn historiallisen tapahtuman merkityksen muistamiseen, niin silloin uskosta saattaa kokonaan kadota se puoli, jossa tapahtuu ihmeitä.
Protestanttisissa maissa ei myöskään ole kovin paljon uskonnollisesti motivoituneen toiminnan seurauksena perustettuja sairaaloita, orpokoteja, asunnottomien asuntoloita ymv. (Suomessa on toki Veikko Hurstin aloittamaa vähäosaisten auttamista.) Tällainen sosiaalinen auttaminen nähdään maallisena toimintana, joka voidaan järjestää ilman sen kytkeytymistä uskontoon. Mutta muualla usko nähdään kokonaisvaltaisempana asiana; toiminta kytkeytyy uskoon ja on sen motivoimaa. Pelkkä pään usko ja ristillä tapahtuneen lunastuksen ymmärtäminen, hyväksyminen ja muistaminen ei riitä, vaan sen pitäisi johtaa myös käytännön toimintaan.
Tuollainen kuvailemasi “monergisti” voi tosiaan ajatella, että Jumala teki jotain 2000-vuotta sitten ja uskomalla sen ihminen varmistaa itselleen menolipun taivaaseen, ja että sitten voi elää miten tahtoo, ja että uskonnollisista syistä ponnistelevat ovat vain jotenkin hupsuja tai harhaoppisia - reliikeistä puhuvat ovat sitten jotain taikauskoisia talismanihörhöjä, jotka eivät vain ole ymmärtäneet “ristin sovitusta”. Näin uskosta tulee häivytetyksi kaikki muu pois paitsi se abstrakti ajatus joskus kauan sitten tapahtuneesta sovituksesta, jonka takia mikään muu ei ole kovin tärkeää. Usko abstahoituu.
Olen tuossa seurannut, miten muuan pieni evlut kirkon herätysiiike on tehnyt 25 vuotta lähetystyötä Venäjällä Inkerin kirkon tukena. On rakentanut sinne vanhustentalon, hoivakodin, huolehtii seurakuntien toiminnasta tms - kaiken yksityisten kristittyjen uhrauksin - niin kovasti näkyy abstrahoituvan se usko
Ei kai sentään tuo sovitus meille luterilaisille mikään kuiva abstrakti ole!
"Nyt uskossa mä katson, sua Jeesus vaivoissas,
ja levätä myös tahdon, pyhissä haavoissas.
jotka sä olet saanut mun kurjan tähteni…
Kyllä sitä konkreettista toimintaakin tietysti on - ja hyvä, että on. Mutta silti tuntuu, että protestanttisissa pohjoismaissa on enemmän sellaista asennetta, että kaikenlaisen konkreettisen auttamisen katsotaan kuuluvan valtiolle ja että uskovalle(kin) riittää, että maksaa vain veronsa. Koska teot nähdään niin herkästi omavanhurskaana pelastuksen tavoitteluna “laintekojen” avulla, niin ihmisten omatuntoja ei kolkuta passiivinen jäsenyys. Monien mielestähän pelkkä kaste takaa jo takuuvarman taivaspaikan, jota mikään ei voi uhata. Mitäpä sitä sitten enää mitään köyhiä auttamaan.
Taitaa olla enemmän pohjoismaisesta hyvinvointivaltiomallista johtuva piirre kuin yksinomaan protestantismin, jonka historiasta löytyy hyväntekeväisyysliikkeitä vaikka kuinka.
Se on sitten siinä, miten itsekukin haluaa tämän asian nähdä.
On ihan hyvä ajatella, että koko sosiaalisen hyvinvointivaltion ajatus
on lähtökohdaltaan protestanttinen. Se ei alkanut sosialidemokraattisesta Ruotsista, vaan jo 1500-luuvn Wittenbergistä, sitten 1800-luvun bismarckilaisesta Preussista
Monelle synergismin vastustajalle tai yksin armosta -opin kannattajalle on varmaan tärkeää saada selitettyä seuraava kohta Raamatusta pois: “Sovita syntisi tekemällä hyvää ja pahat tekosi olemalla suopea köyhille” (Dan.4:24, KR 1992). KR 1938 -käännös: “Kirvoita synnit itsestäsi almuilla ja pahat tekosi vaivaisia armahtamalla.” 1600-luvun King James: “Break off thy sins by righteousness, and thine iniquities by shewing mercy to the poor.”
Asiasta vähän toiseen. On jännää huomata, että eri ihmiset kristillisen maailman piirissä innostuvat ihan erilaisista asioista. Joku on äärimmäisen innostunut lapsikasteteologiasta, pitää lapsikastetta ikään kuin uskonelämän ydinasiana ja kirjoittaa aiheesta kaksi paksua kirjaa. Toinen tutkii intohimoisesti Ilmestyskirjaa, Danielin kirjaa ja muita eskatologiaan liittyviä tekstejä; lopuksi hän kirjoittaa paksuja kirjoja lopunajoista, lopun ajan tapahtumien kronologisesta järjestyksestä jne. Hän innosta hehkuu, jos joku kysyy, milloin uskovat temmataan jne. Itseäni ihmetyttää, miksi Raamatusta kiinnostuneet ihmiset voivat tosissaan innostua kyseisistä asioista. (Meitä on todella moneen junaan.) Molemmat asiat (kaste ja eskatologia) itselleni melkoisessa määrin sivuseikkoja, koska en osaa niihin liittyviä asioita oikein soveltaa praktiseen elämään, enkä näe niiden pohdinnan hyödyttävän juuri millään tavalla itseäni tai muita. Oi jospa kristikunnassa ihmiset innostuisivat tekemään jotain radikaalia välillä!
Herrnhutilaiset olivat aikoinaan lähetystyön pioneereja, jotka laittoivat henkensä ja hyvinvointinsa alttiiksi lähtemällä sankoin joukoin lähetystyöhön. Kuitenkaan heidän piirissään ei ollut legalistista oppia tai julistusta, vaan heidän piirissään puhuttiin vain armosta ja keskityttiin ristiinnaulittuun Vapahtajaan ja Hänen verihaavoihinsa.
Minustakaan uskoontulon yhteydessä ei saata olla ns. synnintuntoa lainkaan, eikä se muutenkaan mene minkään ihmiskaavan mukaisesti. Eikä toinen ihminen voi määritellä jonkun uskon aitoutta. Synnintunto ja sen seurauksena armontunto joka tapauksessa tulevat myös kokemuksellisella, sydämen tasolla kaikkien uskovien elämään, jossakin vaiheessa. Siitä seuraa rakkaus Vapahtajaan, Jeesukseen ja edelleen kanssaihmisiin. Jokainen ihminen on suuri syntinen ja paljon anteeksisaanut rakastaa paljon.
Luterilaisuus ymmärtääkseni tunnustaa, että Jumala ei pelasta ketään vastentahtoisesti. Jokaisella ihmisellä on vapaus torjua Jumalan kutsu.
Johannes 1
11 Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.
12 Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä,
13 jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.
USA:ssa asuessani kuulin usein Etelän Baptisteilta sanonnan:
“Jumala auttaa niitä jotka auttavat (ensin) itseään”.
Eli ihmisen osuus on ikäänkuin erikseen ja ensin ja sitten Jumala hoitaa loput, niinkuin tulkitset.
Jumala voi vaikuttaa vain omissaan ja heissäkin niin paljon kuin ao. sallii. Mitä meidän osuuteemme tulee, niin se on aina työtoveruutta Jumalan kanssa, niinkuin yhteinen ies. Sen voi mielestäni ilmaista myös, “Me Hänessä ja Hän meissä”.
Monergistisen pelastuskäsityksen omaavat ovat vaarassa suistua jonkinlaiseen kvietismin sukuiseen passiivisuuteen kilvoituselämänsä suhteen. En toki väitä, että tämä riski aktualisoituisi väistämättä tai että luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin uskovat olisivat järjestään tai edes suurimmaksi osaksi tämän harhan vallassa. Silti luterilaisen vanhurskauttamisopin kannattajissa on paljon sellaisia, jotka tuovat elävästi mieleen Herran talenttivertauksen palvelijoista surkeimman, siis sen joka kätki lahjaksi saamansa alkupääoman maahan sen sijaan että olisi pistänyt sen kasvamaan edes korkoa; hänelle ei kunnian kukko laulanut, kuten tiedämme.
Kvietismi on minusta aina ollut jotenkin omituinen harhaoppi, en oikein ole osannut aina nähdä sen ja ei-harhaoppisten monien henkilöiden välillä. Ehkä harhaoppiseula ei ole kyllin tiuha.
Se mitä sanoit leivisköistä on kyllä ihan noin. Tietyssä luterilaisuudessa on juuri tuollaista viritystä.