Onko nyt sitten niin, ettei apostoli Paavaliakaan lueta klassisen kristinuskon piiriin ihan noin aikuisen oikeasti?
Sinnehän protestantit viittaavat.
Minusta pitäisi luoda uusi ketju: Mitä on klassinen kristinusko.
Ei Paavali kieltänyt ihmisen vapaata tahtoa. .
Tahdon vapaus tai sidonnaisuus olisi ihan hyvä aihe erikseen, mutta
vanhurskauttamisopista nyt oli kai otsikossa kysymys.
Protestantit taitavat arvostaa Paavalia muita enemmän.
Luterilaiset lukevat Raamattua tietystä näkökulmasta käsin: usko Jeesukseen pelastaa, teot eivät. Ja uskokin on Jumalan antamaa. Eli toisille Jumala jostain syystä antaa uskon ja toisille ei. Eli ei ole vapaata tahtoa, valintaa. Vastuu ei ole ihmisellä, vaan Jumalalla.
Tällainen yksin uskosta ja teoista eroitettu usko -näkökulma aiheuttaa sen että kaikki Jeesuksen opetukset nähdään ihmiselle mahdottomina toteuttaa ja siksi jos niistä saarnataan, niin sen sijaan että niitä kehotettaisiin noudattamaan, niin ne ovat vain tarkoitettu sitä varten että ihminen ei niitä noudattaisi, vaan uskoisi pelkästään Jeesukseen ilman mitään tekoja.
Näin olen käsittänyt luterilaisen opin. Korjatkaa jos olen käsittänyt jotain väärin.
Voiko siis uskova elää ilman pyrkimystä hyvään ja totuuteen, ja niistä välittämättä elää pahuudessa ja valheessa, ja silti aidosti uskoa?
Minä ymmärrän tuon niin, että vaatimuksen ylivoimaisuus otetaan tosissaan, siis siveyslain vaatimus, johon viittaat. Omatunto on hereillä, ja sana vaikuttaa ja velvoittaa. Se tekee syntiseksi.
Se puolestaan johtaa turvautumaan Kristukseen, koska muuta tietä ei ole. Tie vie kilvoittelijan mielen uudistukseen ja Hengen pyhitykseen, eikä
näpräämään lihan pyhittämisen kanssa, kuten monet kristityt usein tahtovat asiaa tähdentää.
Liha ei koskaan pyhiity eikä jalostu. Siksi sanoo apostoli Paavali: “Jos te lihan työt Hengen kautta kuoletatte, te saatte elää”.
Minä en ole nähnyt tähän muuta keinoa.
2 tykkäystä
Kristukseen joo, mutta miten? Kalliolle voisi rakentaakin teoilla, sen sijaan että sillä vain loikoilee. Mielestäni uskoa ja tekoja ei voi eroittaa. Jos olemme Kristuksessa niin silloin teemme hyvää totuudessa hänestä käsin hänen opetukset tienviittoinamme. Lihan työt ymmärrän luonnollisina taipumuksina itsekkyyteen ja maailman palvontaan, kun taas Hengen kautta tapahtuva kuoletus on juurikin niitä hyviä tekoja totuudessa. Voimme kasvaa ihmisyydessä Kristuksen johdatuksella, jolloin liha kuolettuu. Jeesus on tie, ei päätepiste. Eli olemme ikuisella matkalla hänessä seuraamalla häntä. Opetukset kertovat kuinka häntä seurataan.
1 tykkäys
Kiva kun sanoit, “Kristuksen johdatuksella”.
Sanoisin, hänessä hänen kauttaan.
Olen samaa mieltä siinä. että uskoa seuraavat teot.
Ajatus siitä, että ne teot johonkin riittäisivät, se on mielestäni itsepetosta ja pahimmassa tapauksessa Kristuksen sovintokuoleman turhentamista.
Täydellisyyteen ne eivät riitä koskaan, mutta uskossa Kristuksen täydellisyyteen tuo vajaus annetaan anteeksi.
Siinä näkemyksemme kai eroaa, että minulle "Hengen kautta kuolettaminen"
on synnin anteeksi uskomista Kristuksen tähden ja uskon voimasta
synnin hylkäämistä.
Tulee vain mieleen 1 kor. 3:10-15 jossa kerrotaan Kristus-perustalle rakentamisesta. Se jonka rakennus kestää saa palkan, kun taas se jonka palaa, pelastuu silti kuin tulen läpi. Tai sitten Jeesuksen opetus jossa kehotetaan keräämään aarteita taivaaseen. Itse ymmärrän ensimmäisen vertauksen siten, että usko on se perusta joka pelastaa, mutta uskon hyvät teot ovat sitä rakennusta josta saa päälle vielä palkan. Usko on tietenkin se ensimmäinen askel, mutta miksi jäädä siihen seisomaan tai kenties steppaamaan edes takaisin, eikä ottaa seuraavia askeleita myös. Pelko siitä että uskon teot murentaisivat sitä ensimmäistä askelmaa tai perustaa on mielestäni turha. Päinvastoin se on sitä uudestisyntyneen elämää ja kasvua kohti todellista ihmisyyttä jonka esikuva on Kristus itse. Kyseessä on ikuinen tie.
Ja pitää sanoa se vielä että hengellinen uudestisyntyneen elämä Kristuksessa on elämistä todellisessa vapaudessa, kun taas lihallinen elämä on elämistä valheellisessa vapaudessa joka on tosiasiassa orjuutta. Kristustahan myös vapahtajaksi sanotaan. Siksi hengellinen elämä (eli hyvät totuudessa tehdyt rakkauden teot) ei ole meille mikään vaatimus ja pakkotila. Jos se olisi sitä niin se sotisi vapauttamme vastaan. Lihallinen ja syntinen elämä taas on pakkotila, josta voimme vapautua vain Kristuksen, eli vapahtajan avulla. Saamme siis kerätä aarteita taivaaseen loputtomasti, sillä niiden määrällä ei ole mittaa. Emme voisi ikinä kerätä niitä tarpeeksi pelastuaksemme ilman uskoa, mutta yhdessä uskon kanssa ne ovat meille rakennukseksemme.
Jos siis uskoo Jeesukseen ja hänen Jumaluuteensa, niin voi turvallisella mielellä tehdä hyviä tekoja jos vielä tunnustaa että ne ovat hänestä lähtöisin. Sen sijaan jos huutelee kylillä hyvistä teoistaan, niin että ne ovat omasta itsestä lähtöisin, niin silloin on jo palkkansa ansainnut maailmassa eikä siitä ole hengellistä hyötyä. Eli kaikki kunnia kuuluu totuudessa tehdystä hyvästä yksin Jumalalle. Ilman häntä emme mitään voi tehdä (Joh 15:5).
Joh 15:10: “Jos te pidätte minun käskyni, niin te pysytte minun rakkaudessani, niinkuin minä olen pitänyt Isäni käskyt ja pysyn hänen rakkaudessaan.”
Puhuit, Saukko, Kristus-perustalle rakentamisesta. Se on a ja o.
Sama vertaus neuvoo rakentamaan kullasta, hopeasta ja jalokivistä.
Ne ovat aineita, jotka kestävät.
Sen sijaan (niin teksti sanoo) risut ja oljet palavat.
Itse kuitenkin pelastuu kuin tulen kautta, koska perusta on oikea, Kristus.
Risuja ja olkia ovat minun ymmärtääkseni itsevanhurskauden työt,
omat luulot - kaikki se mikä on ihmisestä itsestään, hänen luulonsa ja
kuvitelmansa kelpaamisestaan oman pyhän elämänsä turvin.
Ne eivät kestä kuoleman hädässä.
Mitä ne auttavat silloin, kun Jumalan vanhurskaus todella painaa?
Kun on Kuoleman majesteetin kanssa kahden, ja kun paljastuu
ettei olekaan tullut rakastettua Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin
itseä?
Ei ole olemassa mitään kirkon ja edesmenneitten pyhien ansiovarastoa, josta
ottaa lainaa.,
Onnellinen on hän, joka silloin saa turvata Kristukseen, häneen yksin.
2 tykkäystä
Entä mitä on itsevanhurskaus? Eikö se ole juuri mitä suurimmassa määrin itserakkautta ylpeydellä maustettuna? Asetutaan siis Jumalan paikalle pitämällä itseä kaiken toden ja hyvän lähteenä. Eli että kaikki mitä puhun olisi muka totta ja teot yksinomaan hyviä. Pitäisin itseäni silloin hyvänä, mitä edes Jeesus ei maan päällä ollessaan tehnyt. Sen sijaan oman puutteellisuuden (eli syntisyyden) näkeminen on totuuden näkemistä. Ja kun on näkemistä eli ymmärrystä, niin silloin on mahdollista muuttaa toimintaansa niiltä osin.
Tuntuu että olemme samaa mieltä uskosta ja sen merkityksestä pelastumiselle, mutta jostain syystä luet hyvät teot omavanhurskaudeksi. Kulta, hopea ja jalokivet ovat nähdäkseni hyviä tekoja lähimmäisen hyväksi tehtynä. Oljet ja risut taas “hyviä” tekoja yksinomaan itsemme tai maailman (eli rakastamiemme esineiden, asioiden, aatteiden jne.) hyväksi tehtynä. Joku voi tehdä näennäisesti hyviä tekoja ansaitakseen pelastuksen, eli vain itsensä vuoksi. Mutta hyviä tekoja voidaan tehdä myös Kristuksen armosta käsin yksinomaan lähimmäisen hyväksi. Joku voi myös olla tekemättä mitään tekoja omavanhurskauden pelossa. Läpi Raamatun voi lukea että meidät on kutsuttu aktiivisuuteen, ei passiivisuuteen. Aktiivisuuteen Kristuksessa ja lähimmäisen hyväksi,
Kristukseen tässä yksin turvataan ja siitä vapaudesta käsin tehdä myös hyviä tekoja ilman pelkoa.
Ei hyväksytä. Klassisen kristinuskon “sisällä” ei ole voimassa erityistä suojelua. Ortodoksinen, luterilainen, katolilainen tai mikään muukaan usko, käytäntö tai ajattelumalli, sikäli kuin edustaa klassista kristinuskoa, ei nauti erityissuojelua muita klassisen kristinuskon näkemyksiä “vastaan”. Kaiken keskustelun tulee olla kohteliasta ja suopeaa.
3 tykkäystä
En todellakaan ole tarkoittanut sanoa, että hyvät teot ovat itsevanhurskautta.
Niitähän suorastaan vaaditaan meiltä.
Lain summa on tuo “Rakkauden kaksoiskäsky”. Siinä on aika paljon tekemistä, niin paljon, että jokaiselta tekemättä jää.
Olen vain halunnut erottaa toisistaan lihan pyhittämisen ja hengen pyhityksen.
Kenties teidän kirkossanne ei tehdä eroa näiden välillä?
Näkökulmamme ero lienee tässä. Me emme tule pyhemmäksi tekemällä hyvää, vaan ainoastaan Kristuksessa (minä ymmärrän näin).
Mitä se Kristuksessa (oleminen) merkitsee?
Pakenen epä-pyhyyttäni Kristuksen turviin, turvaudun hänen armoonsa ja uskon olevani vanhurskautettu eli hyväksytty hänen, vain hänen tähtensä,
en omien ansioitteni vuoksi.
Tämä mielipide on täällä jo tuomittu luterilaisena ja ei-klassisena, vaikka se on apostoli Paavalin opetus.
Ihmettelen tätä.
3 tykkäystä
Muuten olen samaa mieltä, mutta käsitän Kristuksessa olemisen hänen ikeensä ottamisena kantaaksemme. Eli luopumalla lihallisesta elämästä (ja lihallisesta omavanhurskaasta pyhittämisestä) ja elämällä hengellisesti pyhittäytyen tekemällä hyviä totuuden tekoja lähimmäisen hyväksi Kristuksen armoon luottaen ja uskoen. En ymmärrä pyhittäytymistä minään uskolla toimivana on-off nappulana (kuten pelastumista, joka tosin kytkeytyy myös pyhittäytymiseen), vaan prosessina jonka alku on syntinen ihminen ja päätepiste oleminen yhtä Kristuksen kanssa ja Kristuksen iestä kantaen. Ies tarkoittaa kaikkien Kristuksen opetuksien mukaista elämää. Elämällä opetuksien mukaan ikeemme on kevyt, elämällä niitä vastaan (luonnollisesti/lihallisesti) ikeemme on raskas.
Nyt emme keskustele ensimmäisestä askeleesta, joka on usko Jeesukseen lunastajanani, vapahtajani ja pelastajani. Keskustelemme siitä mitkä ovat seuraavat askeleet lunastettuna kristittynä.
Joskus ne pelastumista seuraavat uskovien ottamat askeleet vievät heidät kauemmas Vapahtajasta. Efeson seurakunnassa oli paljon hyvää hengellistä toimintaa mutta Jeesus olikin jäänyt syrjään, kun keskityttiin liikaa siihen, mitä pelastumisen jälkeen pitäisi tehdä. (Ilm.2:1-7)
Minä jouduin Mauno Koiviston tapaan fundeeraamaan oikein isosti, missä me Saukon kanssa nyt sitten olemme eri mieltä?
Mitä mahtaa olla Saukolle Kristuksen ies ja sen kantaminen?
Minun ajatuksenani on se, että Kristuksessa oleminen ei ole mikään päätepiste, vaan jo alussa tapahtunut yhteys: hän on joka hetki uskovan kanssa ja asuu tämän sydämessä.
Se on apostolinen opetus.
Paavali, joka sanoo, että hänessä asuu synti (Room 7:20), sanoo myös, että Kristus asuu hänessä (Gal 2:20).
Kysymyksessä ei ole mikään “apostolinen Kristus-asuminen”, vaan jokaisen uskovan todellisuus.
Sitäkään en ymmärrä, mitä tarkoitat, Saukko, on/off jutulla.
Ut:n mukaan kuitenkin tarvitaan usko, jotta voi tehdä oikeita hyviä tekoja oikealla tavalla.
Lihalla on näet lihan mieli, kuten Paavali sanoo. Se tarkoittaa; itsekkyys ja ilman oikeaa rakkautta.
Toisaalta liha ei myöskään voi olla Jumalan laille kuuliainen, sanoo sama mies - samasta syystä: rakkautta ei ole.
Näin ollen, eikö ole ihan oikein sanoa, että tarvitaan usko ja Pyhä Henki vaikuttamaan uusi kuuliaisuus, joka ilmenee rakkautena Jumalaan ja lähimmäiseen = hyvinä tekoina.
Eikö sinun mielestäsi niiden tulisi ilmaantua itsestään, ilman omanvoitonpyyntiä tms? (Nyt Jumala tykkää ja ihmiset ihailee kun…)
1 tykkäys
Vanhurskauttaminen on luterilaisen opin mukaan forenssinen (oikeudellinen) Jumalan toiminto, jossa Jumala lukee Kristuksen ansion tähden vanhurskaaksi ihmisen, joka itsessään ei ole vanhurskas (Room. 4: 5), vaan jumalaton ja näin ihmiseltä ei edellytetä siinä mitään, se tapahtuu kokonaan ihmisen ulkopuolella Jumalan toimintona.
Kaikki muut kirkkokunnat kieltävät vanhurskauttamisen forenssisen luonteen opettaen synergistisesti, että usko joka tarttuu vanhurskauttamiseen ei ole yksistään Jumalan toiminto, hänen aikaansaannoksensa, vaan ratkaisu, eettinen akti, oikea käyttäytyminen, kilvoitus, jne., lyhyesti sanoen ihmisen saavutus. Näin vanhurskauttaminen siirretään liian juridisena, liian oikeudellisena, pois Jumalan käsistä ja tehdään ihmisen muuttuminen osaksi sovitusta, joka on sama kuin room. kat. fides caritate formata (rakkauden muovaama usko) oppi.
Kun vanhurskautus esitetään tällä tavoin luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kaikista muista kirkkokunnista poikkeavana oppina jää tunnustuksellinen luterilaisuus yksin omaksi, kaikkien muiden kirkkokuntien opeista poikkeavaksi saarekkeekseen, joka ei tee kompromisseja oman opetuksena suhteen, ei sinne eikä tänne.
Ja tämä ei ollut sitten mikään riidan haasto, vaan asian esittäminen siten kuin se on, onhan ketjun otsikon mukaan käsittääkseni tarkoituksena määrittää luterilainen vanhurskauttamisoppi siten kuin se on.
Se ei ole ihmisen saavutus. Ilman Jumalaa me emme voi tehdä mitään.
Kristus kolkuttaa meidän ovellemme, mutta Hän ei murra ovea, vaan meidän on avattava se Hänelle.
Pyhittäjä Serafim Sarovilainen: ”Jos tahdot menettää mielenrauhasi, niin keskustele hetken aikaa toisenmielisen ihmisen kanssa.”
Minun ei siis kannata keskustella tästä aiheesta.
1 tykkäys
Voitko yhtyä seuraavaan luterilaiseen oppiin kääntymyksestä?
Ihminen ei toimi kääntymyksessään, vaan on ainoastaan kääntymyksen kohteena joka kokee kääntymyksen, eli ei ole kolmea tekijää kääntymyksessä Pyhä Henki, Jumalan sana ja ihmisen tahto, vaan ainoastaan kaksi Pyhä Henki ja Jumalan sana. Tästä seuraa, että ainoa rooli joka ihmisen tahdolle jää on, että sen on tultava käännytetyksi. Ihmisen tahto ei siis millään tavoin osallistu kääntymykseen, vaan joutuu ainoastaan kääntymyksen tapahtuman kohteeksi.
En voi.
1 tykkäys