Juu, ei ole, vaan näen mannermaan koulukunnan opetuksen eräänlaisena synergisminä senkin. Lyhyesti siinä oletetaan, että ihmisessä täytyy olla jonkin perusteen vanhurskauttamiselle ja siksi se ei vastaa Tunnustuskirjojen näkemystä, joidenka mukaan vanhurskauttaminen on kokonaan Jumalan toiminto, eikä edellytä ihmiseltä mitään.
1 tykkäys
Erotatko sinä Walther nyt siis tässä kalvinistit muista reformoiduista niin, että kalvinistit luterilaisten tavoin (vaikka mahdollisesti hiukan eri tavalla muotoillen) opettavat monergismia - jolloin luterilaiset eivät ole ainoita monergisteja - vai väitätkö että myös kalvinistit opettavat synergismiä? En ole koskaan nähnyt kenenkään muun sanovan kalvinisteja synergisteiksi kääntymyksen suhteen.
Kalvinismin ei voida katsoa edustavan monergismia, koska kalvinismissa ei ole ketään joka kääntyisi, eli kääntymisen kohde puuttuu, sillä eihän täydellisen turmeltunutta voida käännyttää, ei monergistisesti, eikä synergistisesti. Kalvinistinen oppi on siten hyvin radikaali käsitys ja en ymmärrä kuinka kukaan voi johdonmukaisesti elää sen mukaan? No, ehkäpä kalvinistit eivät olekaan johdonmukaisia?
Kiitos tuosta kuvauksesta. Kun noin asian ilmaiset, niin se on lähempänä meikäläistä näkemystä kuin mitä luterilaisten kommentit yleensä ovat. En ole huomannut vanhojen kirkkokuntien edustajien koskaan kiistävän sitä, että ihmisen uskoontulossa Jumala on aloitteen tekijä; jos hän kätkeytyisi ihmisiltä kaiken aikaa, ei kukaan koskaan uskoisi häneen tai edes tietäisi, että joskus on jossain ollut joku, joka on uskonut hänen olevan olemassa. Aivan kuin Raamatussa sanotaan, kukaan ei pääse Isän luo, jos tämä ei itse häntä vedä puoleensa. Tästä ei pitäisi olla minkäänlaista erimielisyyttä. Jumalahan on aloitteentekijä jo sen perusteella, että hän on luonut ihmisen.
Ero kiteytyy mielestäni siihen, että ortodoksit tarkastelevat ihmistä koko elämänkaaren mittaisesti, kun taas protestantit keskittyvät liiaksi vain uskoontulohetkeen. Aivan kuin israelilaiset saattoivat Mooseksen kanssa nähdä valtavia Jumalan ihmeitä, mutta heti kohta langeta palvomaan kultaista vasikkaa, samoin nykyihminen voi pärähtää väkevästi uskoon mutta langeta myöhemmin ja menettää kaiken hyödyn, jota Jumala on tarjonnut. Alun jälkeen ihmisen oma osuus nousee suurempaan osaan: mitä pidempään on uskossa, sitä enempään on tarkoitus kyetä omien voimiensa rajoissa ja sitä vahvemmin on tarkoitus uskoa, vaikka Jumala kätkeytyisikin alkukokemuksen jälkeen pysyvästi. Jos ihminen Jumalan tarjoaman “alkusykäyksen” jälkeen päättää seurata Jumalaa, niin silloin koko hänen loppuelämänsä on Jumalan työtoverina olemista, jossa ihminen ahkeroi omalta osaltaan, ja Jumala auttaa häntä armovoimillaan tauotta aina kuolemaan asti - ja sen ylikin. Kristityn elämä on tietysti synergista yhteistoimintaa Jumalan kanssa.
Tuosta sitaatistasi täytyy tosin sanoa vielä sen verran, että se huokuu hieman sellaista antroposofiaa, jota itse vierastan: tarkoitan sitä, että ihmisessä nähdään voimakas kahtiajakautuneisuus mielen ja ruumiin välillä. Ruumis nähdään siinä mielelle alisteisena. Itse en näe ihmistä näin, vaan ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Niinpä pyhittyminen on yhtälailla ruumiin kuin mielen asia. Ei niin, että pelkkä mieli “kirkastettaisiin” ensin, ja ruumis sitten vain tottelisi. Ei mieli ja sen tila, puhtaus tai syntisyys, ole jokin ruumiista irrallinen asia. Tämän takia en voi täysin yhtyä tuohonkaan luterilaiseen Yksimielisyyden ohjeessa esitettyyn muotoiluun. Ymmärrän sen pyrkimykset selityksesi jälkeen, mutta pidän silti ortodoksista lähestymistapaa parempana, sillä siinä fokus on enemmän siinä, mitä tapahtuu uskomisen alkamisen jälkeen ihmisen koko elinaikana eikä keskitytä tarpeettoman paljon siihen, miten se uskominen alkoi. Alkoi miten alkoi, mutta olennaista on kuitenkin aina se, mikä on tilanne tässä ja nyt.
3 tykkäystä
Tosi sofistikoituneesti kävin kaivamassa tämän määritelmän wikipediasta, mutta mennään nyt sillä:
_T = Total depravity (täydellinen turmelus). Ihminen on niin synnin turmelema, ettei hän tahdo eikä edes kykene aitoon parannukseen tai pelastavaan uskoon ilman Jumalan uudestisynnyttävää voimaa. Ihminen ei voi mitenkään parantaa hengellistä tilaansa tai valmistaa itseänsä armon vastaanottamiseen. Syntiinlankeemuksen tuoma turmelus ulottuu koko ihmiseen, hänen ajatteluunsa, tunteisiinsa ja tahtoonsa niin, että hän on, mitä hengellisyyteen tulee, kuollut._https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalvinismi
_While the phrases “totally depraved” and “utterly perverse” were used by Calvin, what was meant was the inability to save oneself from sin rather than being absent of goodness. Phrases like “total depravity” cannot be found in the Canons of Dort, and the Canons as well as later Reformed orthodox theologians arguably offer a more moderate view of the nature of fallen humanity than Calvin.[79]_https://en.wikipedia.org/wiki/Calvinism
Missä kohtaa luterilaiset tarkalleen ottaen ovat toista mieltä? Minä ainakin olen tähän päivään asti elänyt siinä luulossa että kalvinismi ja luterilaisuus molemmat edustavat monergismia.
Kalvinistit eivät taida itse olla tätä mieltä omasta opetuksestaan. Käsitys on kai se, että Jumala, lahjoittaessaan jotain, antaa myös edellytykset ottaa tämä lahja vastaan (tämänhän täytyy tietysti olla yhteinen kristillinen käsitys). Näen hyvin vähän eroa seuraavien reformoitujen lainausten ja (aito)luterilaisuuden välillä.
Dortrechtin kaanonit, III-IV, (englanninnos)
§ 11: The Holy Spirit’s Work in Conversion
Moreover, when God carries out this good pleasure in the elect, or works true conversion in them, God not only sees to it that the gospel is proclaimed to them outwardly, and enlightens their minds powerfully by the Holy Spirit so that they may rightly understand and discern the things of the Spirit of God, but, by the effective operation of the same regenerating Spirit, God also penetrates into the inmost being, opens the closed heart, softens the hard heart, and circumcises the heart that is uncircumcised. God infuses new qualities into the will, making the dead will alive, the evil one good, the unwilling one willing, and the stubborn one compliant. God activates and strengthens the will so that, like a good tree, it may be enabled to produce the fruits of good deeds.
§ 14: The Way God Gives Faith
In this way, therefore, faith is a gift of God, not in the sense that it is offered by God for people to choose, but that it is in actual fact bestowed on them, breathed and infused into them. Nor is it a gift in the sense that God bestows only the potential to believe, but then awaits assent—the act of believing—by human choice; rather, it is a gift in the sense that God who works both willing and acting and, indeed, works all things in all people and produces in them both the will to believe and the belief itself.
Westminsterin tunnustus (käännös Jaakko Rusama ja Risto Saarinen):
Luku 11, § 1.
Ne, jotka Jumala vaikuttavasti kutsuu, hän myös vapaasti vanhurskauttaa. Jumala ei täytä heitä vanhurskaudella vaan antaa anteeksi heidän syntinsä. Hän lukee ja hyväksyy heidät vanhurskaiksi, ei minkään heissä tapahtuneen teon vuoksi, vaan yksin Kristuksen tähden. Jumala ei lue heille vanhurskaudeksi heidän uskoaan, uskomisen aktia taikka mitään muuta evankelista kuuliaisuutta. Jumala lukee heidän hyväkseen ainoastaan Kristuksen kuuliaisuuden ja hyvitysteon. Kutsutut ottavat tämän vastaan, nojautuen uskossa Kristukseen ja hänen vanhurskauteensa. Tätä uskoa heillä ei ole itsensä kautta, vaan se on Jumalan lahja.
§ 2. Usko, joka saadaan Kristukselta ja joka nojaa Kristukseen ja hänen vanhurskauteensa, on ainoa vanhurskauttamisen välikappale…
Minun näkemissäni hakuteoksissa, tai vaikkapa banaalissa wikipediassa yms. luterilaisuuden ja kalvinismin on katsottu yhtälailla edustavan monergismia. Näin esimerkiksi reformoitu teologi Michael Horton teoksessa The Christian Faith (Zondervan, 2011, s.314):
While confessional Lutheran and Reformed theologies differ with respect to the decree of reprobation, the extent of atonement, and the resistibility of God´s grace, the are united in their defense of soteriological monergism (i.e. God alone working in salvation)
Oma tyytymättömyyteni luterilaisuutta kohtaan, joka sai minut muutama vuosi sitten pyrkimään (ja sitten liitetyksi) idän kirkon jäseneksi, sai lisävauhtia juurikin tästä monergismista. Kalvinismit nimenomaan tuntuivat ainoilta jotka esittivät monergismin seuraukset kiertelemättä, ja siksi olinkin jonkin aikaa kiiinnostunut heidän teologiastaan.
1 tykkäys
Käsitän asian samoin. Ei ihmisen fyysinen liha tai veri ole kapinallinen tai jumalanvastainen, vaan ihmisen henki. Jos taas ihmisen henki on Jumalan ohjauksessa tai Jumalalle kuuliainen, kehokin on kuuliainen Jumalalle tai kirkastaa Jumalaa (1 Kor. 6:20).
Luterilaisuus opettaa apostoli Paavalin kanssa yhtä pitäen, että laki ei tee ketään vanhurskaaksi, vaan lain kautta tulee synnin tunto. Näin Jumala tahtoo lain kautta murskata ihmisen luottamuksen omiin kykyihinsä, kilvoitukseensa, ratkaisuihinsa, käyttäytymiseenä, etiikkaansa jne., lyhyesti sanon siihen mitä ihminen on syntyjään. Kun näin lain kautta kauhistunut ja toivottomuuteen joutunut ihminen sitten kuulee evankeliumin, sanoman ilmaisesta syntien anteeksiantamuksesta, hän kääntyy iloisesti ja uskoo Jumalan sanan Pyhän Hengen vaikutuksesta, eli hän kääntyy pois siitä mitä hän oli aikaisemmin, siitä mitä hän oli syntyjään ja näin toteutuu Jeesuksen sana, hän kieltää itsensä ja seuraa Jeesusta, siis toteaa sen, ettei laki, joka vain tappaa hänet ole tie pelastukseen, vaan evankeliumi tai sitten hän pysyy entisessä käsityksessään ja kuvittelee Jumalan pelastavan hänet hänen tekojensa tähden. Mikään synergismi, edes osittainen luottamus omiin voimiin ts. pyrkimys saavuttaa pelastus lain kautta, ei tule kysymykseen, vaan Kristuksen aikaansaama sovitus, jota Jumala tarjoaa armonvälineiden sanan, kasteen ja ehtoollisen välityksellä yksin uskolla omaksuttavaksi. ”Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle joka uskoo.” Room. 10: 4.
Tuohon kalvinismiin en jaksa sen kummemmin ottaa kantaa kuin vain toteamalla, ettei kalvinismi ole monergistinen, eikä myöskään synergistinen käsitys, koska kalvinistisen käsityksen mukaan Jumala on iankaikkisuudessa jo ennen maailman perustamista valinnut tai niin kuin tuo Westminsterin tunnustus sanoo, kutsunut pelastukseen ne, jotka pelastuvat, jonka kääntöpuolena tietenkin tuominnut helvettiin ne, jotka kadotukseen menevät, eikä siinä evankeliumille jää silloin mitään sijaa. Sikäli sitä kyllä voidaan pitää monergistisena käsityksenä, ettei se anna ihmiselle mitään osuutta ei edes sitä, että hänen tahtonsa käännytetään, koska tahto käsitetään kalvinismissa täysin turmeltuneeksi. Tällaista harhaa on kyllä esiintynyt ihan luterilaisuuden sisälläkin; mm. Matthias Flacius esitti, että ihminen olisi täysin turmeltunut ja siten kadottanut luotuisuutensa kokonaan. Hänen käsityksensä näiltä osin kuitenkin tuomittiin harhana, minkä jos joku niin haluaa voi lukea luterilaisista Tunnustuskirjoista.
Kalvinistinen käsitys tulee hyvin esille tuossa lainaamassasi pätkässä Dortrechtin kaanoneista:
[quote]
Dortrechtin kaanonit, III-IV, (englanninnos)
§ 11: The Holy Spirit’s Work in Conversion
Moreover, when God carries out this good pleasure in the elect, or works true conversion in them, God not only sees to it that the gospel is proclaimed to them outwardly, and enlightens their minds powerfully by the Holy Spirit so that they may rightly understand and discern the things of the Spirit of God, but, by the effective operation of the same regenerating Spirit, God also penetrates into the inmost being, opens the closed heart, softens the hard heart, and circumcises the heart that is uncircumcised. God infuses new qualities into the will, making the dead will alive, the evil one good, the unwilling one willing, and the stubborn one compliant. God activates and strengthens the will so that, like a good tree, it may be enabled to produce the fruits of good deeds. [/quote]
Tässähän puhutaan uudestiluomisesta, eikä kääntymisestä. Ei ihmisen tahto ole kuolllut, vaan se on hyvinkin elävä ja voimakas, mutta suhteessa Jumalaan kykenemätön tahtomaan hänen tahtoansa.
Kyllä siinä minun nähdäkseni puhutaan kääntymisestä (conversion). Huomioi lihavoidut kohdat! 
Mutta ymmärrän että katsot jonkin toisen sanavalinnan paljastavan että kyse on jostain aivan muusta kuin luterilaisten monergismi. Yleisemminkin tällaisissa tulkintaerimielisyyksissä on ehkä kyse siitä, minkä katsotaan olevan jossakin asiassa olennaista. Melkein koko tekstin ulkoisesta merkityksestä voidaan olla yhtä mieltä, mutta jokin pienen näköinen juttu (varsinkin jos se sopii mahdollisiin ennakkokäsityksiimme) kääntää lopulliset tulkinnat aivan päinvastaisiksi.
1 tykkäys
Niinhän siinä käytetään sanaa “kääntyminen”, mutta minulle ei mene jakeluun kuinka täydellisen turmeltunut voisi kääntyä? Se on sama kuin joku tulisi inttämään minulle, että 1+1=3
Nyt varmaan ehkä hahmotat ortodoksien tuntemuksia luterilaisuuden äärellä. Hämmennytään yhdessä. 
Koska pidän Sinua melkoisena Luther-asiantuntijana, suuntaan tekstini Sinulle, vaikka toki myös muut saavat kommentoida halutessaan.
Seuraavan vanhan suomenkielelle käännetyn Lutherin selityksen Room. 8:1 -kohtaan olen joskus kopannut ilmeisesti Luther-rompulta. Siitä näyttää mielestäni käyvän ilmi, että armon säilyminen uskovassa tai vanhurskautuksen “ylläpito” edellyttää uskovan puolelta syntiä vastaan sotimista.
On kaksi eri asiaa sanoa, että synti on annettu anteeksi, ja ett’ei enää yhtään syntiä ole. Kasteen ja parannuksen jälkeen ovat kaikki synnit anteeksi annetut; mutta syntiä on vielä jälellä aina kuolemaan asti, vaikk’ei se anteeksi antamuksen takia ollenkaan vahingoita meidän autuuttamme, jos muutoin me sodimme sitä vastaan emmekä sitä seuraa. Sillä tämä on uuden testamentin rikas armo ja taivaallisen Isän ylitsevuotava suuri laupeus, että me kasteen ja parannuksen kautta alamme tulla hurskaiksi ja puhtaiksi. Mutta mitä syntejä meissä vielä on pois ajettavana, niitä hän ei meille lue siitä syystä, että hurskaus on jo alkanut meissä ja me olemme alituisessa harjoituksessa ja sodassa syntiä vastaan sekä sen poisajamisessa; ei hän lue niitä meille, vaikka hän kyllä oikeudella voisi sen tehdä, kunnekka tulemme täysin puhtaiksi. Siitä syystä on hän meille antanut piispan, Kristuksen, joka on synnitön, ja jonka siis on meidän sijaisenamme oltava, niin kau’an, kuin mekin tulemme hänen kaltaisikseen ja täydellisesti puhtaiksi. Sill’aikaa täytyy Kristuksen hurskauden peittää meidän häpeämme Jumalan silmiltä ja hänen täytyy antaa täydellisen hurskautensa olla meidän suojanamme ja varjostimenamme. Niin ett’ei hänen tähtensä jälellä olevata syntiä lueta niille, jotka häneen uskovat; kuten pyh. Paavali niin oivan lailla kuvaa Room. 4:6. Samaa sanoo Augustiinuskin: synti kasteessa anteeksi annetaan, ei niin ymmärtäen, ett’ei sitä enää olisi olemassa, vaan ett’ei sitä lueta, kahdesta edellä mainitusta syystä. Ensimmäinen, että me uskomme Kristukseen, joka uskon kautta astuu sijahamme ja peittää sen viattomuudellaan. Toinen, että me herkeämättä sodimme sitä vastaan hävittääksemme sitä, sillä missä ei näitä kahta ole, siellä se luetaan eikä sitä anteeksi anneta, vaan tuottaa ijankaikkisen kadotuksen. Tämä on uuden testamentin ilo, lohdutus ja autuus; tästä opitaan, mihinkä Kristus on hyvä ja tarpeellinen; tästä sitten kasvaa rakkaus ja halu, ylistys ja kiitos Kristukselle ja kaiken laupiuden Isälle; tästä syntyy vapaita, iloisia ja reippaita kristityitä, jotka rakkaudesta vainoovat syntiä ja tekevät parannusta halulla. Mutta ne jotka peittelevät syntiä ja uskottelevat sen olevan vain jonkinlaisen puutteellisuuden, ne tekevät meistä suruttomia, laiskoja ja hitaita, ottavat meiltä Kristuksen ja antavat meidän mennä ilman pelkoa ja murhetta syntiä hävittämään ja paaduttavat meidät sillä tavoin kauheaan röyhkeämielisyyteen, niin ett’ei Kristus eikä Jumala ole meille maistuva eli makea. Siitä varjele meitä Jumala ja auta ulos siitä kaikkia, jotka siinä ovat!
Kristityn hyvä tahtominen ja tekeminen tai syntiä vastaan sotiminen on Jumalan vaikutusta ihmisessä (Fil. 2:13; 2 Kor. 3:5), mutta joka tapauksessa se on ihmisen omaa aktiivista toimintaa. Toisaalta itse ymmärtäisin, että syntiä vastaan sotiminen on ennen kaikkea sitä, että ihminen on jatkuvasti tietoinen siitä, että hän tarvitsee lakkaamatta Jumalan apua, armoa ja rakkautta, koska omassa varassaan ihminen varmuudella on tuomittu häviämään kaikki taistelunsa.
1 tykkäys
@Heebo, minä symppaan kovasti sitä, ettei tehdä mahdottoman suurta erottelua maallisen ja hengellisen välillä. Näkisin, että luterilaiseen uskoon liittyy hyvin vahvasti ajatus siitä, että kaikki maallinen työ on läpeensä hengellistä: kutsumuksissaan toimivat ihmiset ovat kanavia, joiden kautta Jumala hoivaa luomakuntaansa. Mielestäni antamasi esimerkit kuvaavat kanssa hyvin sitä, miten maallinen ja hengellinen kietoutuvat toisiinsa.
Viittasin aiemmassa viestissäni hengellisillä asioilla oikeastaan siihen, ettei ihminen pysty luonnollisten kykyjensä varrassa kääntymään Jumalan puoleen, vaan Jumalan on oltava tässä aloitteellinen ja vaikutettava kääntymys. Luterilaiseen ihmiskäsitykseen liittyy se, että ilman Jumlaan erityistä vaikutusta, ihminen ei voi uskoa Kristukseen.
Laatikoimani tekstisi ei pidä kyllä paikkaansa ainakaan monien niiden uskovien protestanttien kohdalla, jotka itse olen tuntenut. Vanhurskauttaminen on heille (kuin myös minulle) päivittäin keskeinen asia. Ei monestikaan tai harvoin abstraktilla tasolla, siis siinä mielessä, että oppia mietittäisiin joka päivä, vaan ennen kaikkea käytännöllisen hengenelämän tasolla. Kristus ristiinnaulittuna on aamulla herätessä ja illalla nukkumaan mennessä syntisen sovittajana, armahtajana, auttajana, pelastajana ja parantajana keskiössä ja kaikkena kaikessa, ei uskova itse (1 Kor. 2:2; Hepr. 12:2). Ja päivän aikana uskova tiedostaa, ettei hän kykene mihinkään hyvään, jos Jumala ei hänessä armollisesti hyvää vaikuta (2 Kor. 3:5,6; Fil. 2:12,13). Jos uskova olisi muuttunut jo täällä ajallisuudessa täysin synnittömäksi (1 Joh. 3:2), esim. vapautunut täydellisesti omavanhurskaudesta, hän ei tarvitsisi lakkaamatta Vapahtajaa. Tuskin hän tarvitsisi edes kristillistä uskoa, sillä uskohan ilmenee ennen kaikkea siten, ettei ihminen luota enää itseensä, vaan turvautuu Jumalaan.
4 tykkäystä
En ole mikään erityisempi Luther tuntija, muutoin kuin siinä mielessä, että ´minulla on tuolla kirjahyllyssäni hänen tuotantonsa lähes kokonaisuudessaan ja sen pohjalta osaan siitä jotain sanoa.
Tuo lainaamasi tekstin pätkä löytyy hänen Room. epist. selityksestään sivuilta 81-82. Siihen on vähän mahdoton ottaa oikein minkäälaista kantaa, kun kyseisessä kirjassa ei sanota miltä vuodelta teksti on. Veikkaan sen olevan peräisin siltä ajalta jolloin Luther oli vielä Room. kat. kirkon jäsenkuntaa, eikä ollut vielä eronnut siitä. Näin ollen tuolle tekstille ei siinäkään mielessä kannata paljon uhrata aikaansa. Voin kuitenkin vielä etsiä tuolta englanninkielisistä lähteistäni jos löytäisin sen sieltä vuosiluvulla mainittuna. Se on kuitenkin hyvin työlästä kun Lutherin tuotano on niin massiivinen ja minulla ei ole käytössäni Luther Work’s romppua. Ilmoitan kuitenkin jos löydän.
Onko sinulla C. F. Waltherin “Lutherin kirjoitusten hedelmällisestä lukemisesta?” Se on oiva apuneuvo Lutherin kirjoitusten tutkimiseen.
Mitä tulee tuohon Fil. kijeen kohtaan, jonka lanseerasit tänne, niin sitä ei saa tulkita siten, että se käsitettäisiin majorilaisittain siten, että hyvät teot yllä pitäisivät uskoa. Ei, vaan usko yllä pitää hyviä tekoja. Majorilaisuudesta löydät hyvän kuvauksen vuoden 1948 Tunnustuskirjoista, joissa on liitteenä professori Benten johdannon pääpiirteet. Ja eritoten Franz Pieperin Dogmatiikasta löytyy loistava analyysi majorilaisuudesta.
Olen tippunut tästä keskustelusta. Kuka on sanonut, ettei uskoon kuuluisi syntiä vastaan taisteleminen? Luterilaisen opinhan mukaan Jumalan armo vapauttaa ihmisen tahdon, niin että se voi taistella Jumalan armon varassa syntiä vastaan. Kyllä luterilaisetkin ihan konkreettisesti kilvoittelevat, mutta painopiste uskonelämässä on siinä, mitä Jeesus on jo tehnyt edestämme ja miten siitä tullaan armonvälineissä osalliseksi.
4 tykkäystä
Minusta viestisi sisältää juuri sen “luterilaisen mankelin”, jossa toistetaan samaa fraseologiaa vanhurskauttamisesta. Jos ihminen kerta kerran jälkeen sortuu tekemään syntiä, niin eihän häntä se paranna, että hänelle sanotaan, että hänet on jo vanhurskautettu. Mitä sen toteaminen auttaa, jos kerran vieläkin on syntinen ja tekee syntiä? Kuten sanottua, pyhittyminen, kirkastuminen, jumalallistuminen, parantuminen, pelastuminen jne. ei voi olla sitä, että syntinen vain näennäisesti katsotaan synnittömäksi. Silloinhan kyseessä olisi vain retorinen temppu.
Ei, vaan kyllä tarkoitus on se, että synnit oikeasti voitetaan Jumalan avulla. Jos ihminen on kerran kuullut Jeesuksen voittaneen kuoleman ja antaneen itsensä uhriksi ihmiskunnan edestä, silloin henkilö varmasti tietää sen jo. Niinpä henkilöä ei auta yhtään se, että hänelle toistetaan vanhurskautusoppia. Sen toistaminen ei millään tavalla kosketa varsinaista ongelmaa, eli johonkin tiettyyn syntiin sortumista, tiettyä kiusausta, joka henkilöä vaivaa. Jotta hän voisi edistyä pyhittymisessään, hänen pitäisi parantua nimenomaan siitä. Siihen taas tarvitaan muitakin hengellisiä aseita kuin vain sitä, että joka kerta kehotetaan muistamaan Jeesuksen uhrikuolemaa ja palaamaan kasteen armoon.
Minusta ihmisten hengelliset ongelmat, siis heidän kiusauksensa ja lankeamisensa, eivät yleensä lainkaan liity siihen, etteivätkö he tietäisi kuka Jeesus on ja mitä hän on tehnyt tai että mikä on kasteen merkitys. Kyse on siitä, että näiden tietämisestä huolimatta heillä on kiusauksia, jotka he haluavat voittaa. Jos tuollaiselle uskovalle ihmiselle menee lässyttämään siitä, että “kai sinä tiedät, että Jeesus on sinunkin puolestasi kuollut” tmv., niin se vain ärsyttää entistä enemmän sen sijaan että auttaisi millään tavalla varsinaisessa ongelmassa.
Uskovalle ihmiselle on turha puhua siitä, miten hän tarvitsee Vapahtajaa. Hän tietää sen jo. Hänelle on turha puhua siitä, että kastettuna hän on osallinen Kristuksen armosta. Senkin hän tietää jo. Jos kymmenettä kertaa kehotetaan palaamaan kasteen armoon ja luottamaan Jeesukseen syntiensä sovittajana, niin mitä sitten sanot, kun henkilö vastaakin, että “sinähän olet sanonut nuo fraasit jo kymmenen kertaa, eikä niistä viimeksikään ollut apua”? Yhäkö vain tarjoat muistutusta vanhurskautuksesta ja kasteeseen palaamisesta, ikään kuin niiden sanominen vaikuttaisi taikasanojen tavoin?
2 tykkäystä
Ei varmaan tai luultavasti kukaan ole niin väittänyt, mutta jos synergismi kielletään klassisessa luterilaisuudessa ei vain ihmisen uudestisyntymiseen johtavan kääntymyksen tai uudestisyntymistä merkitsevän kääntymyksen suhteen, vaan myös uudestisyntyneen ihmisen useita vuosikymmeniä kestävässä kilvoittelussa kaidalla tiellä kohti iankaikkista elämää (siis siinä mielessä kielletään, ettei ihminen vanhurskaudu coram Deo tekojensa perusteella, ei edes osittain Jumalan yksinvaikuttavuudesta riippumattomien tekojensa perusteella), mutta kuitenkin annetaan ymmärtää, että synti, myös muu synti kuin epäuskon synti voi kadottaa, jos uskova ei itse sitä vastaan taistele, niin jollekulle voi tulla ehkä sellainen väärinkäsitys, että ihmisen vanhurskauttaminen on klassisessa luterilaisuudessa vain alustavasti monergistinen ja yksin uskosta ja armosta, mutta niiden kohdalla, jotka elävät kääntymis- tai uudestisyntymishetkeään pidemmälle, eli suurelle osalle meistä, vanhurskautuminen ei olisikaan enää yksin armosta tai monergistinen läpi elämän kestävä “prosessi”. Mutta jos syntiä vastaan sotiminen ymmärretään siten, että siinä Jumalan armo on kaksinaisessa mielessä myös jo uudestisyntyneen ihmisen vanhurskautuksen ja pelastuksen ylläpitäjä, niin ei tule kyseistä väärinkäsitystä. Tiit. 2:11, 12 on yksi avainkohta tämän asian selvittämisessä.
Klassisessa luterilaisuudessa tai ainakin siinä hengellisyydessä, joka kuvaa omaa ajatustapaani, uskova turvautuu päivittäin Kristukseen ristiinnaulittuna Vapahtajana (1 Kor. 2:2), koska uskova ei vielä vastaa sitä Esikuvaa, joka on Kristuksen maanpäällisessä vaelluksessa täydellisen synnittömänä ihmisenä meille Ihanteena, jota kohti haluamme pyrkiä, annettu. Kristuksen kaltaisuuteen pyrkiminen edellyttää sitä, että ihminen tulee entistä syvemmin ja tietoisemmin ymmärtämään sen, että hän jatkuvasti, kirjaimellisesti joka hetki, tarvitsee Vapahtajan armoa, voimaa ja apua. Kun ihminen turvaa Vapahtajaan, Hän pyhittää ja uudistaa uskovaa, mutta ajallisuudessa tapahtuva pyhitys ei tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että liha (kr. sarks) on uskovan vihollinen hautaan asti (Gal. 5:17). Jos uskovalla ei olisi suurinta vihollista itsessään, hänen tiensä ei olisi alusta loppuun asti kaita, tai uskova olisi jo ajallisuudessa muuttunut iankaikkisuusolennoksi (vastoin 1 Joh. 3:2 -kohtaa), joka ei tarvitse enää Vapahtajaa.
Ajattelen, että epäuskon synnin lisäksi myös muut synnit kadottavat, sikäli mikäli niitä vastaan ei taistella Jumalan armon voimin ja armoon turvautuen (Tiit. 2:11,12). Syntiä vastaan taisteleminen merkitsee sitä, että synti vielä riippuu uskovassa kiinni, niin kuin Paavali sanoo Room. 7:21b -kohdassa, eli synti, jota vastaan taistellaan, on jo aktuaalisuutta, niin kuin ihmisen päälle hyökkäävä eläin ei ole pelkkää mielikuvitusta tai vasta potentiaalinen vihollinen, mistä johtuen taistellessaan syntiä vastaan uskova tarvitsee sekä luettua armoa että Jumalan voimaa, joka tulee juuri armon välityksellä (Tiit. 2:11,12). Toki uskova taistelee myös potentiaalisia syntejä vastaan, jotka voivat tulla aktuaalisiksi. Esim. alkoholista vapautunut taistelee potentiaalista syntiä vastaan suuntaamalla kävelyreittinsä kapakka-alueiden ohi.
P.S. @anon31067578, en ole tietoinen mainitsemastasi Waltherin teoksesta, mutta kiitos tiedosta.
1 tykkäys
Vaikka en ole pieperiläinen tai pidä itseäni pieperiläisenä, esim. seuraavaan Pieperin Dogmatiikan kohtaan voin yhtyä. Lainaus varmaan selventää joillekuille otsikkomme aihetta. Tummennukset minulta.
Vanhurskautuksessa ei ole eri määriä, vaan missä se on, se on aina täydellinen. Pyhityksessä sen sijaan on plus ja minus (enemmän ja vähemmän). Sen johdosta Raamattu kehoittaakin kasvamaan näissä kaikissa: kaikissa hyvissä teoissa, Herran työssä, Jumalan tuntemuksessa, kärsivällisyydessä, pitkämielisyydessä, rakkaudessa veljiä ja kaikkia ihmisiä kohtaan, hyvän ja pahan erottamisessa, vaelluksessa ja otollisuudessa Jumalalle (Ef. 4:15; 2. Kor. 9:8; 1. Kor. 15:58; Kol. 1:11; 1. Tess. 3:12; Fil. 1:10; 1. Tess. 4:1). Sen vuoksi pyhityksessä ja hyvissä teoissa on eri asteita, ja koska kehotus kasvaa pyhityksessä ja kehotus panna pois vanha ihminen esiintyvät rinnakkain, merkitsee se sitä, että parhaimpienkin kristittyjen pyhitys ja hyvät teot tässä elämässä jäävät epätäydellisiksi (Yksim. Ohje, M. 605, 68; suom. 486).
On kysytty, miksi Jumala ei tee kristittyjen pyhityksestä hetkessä täydellistä, kuten vanhurskautuksesta (poistamalla heistä pahuus kokonaan). Kukaan ei epäille, että Jumala voisi kaikkivallallaan näin tehdä. Koska Jumala oman, sanassaan antamansa ilmoituksen mukaan ei sitä tee, kuuluu mainittu kysymys niihin, jotka ovat quaestiones otiosae et inutiles (joutavia ja hyödyttömiä) (vrt. Luther, St. L. II, 778; W.A. 44, 95). Paha liha jää kristittyihin koko heidän maallisen elämänsä ajaksi (Room. 7:14 - 24; Hepr. 12:1; vrt. Yksim. Ohje, M. 537, 4; 641, 7; suom. 440; 511), ja siitä johtuen jää myös heidän pyhityksensä epätäydelliseksi (Room. 7:25; vrt. Luther, St. L. XV, 1552; W.A. 7, 433 s.).
Perfektionismi, toisin sanoen oppi elämänvanhurskauden täydellisyydestä (näin Rooma, Trident., Sess. VI, can. 18, 20; unitaarit, arminiolaiset, metodistit ym.; vrt. Baumgart., Streitigk. II, 462 ss.) tekee, jos täyttä totta tarkoitetaan, aivan mahdottomaksi kristillisen uskon, koska kristillinen usko on uskoa syntien anteeksiantamukseen ja edellyttää siis syntisyyttä. Perfektionismille on kaikissa sen eri muodoissa, Roomasta Wesleyhin ja amerikkalaiseen Finneyhin asti, ominaista, että se tinkii Jumalan lain vaatimusten täydellisyydestä (vastoin Gal. 3:10) ja siten, jos sitä johdonmukaisesti seurataan, tekee lopun uskosta Kristukseen. Niinpä esimerkiksi Rooma ja Wesley rajoittavat synnin siihen, mitä ihminen tietoisesti ja harkiten tekee vastoin Jumalan lakia; synniksi he eivät katso ihmisen synnynnäistä taipumusta pahaan eikä tahattomia rikkomuksia (vrt. Trident., Sess. V, De pecc. orig. 5; Smets. s. 18 s.). Rooma vielä lisää perfektionismin totuudenvastaisuutta väittämällä, että on olemassa ihmisyksilöitä, joilla on ylimääräistä pyhitystä ja hyviä tekoja, niin että muka voivat niistä muille luovuttaa (opera supererogationis; vrt. Bellarmin, Lib. 2., De monach., c. 7, 8; Apologia, M. 147, 239; 169, 14; 193, 45–47; suom. 142, 360; 161, 14; 179, 142–144). Raamattu sanoo täydellisyysopin olevan itsepetosta ja valhetta (1. Joh. 1:8 - 10; Room. 7:18 - 24; Matt. 6:12). Perfektionismi yrittää etsiä itselleen tukea varsinkin 1. Joh. 3:9:stä, mutta nämä sanat kuvaavat kristittyä uuden ihmisen puolesta, joka, vaikkakin taistellen, kykenee vallitsemaan syntiä eli vanhaa ihmistä (Room. 6:14). Apostoli erottaa toisistaan sen, »että me teemme syntiä» (1. Joh. 3:9), ja sen hän sanoo olevan kristitylle vierasta, ja sen, »että meillä on syntiä» (1. Joh. 1:Cool, ja niin hän sanoo kristityn laita olevan. Edellinen tarkoittaa synnin tekemistä silloin kun synti saa vallan ja tekee, mitä se tahtoo; jälkimmäinen tarkoittaa sellaista synnin tekemistä, jonka aikana kristitty uuden ihmisensä ansiosta, koska sen siemen hänessä säilyy, toisin sanoen, koska hän pysyy uskossa, kykenee vallitsemaan syntiä. Asiallinen rinnakkaiskohta tälle esitykselle on Room. 6:14.
Franz Pieper: Kristillinen dogmatiikka, 391-392.
Vaikuttaa siltä, että sinulla korostuu uskossa vahvasti tiedollinen puoli. Tämä käy ilmi siinä, kun kirjoitat esim. “Uskovalle ihmiselle on turha puhua siitä, miten hän tarvitsee Vapahtajaa. Hän tietää sen jo. Hänelle on turha puhua siitä, että kastettuna hän on osallinen Kristuksen armosta. Senkin hän tietää jo.”
Meille luterilaisille usko on ennen kaikkea luottamista Kristukseen. Se ei ole vain pääntietoa ja tiettyjen väitelauseiden totena pitämistä. Siksi usko tarvitsee jatkuvaa vakuutusta siitä, että Kristus todella riittää. Kun omatunto painaa ja synnit syyttävät, ei ole mitenkään helppo uskoa, että Jumalan edessä on täysin viaton Jeesuksen tähden. Tämä uskonkamppailu on tietyllä tavalla luterilaisuuden ytimessä.
Tämä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kautta, että myös konkreettisesti mietittäisiin sitä, mitä voitaisiin tehdä, että jotkut kiusaukset voitaisiin välttää. Jumalan armoon luottaminen on se perusta, jonka varassa tällaista kilvoittelua voi turvallisesti harjoittaa. Se ei ole myöskään ristiriidassa sen kanssa, että pyhittyisimme, kirkastuisimme, jumalallistuisimme, jne. Kaikki tuo otetaan vakavasti luterilaisuudessa. Kaikki tuo tunnustetaan iloiten. Mutta kaikki tuo rakentuu sen varaan, että Jeesuksen tähden meillä on armollinen Jumala, joka antaa meille synnit varmast anteeksi uskon kautta.
4 tykkäystä