Luterilainen vanhurskauttamisoppi

Tummentamassani tekstissäsi on sanottu mielestäni ihmisen hengenelämän tai pyhityksen perusta täällä ajallisuudessa. Eli jotta ihminen ylipäänsä voisi elää hyvää elämää Pyhän Jumalan edessä tai olla edes kunnolla tietoinen siitä, että hän todella elää yksilönä Jumalan edessä, yksilönä, jolla on täysi vastuullisuus tekemisistään, jopa tilivelvollisuus jokaisesta ajatuksestaan (Matt. 12:36), hänellä täytyy olla henkilökohtainen usko tai luottamuus Sovittajaan (1 Tim. 2:5; 1 Kor. 2:2; 2 Kor. 5:18-21), ei abstraktisti vaan ihan konkreettisesti, tai hänellä täytyy olla tietoisuus siitä, että Kristuksen tähden hänelle ei lueta kadotustuomiota (Room. 8:1), sillä muutoin ihminen ei kestäisi Pyhän Jumalan edessä tai pohjattomasti ahdistettu omatunto estäisi ihmistä olemasta Jumalan käytössä.

On siinä mielessä hyvä, että omatunto on välillä ahdistunut, jos kristitty näet alkaa suosia vääryyttä elämässään (kuinka synti niin helposti kilvoittelijaa kietookaan: Hepr. 12:1), sillä ahdistunut omatunto on merkki siitä, että ihminen ei ole paatunut Jumalan edessä tai nukkuva muotojumalinen, mutta normaali tai terve kristityn sieluntila Jumalan edessä ei voi olla syyttävä omatunto tai pohjaton ahdistustila. Jos minulla taas ei ole tietoisuutta siitä, että yksin Jeesuksen sovitustyön tähden kestän Pyhän Jumalan edessä ja että yksin Jeesuksen ansiosta pääsen Kirkkauteen, vaan kuvittelen olevani oman itseni kanssalunastaja tai -pelastaja Jeesuksen rinnalla, olen Kristuksen ristinkuoleman halveksija, pilkkaaja ja häpäisijä, eikä minulla ole mitään osaa Häneen (Gal. 2:21b). Kaiken perusta on siis Kristus ja ehdoton armo, joka perustuu Häneen. Kaikki hyvä on seurausta Hänestä, joka on uskon alkaja ja täydelliseksi tekijä (Hepr. 12:2). Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä.

4 tykkäystä

Tähän tarvittaisiin se kieriskelevä hymiö. Aivan kuin edellisen foorumin viestien haamut olisivat pujahtaneet vastaukseesi. :joy:

Mukava kuulla, että asiassa on kokemuksellinen ja pastoraalinen puoli. Itselleni luterilaisuus on aina kuulostanut hirveän paperinmakuiselta ja abstraktilta, joten kokemuksellinen puoli on jäänyt vähän hämäräksi.

3 tykkäystä

En ole, @SanGennaro, Miknius eli henkilö, jota kommentoit, mutta ymmärrän, että sellaisen “paperinmakuisuuden” kuvan voi ulkopuolisena helposti saada. On myös tiedostettava, että luterilaista teologiaa ja hengellisyyttä on monenlaista, tai että luterilaisuuden nimissä esitetään monenlaisia ajatuksia. (Sinä tosin varmaan sen tiedostatkin.) Esim. Timo k:n viittaus toiseksi edellisessä viestissään joidenkin luterilaisten viljelemään puheeseen kasteen armoon palaamisesta on itselleni täysin vieras asia tai seikka, joka ei puhuttele tai rakenna minua millään tavalla. Aikoinaan kun kävin Sydiksen jumalanpalveluksissa, ahdistuin kaste-puheista tai puheesta kasteen armoon palaamisesta, sillä en kokenut saavani sellaisesta mitään apua eksistentiaaliseen hätätilaani. Vika on voinut olla minussa, mutta toisaalta sleyläisyyden “kasteen armo” ei ole olennainen osa tätä keskustelua.

Et avaa oikein sitä, mikä naurattaa. Yritän arvata: mielestäsi usko on ennen kaikkea Jumalan armovoimista osalliseksi tulemista ja kirkon elämäntapaan mukautumista, jolloin tiedollinen totena pitäminen ei ole todellakaan uskon ytimessä?

En halunnut mitenkään kyseenalaistaa sitä, että ajattelet tuon suuntaisesti. Halusin vain tarttua siihen, miten kuvaat noihin totuusväittämiin uskomista aikaisemmassa viestissä. Puhuin siinä merkityksessä uskosta.

Taustalla on tapani hahmottaa uskoa tämän kolmijaon mukaisesti: notitia, tiedollinen puoli, assensus, totuusväittämien hyväksyminen ja fiducia, luottamus. Tällä uskon määritelmällä näen, että viestissäsi painottui kaksi ensimmäistä eikä kolmas. Tuo kolmas kohta on kuitenkin luterilaisille tavattoman oleellinen.

2 tykkäystä

Nauroin, koska ennen olet useasti aiemmin kritisoinut minua aivan päinvastaisesta syystä: siitä, että laiminlyön uskon tiedollisen puolen, vältän hengellisten asioiden älyllistä käsittelyä, vetoan vaan mysteereihin ymv.

Niin. Konteksti on ratkaiseva. Haluaisitko jatkaa nyt itse keskustelua?

Tällä foorumilla on paljon opetettavaa Jumalalle.

Väitän, että jos ihminen on todella sisäistänyt omalla kohdallaan vanhurskautuksen absoluuttisesti yksin armosta, hän ei voi olla enää ylpeä. Hän voi kerskata vain Jumalasta.

2 tykkäystä

Väitän että langennut ihmismieli on mestari keksimään uusia ylpeydenaiheita. Riippumatta kirkkokunnasta tai yhtään mistään.

5 tykkäystä

@SanGennaro,

Siksi vanhurskautus absoluuttisesti yksin armosta ei ole minulle asia, jonka voisin ohittaa, ja siirtyä sen jälkeen muihin asioihin. Ylpeilijä tarvitsee jatkuvasti armoa. En ole vielä itse kunnolla sisäistänyt sitä, mitä merkitsee se, että olen todella armahdettu. En ole toistaiseksi lopettanut prosessoimasta henkilökohtaisesti sitä, mitä merkitsee käytännössä se, että olen Jumalan edessä armahdettu. En voi mennä siitä asiasta "eteenpäin; en voi mennä pois ristin juurelta tai pois ristin ryövärin paikalta. En pääse kokemusmaailmassani eteenpäin ansiottoman syntisen paikalta.

Kun olen tietoinen itsestäni Jumalan edessä, olen samalla tietoinen siitä, ettei minulla ole mitään ansioita Hänen edessään tai etten ole mitään Hänen edessään. Jos myös ortodoksit kokevat samoin, olemme todennäköisesti tietoisia yhdestä ja samasta Jumalasta.

2 tykkäystä

Pyhä Paavali:

Missä siis on kerskaaminen? Se on suljettu pois. Minkä lain kautta? Tekojenko lain? Ei, vaan uskon lain kautta.Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja. (Room. 3:27,28)

Pyhä Paavali:

Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä. Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: “Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra”. (1 Kor. 1:26-31)

1 tykkäys

Luther, Hengellinen aarreaitta:
"Matt. 5:3. Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Mitä on hengellinen köyhyys? Sen voimme helposti oppia tuntemaan sen vastakohdasta ja maailman esikuvasta. Maailma elää aina niin, että sitä luulisi hengellisesti rikkaaksi. Siellähän vallitsee mitä suurin suruttomuus: ei muka tarvitse peljätä ketään, vaikka eletään kaikenlaisissa synneissä ja paheissa. Niinpä näemme evankeliumeista, etteivät Johannes ja Kristus mistään muusta syystä niin vastustaneet fariseuksia, kuin siitä, että nämä luulivat olevansa hurskaita, että Jumala muka oli heille armollinen, että he istuivat hänen helmassaan —. Sellaiset ihmiset ovat hengellisesti rikkaita: he luulevat, että heillä on kaikkea kyllin eivätkä armoa tarvitse. Sen tähden he ovat hyvillä mielin, mikään ei sureta heidän sydäntään; he elävät aivan kuin heillä olisi .jo takuu siitä, että he kaikin puolin tyytyvät Jumalaan ja Jumala heihin. He luulottelevat siis olevansa autuaita ihmisiä. Mutta oikeastaan he ovat autuudesta aivan osattomia: he eivät ikinä tule taivasten valtakuntaan, elleivät käänny.
Mutta ne, Herra sanoo, kuuluvat taivasten valtakuntaan, jotka ovat hengellisesti köyhiä, toisin sanoen, jotka eivät ole suruttomia, vaan vaeltavat Jumalan pelossa, eivät elä kaikkien tuulien mukaan, niinkuin maailma, vaan ottavat vaarin elämästään verraten käyttäytymistään tarkasti Jumalan sanaan ja huomaavat, kuinka synti on ihmisluonnon niin turmellut, ettei oikea kuuliaisuus mitenkään ota toteutuakseen. Ennen kuin arvaammekaan, olemme jo täynnä vihaa, kiukkua, kateutta, kärsimättömyyttä ja kaikkea hengellistä kurjuutta. Kun sitten seuraa rangaistus, joka ei tulematta jääkään, niin silloinpa alkaa valitus, tuska ja murhe, silloin mielellään omistettaisiin Jumalan armo ja oltaisiin vapaita sekä synnistä että sen rangaistuksesta. Sellainen sydän, jolla ei syntiensä ja Jumalan tulossa olevan tuomion tähden ole lepoa yöllä eikä päivällä, on hengellisesti köyhä. Ei siinä totisesti ole suurta iloa ja naurua. Sen tähden maailma pitääkin sitä pahana, onnettomana asiana. Mutta Kristus sanoo: Minun opetuslapsiani ovat sellaiset, joilla on arka, heikko ja särjetty sydän. He kyllä tietävät, mitä heidän pitäisi tehdä, mutta he eivät kykene sitä toteuttamaan. Joka päivä ja melkein joka hetki tapahtuu jokin onnettomuus: perkele kaataa heidät milloin mihinkin. Se ei vahingoita, Herra sanoo. Eläköön maailma surutonna, aivan kuin se ei milloinkaan olisi vesipisaraakaan tahrannut! Mutta kun te, minun kristittyni, olette mielestänne suurimpia syntisiä, niin olette autuaita, sillä te olette oikealla tiellä taivaaseen. Joka tuntee syntinsä, hän pyytää armoa; joka pelkää kuolemaa ja helvettiä, hän ihastuu elämästä ja taivaasta. Te olette siis autuaita ihmisiä, mutta nuo suruttomuudessa elävät eivät ole autuaita. Hengellisesti köyhänä oleminen tietää yksinkertaisesti sitä, että syntien j a myötäsyntyneen heikkouden tähden ollaan hengen ja mielen puolesta särjettyjä ja ahdistettuja. Siellä Jumala tahtoo asua, niinkuin Jesaja sanoo (66:1, 2), hän lohduttaa armollansa jättämättä epätoivoon ahdistuksessa olevaa sielua. Pyhällä evankeliumilla hän valistaa Herran Kristuksen sellaisille sydämille, niin että he saavat lohdutusta ja iloa ja perivät taivaan valtakunnan.
Tämä siis on kristittyjen eli Kristuksen oikeitten opetuslasten ensimmäinen ominaisuus: he ovat hengellisesti köyhiä, toisin sanoen, he elävät Jumalan pelossa, eivät ole suruttomia, olisivat mielellään hurskaita, mutta huomaavat perkeleen ja oman lihan aina tiellään, minkä tähden he käyvät aroiksi, peljästyneiksi ja alakuloisiksi. Älkää silti peljästykö, Kristus sanoo. Te olette mielestänne onnettomia ihmisiä, joiden täytyy yötä päivää kantaa sydämessänne surkeutta ja murhetta, mutta uskokaa minua: te olette autuaita, teidän on taivasten valtakunta. Noiden toisten täytyy mennä helvettiin, noiden, jotka eläinten tavalla elävät suruttomuudessa eivätkä mielellään koskaan ajattele, millainen heidän suhteensa Jumalaan on ja miten he viimeisenä päivänä voivat tehdä tilin elämästään ja teoistaan."
" Matt. 5:4 Autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.
Joka ei tahdo olla maailman lapsi, vaan tahtoo kuulua kristittyin yhteyteen, hänen täytyy valmistautua murhetta kärsimään, mutta kerran pitää hänenkin lohdutusta saaman. Sillä kristityillä on se etu, että, vaikka heidän täällä maailmassa täytyy vaivaa ja kurjuutta nähdä, niin pyörä kerran on kääntyvä, ja se on tapahtuva samassa, kuin maailma on riemunsa suurimmassa vimmassa. Ja kun onnettomuus äkisti lankee maailman lasten ylitse, silloin kristityt siitä pelastetaan, niinkuin Loot pelastettiin Sodomista, kun hänen kauan aikaa oli täytynyt kärsiä sen kansan häpeällistä elämää. Naurakoon maailma ja eläköön mielensä mukaan humussa ja tohussa, mutta ole sinä kärsivällinen, jos sinun täytyykin murehtia, ja luota siihen, kuin tekstimme sanoo; lohduta itseäsi sillä ja iloitse siitä niin paljo, kuin sinä taidat! "
_"Matt. 5:5. Autuaat ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä. _
Sangen sattuvasti Herra on tässä kuvannut oikeitten kristittyjen tilan, kuinka heidän käy ja mistä he saavat lohdutuksen."

Tuo yllä näkyvä teksti siis Elisabetin laittamasta Luther-lainauksesta.

Ajattelen, että rangaistus tai kärsimys ajallisuudessa on lääke, joka parantaa, kun se kärsivällisesti kannetaan, antaen sen samalla kuolettaa niitä himoja, jotka ilman ristiä pääsisivät vallitsevaan asemaan (esim. 1 Piet. 4:1,2; Ps. 73:5,6; 2 Kor. 12:7). Nähdäkseni kristillisyydessä kärsimys on siis armoa (esim. Fil. 1:29; 2 Kor. 4:17), mutta tätä armoa ei tule sekoittaa mielestäni siihen armoon, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Vain Jeesuksen ristinkuoleman armon varasssa olen tuomionkestävä, mutta pyhityksen armoon tai armoon, joka kuolettaa maailmasta ja synnistä, kuuluu myös oman ristin kantaminen tavalla tai toisella. Ehkä esim. ortodoksit voivat ajatella, että tämä kaikki on sitä yhtä ja samaa armoa, joka tekee ihmisen tuomionkestäväksi, mutta itselleni Jeesuksen Kristuksen ansaitsema armo on ainoa armo, jonka varassa kestän. Omassa itsessäni aktualisoituneeseen elämänvanhurskauteen en luota omassatunnossani coram Deo, en siinäkään tapauksessa, jos tulisin omissa ja muiden silmissä pyhimykseksi. Jeesuksesta voin vain kerskata, niin kuin Paavali sanoo: “Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra” (1 Kor. 1:31).

Eli tuossa yllä näkyvässä lainauksessa (Lutherin kuvaamassa epäuskoisen ihmisen asenteessa) tulee ilmi, että maailmallinen mieli ei ymmärrä rangaistusta tai kärsimystä lääkkeeksi tai armoksi.

1 tykkäys

Vastasit SanGennarolle, mutta viittasit ortodokseihin yleisesti. No, omasta puolestani voin sanoa, että en koe samoin kuin sinä. En mieti juurikaan sitä, että “mitä merkitsee se, että olen todella armahdettu”. Itsetutkiskelulla on tietysti paikkansa, että oppii tiedostamaan omat motiivinsa, tunteidensa toistuvat mekanismit, kehonsa toiminnan, osaa arvioida omaa toimintaansa jne., mutta ei Jumalaa opita tuntemaan itseään tarkkailemalle. Toisen kappaleen ensimmäisestä virkkeestä tuli vaikutelma, että itsetietoisuus, toisin sanoen itsesi tarkkailu, olisi sinulle menetelmä Jumalan tuntemiseen. Erityisesti olen eri mieltä tuollaisesta ajatuksesta.

Rukous, paasto, kirkon elämään osallistuminen ja kaikki siihen sisältyvät asiat ovat Jumalan tuntemaan oppimisen menetelmiä, mutta itsereflektio ei sitä ole. Mutta jos se tapahtuu synnin katumuksen mysteerion yhteydessä, niin silloin asia on eri. Mutta se johtuu siitä, että ripissä ei ole kyse pelkästään inhimillisestä itsetarkkailusta, vaan Jumalan voimasta, joka vaikuttaa pyhän sakramentin kautta. Pelkkä itsetutkiskelu ei auta Jumalan tuntemisessa yhtään sen enempää kuin “ekopaasto” ilman rukousta.

Luultavasti en ymmärrä puhettasi “Jumalan edessä itsestä tietoisena olemisesta” samalla tavalla kuin sinä, mutta ei minun tarvitsekaan sitä ymmärtää. Joka tapauksessa, jos “tietoisuus Jumalasta” rakentuu sille käsitykselle, jonka on saanut itsensä tarkkailun kautta, niin on todennäköistä, että jumalakuva on jokaisella itsensä tarkkailijalla erilainen. Minusta kuvio menee kuitenkin täysin päinvastoin: kun opitaan tuntemaan Jumalaa osallisuudesta saatavan kokemusperäisen tiedon kautta, sitten opitaan myös tuntemaan itseä paremmin.

Päinvastoin en usko homman toimivan, vaan silloin jokainen vain luo itsensä näköisiä jumalakuvia vanhan vitsin tavoin - sen, jossa sanottiin, että jos lehmillä olisi jumala, se olisi lehmän näköinen. Eli oma käsitykseni on se, että osallistumalla kirkon elämään saadaan kokemusperäistä tietoa Jumalasta, hänen olemuksestaan, toiminnastaan ja tahdostaan, ja mitä paremmin oppii tuntemaan häntä, sitä paremmin oppii myös arvioimaan itseään luotuna, langenneena, miehenä/naisena, isänä, äitinä, poikana, tyttärenä, opetuslapsena, katekumeenina, kastettuna, voideltuna, kutsuttuna, lähetettynä, armahdettuna, uudestaan langenneena, rikkaana, köyhänä jne.

3 tykkäystä

Timo_k vastasi jo hyvin, mutta lisään vielä, että ortodokseille ylösnousemus on paljon merkittävämpi asia kuin ristiinnaulitseminen.

Pääsiäistroparissa lauletaan: “Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.” Tämä on myös luterilaisessa virsikirjassa.

1 tykkäys

Minun mielestäni on tahditonta asettaa ylösnousemus ja ristinkuolema eriarvoiseen asemaan, koska ne ovat yhtä merkittäviä pelastuksemme kannalta.

2 tykkäystä

Näinpä. Kristuksen pelastava teko alkoi hänen lihaksitulemisestaan ja syntymästään. Pyhän ja kuuliaisen elämän kautta se jatkui kuolemaan ristinpuussa, tuonelaan lasketumiseen ja riemukkaaseen ylösnousemukseen ja taivaaseen astumiseen.

5 tykkäystä

Ihan yleisellä elämän myötä kertyneellä kokemuksella kanssaihmisistä sanoisin, että on myös niitä ihmisiä jotka takertuvat siihen ristin juureen muistamatta, että Kristus myös ylösnousi.

Vaikka ortodoksit korostavatkin mielellään Kristuksen ylösnousemuksen riemua ja sitä mitä se merkitsee niin ihmiselle kuin ajallekin, ortodoksinen kirkko elää kirkkovuoden kierrossaan aina ja aina uudestaan Kristuksen elämän ja meidän pelastuksemme vaiheet. Tämä korostuu erityisesti Suuren paaston aikana ja erityisesti suurella viikolla kirkon eläessä läpi Kristuksen vaiheet matkalla kohti ristiä, kärsimykset ristillä sekä sen suuren surun, mutta myös koittavan riemun ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa.

1 tykkäys

Kiitos pitkästä vastauksesta. Tuosta lainaamastani (muusta irrallisesta, mutta olennaisen tässä yhteydessä sanovasta) tekstikohdastasi tuskin kenelläkään täällä on toisenlaista näkemystä. Jumalan tunteminen ja itsensä tunteminen kuuluvat ehdottomasti yhteen: jos ei tunne Jumalaa, ei tunne itseään. Jumalan tunteminen edellyttää kristillisyydessä Jumalan sanan tuntemista. Tärkeintä ei ole Raamatun tunteminen “ulkonaisessa” mielessä (esim. kymmenen käskyn ulkoatietäminen, Jaakobin poikien nimien luetteleminen jne.), vaan itsensä ja Jumalan tunteminen Raamatun välityksellä. Kaikkein tärkeintä on Kristuksen tunteminen uskon välityksellä (Joh. 20:31). (Esim. @Eutykus on täällä niitä harvoja, jotka jaksavat mielestäni todella korostaa oikealla tavalla sitä perusasiaa, että usko Jeesukseen on tärkeintä.) Kristuksen tunteminen on kaikki kaikessa (2 Piet. 3:18), mutta Kristuksen tunteminen edellyttää myös itsensä tuntemista. Aikansa oppineille Jeesus sanoi, että he tuntevat kyllä pyhät kirjoitukset, mutta he he eivät tahdo tulla Jeesuksen luo, jotta saisivat Elämän (Joh. 5:39,40). Oppineisuus tai pyhän kirjan hyvä abstrakti tunteminen ei siis ole sinänsä olennaista.

Jaakobin kirjeestä löytyy hyvä kohta, joka valaisee sitä, ettei itseä ja Jumalaa opita tuntemaan ilman käytännöllistä toimintaa ja siitä seuraavaa kokemusperäistä tietoa itsestä ja Jumalasta:

Olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne. Sillä jos joku on sanan kuulija eikä sen tekijä, niin hän on miehen kaltainen, joka katselee kuvastimessa luonnollisia kasvojaan; hän katselee itseään, lähtee pois ja unhottaa heti, millainen hän oli. Mutta joka katsoo täydelliseen lakiin, vapauden lakiin, ja pysyy siinä, eikä ole muistamaton kuulija, vaan todellinen tekijä, hän on oleva autuas tekemisessään. (Jaak. 1:22-25)

1 tykkäys