Minusta tuo Glacialiksen ajatus synnintunnon tarpeellisuudesta oli
ihan ajatuksia herättävä.
Jos ei ole syntiä ja halua päästä siitä, ei ole oikeaa tarvetta armollekaan.
Synnittömyys ja tunnottomuus on karmea osoitus paatumisesta.
Rakkaushan ei pelasta, vaan usko, joka toivon mukaan ilmenee myös rakkautena.
Eikö Jeesuksen ristinkuolema sentään ole sovituksen ydin? Mikä olisi ahdistuneen turva ilman sitä?
Miten sitä voi verrata kahden rosvon ristinkuolemaan?
Toinen heistä tuli sovitetuksi, toinen ei.
Kristuksen ylösnousemuksen voi uskoa tapahtuneeksi sellainenkin,
jolla ei ole henkilökohtaista varmuutta siitä, että hän on vapaa
syytöksistä ja synnin rangaistuksesta. Eikö Jumalan lapseus elä siitä?
Paavali muistuttaa useasti, kuinka olemme kasteessa yhdessä Kristuksen kanssa haudattu kuolemaan ja nousseet ylös uuteen elämään.
Tämä lienee yleensä pietisteihin kohdistettu moite, ei niinkään puhtaisiin luterilaisiin.
Mitä kirkossa käymisestä on hyötyä, jos sana ei millään tavalla kosketa
ihmistä ja hänen sydäntään?
Siitä on se hyöty, että sana voi koskettaa ihmistä ja hänen sydäntään. Jos ihminen ei käy sanan kuulossa, uskoa ei synny. Luterilaisen kristikunnan peruskirja, Augsburgin tunnustus, ilmaisee asian tunnetusti näin:
Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. (CA: V.)
Luterilaisen vanhurskauttamisopin mukaan ihminen ei voi millään tekemisillään eikä mielenliikkeillään synnyttää itsessään uskoa, vaan hänen täytyy saada se lahjaksi. Tätä lahjaa ei kuitenkaan anneta millään muulla tavalla kuin sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen. Eikä ainakaan sakramentteja juurikaan löydy (tai ei ainakaan pitäisi löytyä, jos järjestyksen mukaan toimitaan) muualta kuin kirkosta.
Yxinkertainen: “Tämä sitaatti ei todista tahdon vapaudesta, ihmisen kyvystä valita,ei sitten pätkänkään vertaa.”
Virressä kuitenkin lauletaan: “Oi valitkaa tie, joka elämään vie! Kohta jo päättynyt päivämme lie. Ei elon tiellä nyt nukkua auta, vaarat ne vaanivat vaeltajaa. Kunnian kruunua veltto ei voita, turhaan ei aikaansa tuhlata saa. Kun joutuvi yö, on jo myöhäistä työ, kiiruhda, kohta jo hetkesi lyö.”
Virressä on selvästi sitä kauhistuttavaa synergiaa.
Mikä on julkisynti? Onko se, että juo muutaman saunaoluen. Toisaalta joihan Lutherkin olutta ja Saksassa olut on paremminkin elintarvike, kun taas suomalaisessa kristillisessä kulttuurissa se on pirun kusta…
Voitaisiin myös sanoa, että sitä hirvittävää kilvoittelua.
Virren (408) ensimmäisesssä säkeistössä kehotetaan syntistä valitsemaan se tie, jolla hän tulee armosta autuaaksi. Muutenkin virressä korostetaan sitä mitä Jumala koko ajan tekee hyväksemme eikä omia ponnistelujamme autuuden saavuttamiseksi. (Sellaiset kuuluvat enemmän islamiin kuin kristinuskoon.)
Niin, eli homma on Jumalan ja ihmisen yhteistyötä, jossa Jumalan on toki oltava se joka vie.
Mihin tuollainen ajattelu saattaa johtaa? Jos tulee mokia, niin en minä ole syyllinen, vaan… Kun ajattelee kuningas Daavidin elämää, niin mikä hänet johti Betseban luokse?. Tai miksi Jumala ei makaamisen jälkeen varoittanut, jolloin Daavid ei olisi ehtinyt tapattaanut Uuriaa? Voitaneen sanoa, että Pyhä Henki toimii samoin niin eilen kuin tänään. Ihminen vastaa aina teoistaan ja valinnoistaan. Tekojen syyllisyyden ulkoistaminen tarkoittaa sitä, ettei ota vastuuta toiminnastaan.
Daavid oppi läksyn, jota kristikunta ei näytä hahmottavan.
Entä miten Vt:n henkilöiden esikuvien malli sopii esim. äärikarismaattisuuteen, jossa äänet ja näyt johdattavat valintoja. Ainakaan ne eivät sovi vapaan tahdon teologiaan ja kun eivät sovi, niin mistä saattaisi olla kysymys?
Totta kai ihminen vastaa aina teoistaan ja valinnoistaan. Ei ole Jumalan syy, kun me teemme syntiä.
Minusta luterilaiset ymmärtävät sanan kuulemisen tuossa väärin: he ajattelevat, että siinä on kyse pelkästä saarnan (tai maallikon pitämän seura- tmv. puheen) kuulemisesta. Mutta eihän se sitä tarkoita, vaan Sana on Logos, Kristus itse. Hän vaikuttaa luomattomilla voimillaan ihmisiin (ja koko luomakuntaan), jotka kokevat sen ja se näkyy heidän uudistumisessaan - eli siinä, että he tulevat niin sanotusti uskoon ja vahvistuvat siinä.
Jumalan toiminta ei tietenkään rajoitu pelkkiin saarnoihin ja sakramentteihin, vaan hänellä on käytössään ääretön arsenaali tapoja toimia ja vaikuttaa luomakuntaan ja ihmisiin. Raamatussakin Jumala toimii lukuisin tavoin alkaen aina maailman luomisesta päätyen viitantupsulla parantamiseen, unessa annettuihin näkyihin, meren halkaisemiseen ja tulikirjaimin seinälle kirjoittamiseen jne. Kaikissa näissä on kyse siitä, että Sana “puhuu” ihmiselle. Ei se ole (vain) kirjaimia ja puhetta, joka voidaan korvin kuulla, vaan kyse on luomattoman Sanan toiminnasta, joka koetaan sisäisesti ja siksi vakuututaan Jumalan olemassa olosta. Luterilaiset pelkistävät tämän siihen, että joku lukee Raamattua.
Kun ollaan rehellisiä, niin voidaan tunnustaa, että on lukemattomia asioita, joiden kautta luomaton Sana voi toimia ja vaikuttaa ihmisiin ja aikaan saada heissä uskoa ja vahvistaa sitä. Näistä saamme lukea myös viikkolehtien “hullu maailma” -osastoissa, joissa joku on nähnyt Jeesuksen kasvot paahtoleivässä tai autotallin seinän kuivuvassa maalissa ja on sitten kokenut hengellisen heräämisen ja alkanut käydä kirkossa jne. Kenties luterilaiselle sellainen on pelkkää harhaoppia, ja ko. henkilö on tullut “väärin” uskoon, kun ei olekaan ollut kuuntelemassa luterilaista seurapuhujaa tai saarnaviran hoitajaa. Luomaton Sana toimi heidän mielestään väärin. Pyhä Henki kuitenkin vaeltaa missä vaeltaa ja toimii miten haluaa, eikä se ole millään tavalla ristiriidassa niiden ohjeiden kanssa, jotka on annettu kirkolle noudatettaviksi.
Tunnettu ja arvostettu tiedemies Francis Collins tuli kääntymykseen pian sen jälkeen, kun hän katsoi jäätynyttä vesiputousta, joka oli jakaantunut kolmeen osaan. Putous symboloi hänelle Kolminaisuutta. Toki ennen kyseistä tapausta oli tapahtunut asioita, jotka vaikuttivat hänen kääntymykseensä tai uskoontuloonsa (hän oli tutustunut esim. C.S. Lewisin kirjaan Mere Christianity), mutta mainitsemani tapaus oli viimeinen ja jollain erikoisella tavalla hänen kääntymyksen sinetöivä tai ratkaiseva.
“Jumala puhuu tavalla ja puhuu toisella; sitä vain ei huomata” (Job. 33:14).
Kiitos, Fionilla, vastauksestasi.
Olet nähnyt vaivaa puolestani, mutta edelleen haraan vastaan.
Sanoin siis, että mainittu Mooseksen sitaatti ei todista “yhtään mitään” tahdon vapaudesta.
Perusteluni on tämä: Mainittu tekstikohta on lakia, lainomaista puhetta.
Laki uhkaa ja käskee, mutta e i anna voimaa käskyn täyttämiseen.
Kuten sanoin, onhan Moosekselta muutakin lakia, mutta ei niidenkään
julistaminen tarkoita, että ihminen voisi “vapaalla tahdolla” valita tai täyttää tai
noudattaa sitä, mitä käsketään.
Niin se on tämänkin valinnan asettamisen kohdalla.
Omin voimin ihminen ei voi valita yhtään mitään.
Tuo tekstikohta ei kumoa sitä tosiasiaa.
Minun on pakko pysyä kannassani.
Ei siinä synergiaa ole.
Kun puhutaan valinnasta, pahan välttämisestä, ei lopputulos ole
koskaan mikään muu kuin Kristus, uskolla häneen turvautuminen.
Mikään valinta tai välttäminen ei ole ilman uskoa häneen mahdollista.
Jos tämä tuntuu väärältä: kannattaa jokaisen miettiä miten hyvin on
sitä ja tätä ja tuota siveyslain käskyä pystynyt elämässään noudattamaan.
Jos se kerran omin voimin päättäen mahdollista on, miksi niin usein kuitenkin rikotaan?
Kaiken lainomaisen puheen tarkoitus on ohjata Kristuksen luo, ei
näiden käskyjen täyttämiseen sinänsä.
Siksi Paavalikin kirjoittaa: katsokaa uskon alkajaan ja täyttäjään, Kristukseen.
Tuo mielestäni halventaa ihmistä Jumalan kuvana ja Jumalan meille luomisessa suomia moninaisia kykyjä ja vapautta. Tietysti ihmistä ei olisi eikä hänellä olisi minkäänlaisia kykyjä, jos Jumala ei olisi häntä luonut ja häntä niillä varustanut, mutta eikö tämän mainitseminen jokaisessa yhteydessä erikseen ole triviaalia? Ihmisellä oikeasti on monia kykyjä ja mahdollisuuksia valita. Mahdollisuus valita joko seurata Jumalaa tai kääntyä hänestä pois on yksi tällainen meille annettu asia.
UT:ssä on monia kohtia, jossa osa ihmisistä valitsee Jeesuksen seuraamisen ja osa ei valitse. He olivat aivan yhtälailla siellä paikalla, kuulivat ja näkivät hänet. Osa kääntyi pois, osa lähti seuraamaan. Osa seurasi jonkin aikaa ja lähti sitten pois. Osa poiskääntyneistä palasi myöhemmin takaisin jne. Miksi ihmisiä kehotettaisiin kääntymään, jos heillä ei olisi ollut oikeasti mahdollisuutta joko valita joko seurata tai olla seuraamatta?
Aivan.
Osa valitsee ja osa ei valitse.
Mikään ei kuitenkaan todista, että he itse panivat itsessään tämän valitsemisen alulle.
Olisi hyvä argumentoida Raamatun sanoilla. Sanoohan Jeesus:
“Ilman minua te ette voi mitään…“
tai Paavali
” sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi”. (Fil 2)
Miksi pitäisi selvä sana jättää huomiotta, aivan kuin se ei olisikaan totta?
Olen joskus ajatellut, että monergistiseen oppiin henkilökohtaisesti uskominen voi jonkun kohdalla olla ehkä tekosyy hengelliseen laiskuuteen tai välinpitämättömyyteen. Koska monergismiin yhdistyy predestinaatio-ajatus, yksinkertainen tai kaksinkertainen predestinaatio, niin joku monergismiin uskova ihminen voi huoahtaa helpotuksesta ja antaa asioiden kulkea omalla painollaan ilman surempaa huolta, koska Jumalasta kaikki lopulta kuitenkin on kiinni, eikä ihminen voi tehdä mitään pelastuksensa tai pelastuksessa pysymisensä eteen.
Kun jotkut kristityt ovat todella kilvoitelleet läpi elämänsä pelossa ja vavistuksessa, voidakseen pelastua ja pysyä kaidalla tiellä koko elämänsä ajan (Fil. 2:12,13; Matt. 7:13,14), niin toiset saattavat katsoa kerran viikossa lapsikastetodistustaan ja palauttaa mieleensä silloin tällöin ajatuksen, jonka mukaan ihminen on pelastuksensa asiassa täysin Jumalasta riippuvainen, eikä voi tehdä itse mitään pelastuksensa eteen. Toiset ovat todella kieltäneet itsensä ja kantaneet ristiä joka päivä (Luuk. 9:23), kokeneet vainoa, häväistystä ja pilkkaa Kristuksen tähden ja kuolleet lopulta vakavan kilvoituselämänsä jälkeen marttyyrikuoleman, kun taas toiset elävät mukavan, pitkän ja porvarillisen elämän arvostettuina ihmisinä ja kokevat huolta lähinnä maallisista asioistaan. Molemmat menevät samaan Taivaaseen?
Minun kilvoitteluni ainakaaan ei ole kastetodistuksen viikottaista tuijottamista.
Ei minulla sellaista edes olekaan!
Olisiko nyt niin, että @Glacialis jättää kokonaan huomiotta Pyhän Hengen sisäisen työn kristityssä?
Kilvoitteluun, sanan kuulemiseen, rukoiluun tms. ohjaa sisäinen ääni -
Pyhän Hengen muistutus, suru omasta epäonnistumisesta,
hengellisestä laiskuudesta, hairahduksista jne.
Minä en usko, että kukaan voi vaeltaa kaitaa tietä koko elämänsä ajan, mihin me silloin sovintoverta ja anteeksiantoa tarvitsisimme?
Snl 24:16
Sillä seitsemästi vanhurskas lankeaa ja nousee jälleen, mutta jumalattomat suistuvat onnettomuuteen. …
On niin paljon kommentointia, että on kai vastattava osa kerrallaan.
Meillä luterilaisilla ei ole ikoneita, mutta sama tuo, katsonko Kristukseen hengessä tai kuvan kautta. :-))
Omasta mielestäni en tee “mitään käsittämätöntä eroa Kristuksen ja kirkon välillä”, vaan puhun siitä, mitä missäkin painotetaan.
Ymmärrän hyvin, että sinun ajatuksesi seuraavat toista latua.
Minulle siis on vierasta Kristuksen ja hänen ristinkuolemansa arkipäiväistäminen samantekeväksi.
Sekin oli ongelmallista, että sanottiin ylösnousemukseen uskomisen olevan
työläämpää tms.
Eihän usko ole yksin sitä, että uskotaan joku asia tapahtuneeksi.
Perkeleetkin uskovat ja silti vapisevat.
Usko on siten muuta kuin totena pitämistä. Se on lujaa luottamusta siihen, että Jeesus Kristus on minut lunastanut.
Kysymys ei silloin ole “kirkon armovirroista” vaan sydämen uskosta, jokaiselle
kristiylle erikseen ja aivan omakohtaisena.