Luterilaisuudessa nimenomaisesti erotetaan vanhurskauttaminen ja pyhitys. Se on keskeinen ajatus tuossa rakennelmassa.
1 tykkäys
Kirjoitin, kun sitä pyydettiin, pitkän meilin seurakuntaani syistä, joiden vuoksi aion siirtyä ortodoksiseen kirkkoon. Siinä tuli näitä pyhitys- ja pelastusasioita pohdittua. Näkökulma on melkein 4-kymppisenä uskoon “pystymetsästä” 5,5 vuotta sitten tulleen maallikon ja on vielä kiireessä kirjoitettu. Laitan pari pätkää, jotka tähän sopivat:
Luterilaisissa saarnoissa, myös usein meillä, ja opetuksissa -esim. aamuhartauskirjoissani ja muuallakin tätä itsereflektiota lisää sellainen puhetapa, jossa yhtäkkiä halutaan ikään kuin tempaista jalat alta, romauttaa ihminen kaikesta “omasta pinnistelystä” ja oletetusta lakihenkisyydestä. Tyyliin: “Mitä se hyödyttäisi jos lukisin enemmän Raamattua, rukoilisin enemmän, tekisin sitä ja tätä ja kävisin enemmän seurakunnassa jne. Ei mitään! En voi lisätä mitään omaan pelastukseeni!” Kuten sanoin viimeksi kokouksessa: usein tämä mielestäni aivan selkeästi tunkeutuu rumasti sinne täysin tervehenkisen ja UT:n suositteleman kilvoituksen ja pyhityksen alueelle -jos halutaan pitää kiinni luterilaisuuden korostetusta jaosta vanhurskautukseen ja pyhitykseen.
Yksi minua pitkään vaivannut kysymys tässä on ollut se, jonka puin muotoon “oma tahto ja pyhitys” noin vuosi sitten, kun mietimme kokouksessamme saarnojen aiheita. X sai tämän aiheen sattumalta saarnavuorolleen ja muistan, että taisi tulla esiin kokouksessa tai jotenkin muuten, että X oli sanonut, että tämä on hänelle todella vaikea aihe. Minua harmittaa paljon, että en päässyt juuri tuona kertana messuun. Minä tein tuolloin PP:n, joten näin X:n diat. Hän käsitteli reippaammin aihetta aluksi ja otti esiin tunnustuskirjojen kohtia joissa puhuttiin kilvoittelusta ja pyhityksestä tarpeellisina asioina. Sitten kuitenkin lopuksi viimeisissä dioissa päädyttiin yhteenvedon omaisesti tällaiseen:
"Mikä osa ja rooli on siis omalla tahdolla – päättäväisyydellä ja sinnikkyydellä – pyhityksessä eli kristityn kasvussa Kristuksen kaltaisuutta kohti?
Me emme voi muuttaa ja kasvattaa itseämme pyhemmiksi omilla päätöksillä, ponnistelulla ja itsekurilla – uskonnollisilla ”kunto-ohjelmilla”."
(Välissä kuva painoa nostavasta muskelimiehestä)
“Meidän tulee käyttää ja harjoittaa tahtoamme siinä, että – usein vastoin turmeltuneen luontomme tahtoa – hakeudumme Raamatun äärelle, ehtoolliselle ja seurakunnan yhteyteen. Siis niiden lähteiden äärelle, joiden kautta Pyhä Henki pyhittää meitä.”
Ensinnäkin minun mielestäni tässä halutaan sanoa, että kaikki pyhityksemme on Jumalan aikaansaamaa ilman mitään synergiaa, eli ihmisen ja Jumalan tahdon yhteistyötä. Seuraava dia sitten vahvistaa tätä:
“Pyhitys on Pyhän Hengen aikaansaama vanhurskauden hedelmä Kristukseen uskovassa.”
Ilmeinen ristiriita on kuitenkin noiden kahden edeltävän väitteen kesken: “Emme voi muuttaa ja kasvattaa itseämme…” vs. “Meidän tulee käyttää ja harjoittaa tahtoamme…”
Tästä en syytä X:ää ja mielestäni tämä ei ole sattumaa, vaan johtuu suoraan luterilaisuuden asioita voimakkaasti halkovasta opista. On ollut Lutherille ja luterilaisuudelle kohtalokkaan tärkeää, että ihminen on täysin kykenemätön uskomaan ja pelastumaan ja selvästi tämä näkyy myös pyhityksen puolella toistuvasti -sielläkään ei saisi olla synergiaa. Tässä synergia pyritään kiertämään siten, että kun vain raahaudumme sinne sanan ja sakramenttien ääreen, niin sitten Jumala voi tehdä sen pyhityksen ilman osallisuuttamme ja vaivannäköämme.
Jos meidän kerran kuitenkin tulee harjoittaa tahtoamme vastoin turmeltuneen luontomme taipumuksia, jotta hakeutuisimme sinne pyhityksen ja armon lähteille, niin eikö olisi ihan hyvä kehittää sitä tahtoa sellaisilla “kunto-ohjelmilla”, joita Raamatussa selkeästi on, kuten paasto?
(Tässä välissä esimerkkejä paastosta UT:ssa)
Jatkoin:
Toinen ongelma on, että jos kerran ainoa mitä voimme tehdä muuttuaksemme ja päästäksemme jossain määrin eroon synnintekemisestä on käydä messuissa ja olla muuten passiivisia Pyhän Hengen toiminnan kohteita, niin miten on, olemmeko sitten vastuussa ollenkaan jos lankeamme haureuksiin, ahneuksiin, juopotteluihin jne. synteihin. Emmekö voi vain sanoa, että kappas, vielä ei ole Pyhä Henki tehnyt tarpeeksi työtään? No ei tietenkään, eikä meillä näin sanotakaan. Mutta tuollainen johtopäätös tuosta helposti tulee.
Kysymykseni johon halusin vastausta tuostakin saarnasta, oli oikeastaan se, että onko meillä kuitenkin olemassa oma tahto ja järki, joita joudumme ihan itse käyttämään vältellessämme syntejä ja pyrkiessämme tekemään hyvää. Eli onko meidän sen jälkeen kun olemme tulleet “totuuden tuntoon”, siis uskoon Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen, käytettävä ihan sitä samaa järkeä ja omaatuntoa, jollainen on myös pakanoilla (kuten Paavalikin toteaa Roomalaiskirjeessä) ja nykyaikana voisi sanoa ateisteilla?
Eräs standardivastaus, jonka usein olen saanut on suunnilleen tällainen: “No eihän me itse voidakaan, mutta kun me uudestisynnytään, niin se Henki meissä alkaa tehdä sitä työtä. Ei tämä ole mikään lihanjalostuslaitos; se liha on aina turmeltunut jne.” Tämmöinen aluksi usein vaiensi minut ja aloin vaan miettiä, että voi kamala, ehkä minäkään en sitten ole jotenkin oikein uudestisyntynyt tai ymmärrä ollenkaan tätä asiaa. Kuitenkin tajusin mielestäni tärkeän jutun tässä kohden Galatalaiskirjeestä:
“Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää.”
Tässähän ihan suoraan tulee ilmi, että ihminen, kristitty on itse siinä tahtoineen keskellä valitsemassa: kylvänkö lihaani, itsekkyyteeni, pelkän oman elämäni rakenteluun vai kylvänkö Henkeen, Jumalan ja lähimmäisten rakastamiseen. Ei ole selvästi vain niin, että emme voi itse tehdä mitään.
Kolmisen viikkoa sitten Y piti saarnan, joka oli selvästikin oikein hyvä luterilaisen opin mukainen saarna. Siinä meidät vietiin lakitupaan ja kerrottiin, että huomaamme, että olemmekin itse syytettyinä. Mutta sitten: ei hätää Jumala onkin lähettänyt poikansa kuolemaan puolestamme, ei hän ole vihainen vaan vielä haluaa antaa meille lahjojaankin. Poikakaan ei ole vihainen, vaan rukoilee puolestamme. Tämmöisen samanlaisen periluterilaisen lakitupavertauksen esitti Filiassa kolmisen vuotta sitten myös Z. Y jatkoi saarnaansa todella voimakkaalla kasteen armon korostuksella, suunnilleen: “Voit olla aivan täysin turvassa, ei kukaan ihminen voi tulla sinulle sanomaan tai viemään pelastustasi, jonka olet kasteessa saanut” Muistinvaraisesti suunnilleen näin -ja taas hyvin luterilaista oppia.
Kuitenkin tiedän, että meilläkin otetaan kiinni Raamatun sanasta, jos tulee kyseeseen vaikkapa avoliitot tai muu esiaviollinen seksi: “Eivät haureelliset peri taivasten valtakuntaa”. Eli eikö tässä aivan selvästi jouduta sen eteen, että sen pelastuksen voi menettää toimimalla väärillä tavoilla? Ja eikö silloin tuollainen täydellisen pelastusvarmuuden julistus ole oikeastaan täysin tyhjällä pohjalla?
Itse olen tullut 38-vuotiaana uskoon ja olen monin tavoin sitä ennen elänyt täysin kristinuskon standardien vastaisesti ja olen ollut ja olen edelleen taipuvainen riippuvuuksiin ja minulla on pahoja ongelmia luonteessani. Voin sanoa, että edes jonkinlainen kuiville pääsy monissa asioissa on todella työtä, tuskaa ja kärsimystä. Luopumista, ahdistusta ja masennustakin. Olen esim. syventänyt tietoisesti ymmärrystäni lukemalla uudestaan ja uudestaan samaa kohtaa eräästä sielunhoitokirjasta -kohta käsitteli siis Hollywood-tyyppistä tunteisiin perustuvaa rakkausnäkemystä verrattuna kristilliseen -ja ylipäätään näitä seksiasioita.
Tämmöiset saarnat eivät todella oikeastaan auta mitään tällaisessa prosessissa. Voidaan tietysti sanoa, että tämä saarna nyt käsitteli tätä pelastusasiaa ja evankeliumia. Niin kai. Ongelma on juuri se asioiden voimakas lohkominen luterilaisuudessa ja suuri vaikeus sovittaa sitä käytännön elämää lutherin suureen henkilökohtaiseen ja täydelliseksi opiksi pakkaamaansa löytöön. Muutamankin kerran on messussamme sanottu, että “meidän pitää saada uudestaan ja uudestaan kuulla se evankeliumin armon sanoma…” Sitten tästä pitäisi tulla se voima, joka jotenkin itsestään meissä vaikuttaa pyhitystä.
(Sitten vielä pohdiskelin asiaa Lutherin mystiikan kautta):
Kuten tunnettua, Luther päätyi katoliseksi munkiksi ja oli hyvin ankara kilvoittelija ja täysin epätoivoinen suhteessa Jumalaan, jonka koki olevan ankara rankaisija. Olen lukenut, että hänen ohjaajansa tms. luostarissakin tämän näki ja yritti vakuuttaa hänet myös Jumalan armosta. Tässä jo nähdään, että yksin armosta-oppi perustuu paljolti Lutherin omiin ongelmiin, eikä pelkästään Katolisen kirkon vääriin oppeihin.
Luther oli myös hyvin perehtynyt sen aikaisiin ja vanhempiin Katolisiin mystikoihin . Näistä monet voidaan ilmeisesti luokitella ikään kuin skolastisen teologian “herätysliikkeiksi” tai kriitikoiksi. Tällainen esimerkki on Mestari Eckhart, jonka oppilas oli Johannes Tauler, joka taas oli tuon linkkaamani kirjoituksen mukaan yksi merkittävä vaikuttaja Lutherille. Kuitenkin eräällä ortodoksisella sivulla sanotaan tästä läntisestä mystiikasta näin:
“Mystiikka oli skolastiikan kanssa samanaikainen liike ja teknisesti sen vastainen. Sitä voitaisiin ehkä kuitenkin vielä nimittää skolastiikan vieroitetuksi lapseksi, koska sillä oli oireita samasta taudista eli ”oikopolkujen” etsimisestä pelastukseen ohittamalla “kaita polku”"
Tarkentaisin tuota sen verran, että huomaan tosiaan melkein täsmälleen samanlaista hyvin logiikan ja mitä ilmeisimmin skolastisen järkeilyn inspiroimaa mystistä pohdintaa sekä Eckhartilla, että Lutherilla. Eckhart ikään kuin yrittää pakottaa Jumalan itseensä, tyyliin: “kun ihminen lakkaa täysin etsimästä mitään mistään ja kaikki asiat ovat hänelle samanlaisia, niin väistämättä Jumala asettuu häneen” tms.,
Luther: "Ekstaattisessa ahdistuksessa ihmiselle opetetaan, kuinka turha ja valheellinen on jokainen ihminen, joka ei perusta toivoaan yksin Jumalaan. Sillä ihminen on ihminen, kunnes hänestä tulee Jumala, joka yksin on totuudellinen. Ollessaan nimittäin osallinen Jumalasta myös ihminen tulee totuudelliseksi, kun hän roikkuu Jumalassa uskolla ja toivolla. Samalla hänet tehdään tässä ekstaattisessa ahdistuksessa ei-miksikään.
Sillä mihin joutuu se, joka perustaa toivonsa Jumalaan, ellei sitten omaan ei-mikyyteensä. Mutta mihin meneekään se, joka joutuu ei-mihinkään, ellei sinne, mistä hän on tullutkin. Hän on nimittäin tullut Jumalasta ja ei-mikyydestään; siksi se, joka palaa ei-mihinkään, palaa Jumalaan…"
Tämä riittää esimerkiksi. En ole niin jyrkkä, tosin vähällä perehtymisellä, katolista mystiikkaa kohtaan kuin tuo ortodoksisivusto. Kyllä siellä harjoitettiin myös kovaa itsetutkiskelua ja kilvoitusta varmasti.
(Tässä välissä kerroin omasta uskoon tulon yhteydessä tapahtuneesta "romahtamisesta ei-miksikään ja mystiikasta ja tarpeesta kohdata näyssä näytetty tyhjyyteni pikku hiljaa kilvoituksessa)
Luther itse kilvoitteli ankarasti, pohti, luki ja kirjoitti ja sai kokea tai joutui kokemaan “tempauksia ja huokauksia”, kehitti sitten luovaa, mutta myös hyvin kärjistävää, tempoilevaa ja kiistakirjoituksen omaista teologiaa, jota sävytti myös tarve paketoida filosofisesti täydellinen oppi vanhurskauttamisesta yksin armosta. Nyt tämä opillinen muotoilu ja uskominen lahjavanhurskauteen tuli ikään kuin pikalääkkeeksi, jota alettiin jaella saarnatuoleista -kärjistäen. Jeesus itse vertaa Jumalaa jopa penseään tuomariin tai jo nukkumaan asettuneeseen naapuriin, joka ei millään jaksaisi tulla avaamaan ovea. Jeesus kehottaa meitä näissä vertauksissa kovaan rukoustaisteluun, tiiviiseen suhteeseen Jumalan kanssa. Jokaisen on käytävä paininsa Jumalan ja itsensä kanssa.
(Myöhemmin):
Yhteistä lutherin kirjoituksissa ja vaikka ortodoksien kilvoittelijjoiden kokemuksissa on sellainen teema, että vaikka ihminen voi tulla pyhemmäksi ihan aidosti ja päästä eroon osasta synneistään, niin tässä prosessissa hän myös alkaa nähdä yhä syvemmin syntisyyttään ja ymmärtää sitä. Eli ehkä voisi muotoilla asian näinkin: ihmisellä ei ole “oikeutta” omistaa omakohtaista “yksin-armosta”-kokemusta ennen kuin hän on käynyt kilvoituksen läpi. Hän joutuu kilvoittelemaan kaikin voimin kohti pyhyyttä, mutta kenties aluksi sivutuotteena näyttäytyvä syntisyyden syvempi ymmärtäminen muuttuukin pääasiaksi. Ihminen ei pysty omassa järjessään ja maailmallisessa itsensä löytämisen eetoksessaan etsimään ja hyväksymään omaa ei-mikyyttään. Siihen tarvitaan myös Jumalan rakkaudellista kuritusta. No, kyllähän on sentään hyvä sekin, että ihmiset pyhittyvät ja alkavat olla siedettävämpiä toisilleen!
(Tuossa olisi pitänyt korostaa pyhityksen, synnintunnon ja nöyryyden syventymistä ortodokseilla koko elämän kestävän kilvoituksen kautta vs. luterilainen korostus asian uskomisesta jotenkin abstraktilla tasolla todeksi.)
No tuli nyt näinkin aivan liian pitkät pätkät tähän.
8 tykkäystä
Uskominen on teoista turhauttavin.
D
Onko näin? Sitten olen ymmärtänyt väärin, mikä on ihan hyvä juttu. Itse olen ymmärtänyt, että luterilaisuus näkee koko matkan, tai paremminkin yrityksen, kohti pyhittymistä pelkkänä vääränä omavanhurskautena. Esimerkiksi hyvät teot pyhittymisen toivossa ovat vakavia syntejä ja muuta vastaavaa. Myönnän auliisti, että en ole lukenut itse Lutherilta kuin katekismukset.
Erotus on juuri siinä, että tekoja ei tehdä vanhurskauttamisen vuoksi. Kyllä Pyhä Henki tekee pyhitystyötä kristityssä luterilaisuuden mukaan. Ja ilman muuta hengen hedelmät ovat tunnustettuja. Niitä ei vaan “osteta” tekemällä.
3 tykkäystä
Tämä on huikean tärkeä ja hyvin muotoiltu pointti. Ja oleellinen luterilaisuuden puolustus yleistä väärinkäsitystä vastaan.
Kuulostaa ihan hyvältä, mutta missä ja miten joku ajattelee ostavansa pyhitystä teoilla?
3 tykkäystä
Kun Lutheria luettuani ensikerran käsitin ajatuksen lahjavanhurskautuksesta, sekä että “Jumala vanhurskauttaa jumalattoman”, mykistyin täysin. Minä, joka (aiemmin) olin muka “uskoon tullut”!
Room. 4:1-8:
1 Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan?
2 Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä.
3 Sillä mitä Raamattu sanoo? “Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”.
4 Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta,
5 mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi;
6 niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja:
7 “Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt!
8 Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!”
Uskossa, kyllä, epäilemättä, mutta uskossa mihin tai kehen? Itseeni ja omiin tekoihini. Syy ei ollut minun, sillä näin minulle oli aiemmassa elämässäni rankasti opetettu. Tein vain sen oman virheen, että eräällä tavoin uskoin sen (tuon opetuksen). Maailmassahan riittää paljon puhetta, mutta vastuu, mitä itse uskoo, on kuulijan.
Tosin, tuon toisen opin kuulijana, koko silloisen elämäni ajan, koin itseni aina ahdistuneeksi ja henkeni sanoi, että tämä ihmiskeskeinen oppi ei ole totta. Tiesin, missä olin lapsena kokenut turvallisuutta ja aina radiojumalanpalveluksia kuunnellessani. Niinpä jätin sen, minkä nyt jo varmasti ymmärsin vääräksi ja kävelin kadun yli kirkkoherranvirastoon.
Ymmärsin, että Kristus ei ole vihollinen, joka vaatii minulta jatkuvasti mahdottomia, vaan on Itse tehnyt kaiken puolestani. Kävelin toimistoon, joka vahvisti uskoni.
Jumala totisesti pelasti jumalattoman. Tämä ei ole liioittelua: päihdeongelmani päättyi tähän. Tosin ongelmia oli paljon ja tein sen virheen, että luotin myös ihmisapuun. Tapahtui kaikenlaista, sillä Kristus ja Beliar saman katon alla (ihmisen psyykessä) kyllä jatkavat valtataisteluaan.
Mutta Jumalan sana osoitti itse itsensä paikkansapitäväksi.
2 tykkäystä
En väitä, että joku niin tekisi, siksi lainausmerkit. Ida kuitenkin puhui hyvistä teoista pyhityksen toivossa, mikä tuntuisi siltä, että teot saisivat aikaan pyhitystä. Luterilaisuudessa ajatellaan, että pyhityksestä seuraavat hengen hedelmät. Vanha kai on ajatus, että orja tekee asioita rangaistuksen pelossa, palvelija palkan toivossa, lapsi rakkauden vuoksi.
Minulla ei ole intoa riidellä vanhurskauttamisopista ja olen YJV:n linjoilla. Halusin vain korjata sellaisen ajatuksen luterilaisesta opetuksesta, joka ei nähdäkseni pidä paikkaansa. Ei ole hyvä, jos meillä eri kirkkoihin kuuluvilla on vääriä käsityksiä toistemme opetuksista.
5 tykkäystä
Trenton kirkolliskouksen dekreetissä vanhurkauttamiseta todetaan anateemojen julistuksissa: “Jos joku sanoo, että vanhurskautettu ihminen tekee syntiä, kun hän tekee hyvää ajatellen iankaikkista palkkaa: hän olkoon erotettu.” Tuosta voisi päätellä, että tällaista on jossain reformoiduissa ( silloin vielä kai suunnissa ) kirkoissa pidetty nimenomaan syntinä.
Tuosta myös voi päätellä, että ihminen pyhittyy myös vanhurskauttamisen jälkeen. Tai voi menettää pyhyyttään vanhurskauttamisensa jälkeen. Itse näkisin jotenkin niin, että Jumalaan uskova ihminen, joka ei elä vakavan synnin tilassa on vanhurskas, mutta sitten on vielä ratkaiseva tuomio, jossa ihminen varsinaisesti vanhurskautetaan niin, että hänelle ei lueta sitä tuomiota, joka olisi puhtaasti oikeudenmukainen, vaan hänet Kristuksen tähden armahdetaan.
Vaikka kaikki kristityt ovat pyhiä, niin pyhityksen päämäärä olisi se pyhyyden aste, jolla ollaan valmiita taivaaseen. Sen toivossa tehdyt hyvät teot eivät ole syntiä lainkaan.
Trenton päätösten tai vaikkapa tunnustuskirjojen lausuntojen tarkka osuminen on sellainen asia, jota pitää tarkemmin tutkia aina. Tietenkään ne eivät ole tyhjästä syntyneitä, mutta ovatko ne ihan sellaisenaan kuvausta toisten opetuksesta. Kyllähän YJV näitä asioita on, monien muiden dokumenttien ohella jo käsitellytkin. Luterilaisuudessa ei torjuta ajatusta palkasta. Vanhurskauttaminen ei kuitenkaan ole palkka.
Tässä lainaus Sovinnon kaavasta, kannattaa lukaista tuo kohta kokonaisuudessaan läpi, jotta näkee sen ajatusrakennelman, joka tässä on taustalla.
Neljänneksi. Esitämme selvän kannan väitteeseen: “Hyvät teot ovat pelastumisen kannalta vahingollisia.” Jos joku sotkee hyvät teot vanhurskauttamisoppiin, luulee pelastuvansa niiden varassa tai ansaitsevansa niillä Jumalan armon ja sillä pelastuvansa, hänelle vastaa Paavali, emme me. Kolmesti Paavali sanoo Fil. 3:7:ssa, että sellaiselle ihmiselle omat teot ovat turmiollisia, eivät ainoastaan hyödyttömiä ja haitallisia. Vika ei ole hyvien tekojen sinänsä, vaan sen väärän luottamuksen, joka nojaa näihin tekoihin vastoin Jumalan nimenomaista sanaa.
Tästä ei kuitenkaan missään tapauksessa pidä päätellä, että meidän olisi simpliciter, ilman lisämääreitä, sanottava: Hyvät teot ovat uskovalle pelastumisen kannalta turmiollisia. Päinvastoin, jos hyviä tekoja tehdään propter veras causas et ad veros fines eli sen takia, että Jumala vaatii niitä uudestisyntyneiltä, ne ovat uskovissa ihmisissä näkyvä pelastuksen merkki (Fil. 1:28). Jumalahan tahtoo ja käskee nimenomaan, että uskovien on tehtävä hyviä tekoja. Pyhä Henki saa niitä uskovissa aikaan. Kristuksen tähden Jumala hyväksyy ne ja lupaa ne runsaasti palkita sekä tässä että tulevassa elämässä.
2 tykkäystä
Laitan tähän norjalaisen tohtorin kirjasta hyvän kuvauksen lihasta:
Mitä »liha» on?',
Kun Raamattu puhuu »lihasta», tarkoitetaan usein jotain muuta kuin ruumista tai »tomua», josta ruumis on tehty. Sillä tarkoitetaan jotain syntistä. Ruumis itsessään tai aine sinänsä ei ole syntistä. Mutta »liha» on voima, joka vaikuttaa ruumiissa (vrt. Room 7:18, 20, 23; Room 8:10, 13). »Liha» on siis jotain »sielullista», kuten Paavali asian ilmaisee. Sillä kun hän puhuu siitä, mikä raamatunkäännöksessämme saa ilmauksen »luonnollinen ihminen»; (1 Kor 2:14), hän käyttää, kreikkalaista sanaa »psykhikos», jonka sopivasti voimme kääntää sanalla »sielullinen» . Kun tarkastelemme vähän tarkemmin sitä, mistä hän käyttää ilmausta »luonnollinen ihminen», niin selviää jotain siitä, mitä Sana tarkoittaa »lihalla»
Sielullinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä on Jumalan Hengen, sillä hän ei voi sitä ymmärtää, Paavali sanoo (1 Kor 2:14). »Liha» on siis hengellistä sokeutta ja ymmärtämättömyyttä jumalaa kohtaan. Se on enemmänkin; se on meissä oleva halu ja himo, joka on vihamielinen Jumalaa kohtaan (Room-8:7) ja joka pyrkii poispäin Jumalasta, vastustaa jumalaa. Kun Jumalan sana lisää tähän, että »se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan» (Room 8:7), niin selviää, että »liha» merkitsee samaa kuin meissä oleva parantumattomasti syntinen, mikä luonteensa mukaan ei voi muuttua, parantua tai syntyä uudelleen.
On kauhistuttava totuus, että meissä todella on jotain mikä on parantumattomasti ja sovittamattomasti vihamielistä Jumalaa kohtaan. Vaikka koko maailman humanistiset suunpieksijät suuttuisivat ja sanoisivat, että tämä puhe on juuri »ihmisen mustaamista ja panettelua», koska »kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä», teet kaikesta huolimatta viisaasti, jos otat elämässäsi huomioon sen mitä Jumalan sana sanoo meissä olevasta parantumattomasta, syntisestä lihasta.Olav Valen-Sendstad
Hengellinen ihminen taas on Jumalasta syntynyt uskova ihminen, jolla siis on Jumalan henki ja joka tämän hengen välityksellä kykenee arvioimaan hengellisisä asioita, kuten Paavali kirjoittaa.
Ruumis taas ei ole muuta kuin body, jossa nämä kaksi asuvat.
Omat teot ovat minun käsitemaailmassani juuri lihan tekoja ja Jumalalle kelpaaminen onkin sitten sitä mistä tässä keskustelussa otsikonkin mukaan pitäisi määritelmällisesti keskustella. Oman käsitykseni ja niin väitän luterilaisen käsityksen olen asiasta tuonut julki moneenkin kertaan ja siinä ei ole sijaa kuin yksin uskosta tapahtuvalle jumalattoman vanhurskauttamiselle.
Aika gnostilainen käsitys.
4 tykkäystä
Elämä on laiffii!!!
4 tykkäystä
Parasta sillon kun muilla fifti ja mulla siksti! 
1 tykkäys
3 tykkäystä
Saisit tasapainoisemman kuvan luterilaisuudesta, kun kertaisit tämän kohdan katekismuksesta:
Eli meidän on noudatettava Jumalan käskyjä, jotta saisimme itsellemme etuja?
Minusta olisi tasapainoisempaa ajatella Jumalan käskyjen noudattamista siksi, koska onneni on olla Herraa lähellä.
3 tykkäystä
Tästä on erilaisia näkemyksiä. Suosittelen God and the Gift (Saarinen). Syntien anteeksi antaminen suhteessa Jumalaan liittyy uhriin, mutta toisaalta on kirjoitettu, että murtunut mieli on se uhri. Eli katumus on uhri, jonka kautta anteeksianto tulee. Ristin uhri on paljon enemmän kuin yleinen anteeksiannon paikka. Se on ihmisen ja Jumalan välisen yhteyden perusta.
Emme. Minusta meidän keskuudessamme anteeksianto on myös sormien läpi katsomista ti katumukseen perustuvaa anteeksiantoa.
Tämä on aika uskaliaasti sanottu. Entä jos motiivissa on jotain vikaa? Entä jos on tietämätön tekonsa huonoista seurauksista?
Tää on kato sitten niille, jotka ovat pyhityksessä jo pidemmällä. Kristuksen kaltaiseksi tullut sielu tekee hyvää, koska rakastaa, ei enää palkkion toivossa eikä rangaistuksen pelosta.
1 tykkäys
Jumalan käskyjen noudattaminen on tärkeätä ja motiivien tarkastelu vähemmän tärkeätä. Edellä jo esitin vanhan ajatuksen orjista, palvelijoista ja lapsista. Mutta miten voisimme ikinä olla jotenkin puhtaita motiiveissamme? Rangaistuksen pelko ja palkan toivo ovat varmasti jotenkin mukana aina. Jotenkin tekopyhää on minusta aina ollut vaikkapa sellainen ajattelu, että ei saisi tehdä hyvää siksi, että siitä saa hyvän mielen. Hyvän tekeminen on kuitenkin hyvää, parempaan kuin sen tekemättä jättäminen. Pahimmillaan motiivien liiallinen tarkasteleminen johtaa nihilismiin ja turhaan ahdistukseen. Ajattelisin, että meille kylmille ja huonoille on aina parempi kilvoitella, vaikka sitten olisi ollut kaikki vain vähemmän ylevistä syistä. Ei tämä kristillinen vaellus ole vain suurten uskonsankareitten asia, vaikka sellaisia niin mielellään tarjoillaan esikuviksi.
3 tykkäystä