Kyllä siellä ehkä joku pastorin mandaatti annetaan, mutta papiksi siellä ei vihitä. Ymmärtääkseni nimittäin se piispanvihkimysketju, jossa Risto Soramies on vihitty piispaksi, ei ole oikea. Siis häntä eivät ole piispat vihkineet piispoiksi, vaan piispan nimen ottaneet. Nähdäkseni tämä menee sinne Matti Väisäsen ja Ruotsin vastaavien kumppaneiden vihkimyksiin asti.
Luterilainen tunnustushan ei edellytä, että piispan tulisi olla piispojen vihkimä. Tosin tällöin on kyseessä poikkeustila, ja kiista onkin sitten nyt ensi sijassa siitä onko nyt meneillään erillisvihkimyksiä vaativa poikkeustila vai ei. Sinulle tämä on varmasti tuttua tekstiä, mutta otetaan nyt tänne sitaattia Tunnustuskirjojen kirjasta Paavin valta ja johtoasema:
Hieronymus siis opettaa, että piispan ja presbyteerin eli kirkkoherran arvot eroavat toisistaan ainoastaan inhimillisen arvovallan nojalla. Asia on itsestäänkin selvä, onhan heidän virkansa sama, kuten olen yllä esittänyt. Oikeus vihkiä virkaan on ainoa, myöhemmin syntynyt ero; säädettiin näet, että yksi piispa vihkii viranhaltijat useihin seurakuntiin. Mutta koska piispan ja kirkkoherran virat eivät ole eri arvoasteita jure divino, on selvää, että kirkkoherran omassa seurakunnassaan suorittama vihkimys on jure divino pätevä.
Milloin siis varsinaisista piispoista tulee evankeliumin vihollisia tai kun he kieltäytyvät vihkimästä pappeja, seurakunnat säilyttävät silti oikeutensa. Sillä missä ikinä on seurakunta, siellä sillä on oikeus evankeliumin virkaan. Sen vuoksi on välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeuden kutsua, valita ja vihkiä viran hoitajia. Tämä oikeus on nimenomaan seurakunnalle annettu lahja, jota ei mikään inhimillinen auktoriteetti voi siltä riistää. Sen todistaa apostoli Paavalikin Efesolaiskirjeessä: (Ef. 4:8, 11 s.) “Hän nousi korkeuteen, hän antoi lahjoja ihmisille”, ja sitten apostoli luettelee erityisesti kirkolle annettuina lahjoina paimenet ja opettajat (pastores et doctores) ja lisää, että nämä annetaan hoitamaan virkaa, rakentamaan Kristuksen ruumista. Missä siis on tosi seurakunta, siellä täytyy olla oikeus valita ja vihkiä viran hoitajia. Julistaahan maallikkokin hätätilanteessa synninpäästön ja toimii siten virassa, toisen paimenena. Niinpä Augustinus 15 kertoo tarinan kahdesta kristitystä, jotka matkustivat laivassa: ensin toinen kastoi toisen, kasteoppilaan, sitten tämä vastakastettu antoi synninpäästön kastajalleen. Tähän kuuluvat ne Kristuksen sanat, jotka todistavat, että avaimet on annettu kirkolle, ei ainoastaan tietyille henkilöille: (Matt. 18:20) “Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni…”
Tämän vahvistaa vihdoin myös Pietarin sana: “Te olette kuninkaalinen papisto.” (1 Piet. 2:9) Nämä sanat koskevat tosi kirkkoa. Koska pappeus kuuluu yksin sille, sille kuuluu varmasti myös oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia. Sen todistaa vielä kirkon yleinen tapakin. Kansahan ennen valitsi kirkkoherrat ja piispat. Sitten tuli paikalle joku piispa, oman tai naapuriseurakunnan piispa, joka kätten päällepanemisella vahvisti valitun miehen virkaan. Vihkimys ei muuta ollutkaan kuin juuri tällainen hyväksyminen. Myöhemmin lisättiin monia seremonioita, joita Dionysios kuvaa. 16 Mutta hän on joku myöhäinen väärällä nimellä kulkeva kirjailija, kuten myös Klemensin nimiin on pantu toisten kirjoja. 17 Vielä myöhemmin lisättiin vihkimiskaavaan lause: “Annan sinulle vallan uhrata elävien ja kuolleiden puolesta.” Sitä ei ole edes Dionysioksen kirjoituksissa.
Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia. Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusi paimenia ja viran hoitajia. Tämän väitetyn hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina. Paavin valta ja johtoasema - Luterilaiset tunnustuskirjat | Suomen ev.lut. kirkko
Vuonna 1884 muuten arkkipiispa Torsten Thure Renvallin vihki virkaan professori, sillä kaikki piispat olivat kuolleet samana vuonna eikä siksi löytynyt ketään piispaa vihkimään: Apostolinen suksessio – Wikipedia Oliko Renvall kuitenkin arkkipiispa?
Lisäksi Missionsprovinsenin materiaalissa kovin korostetaan, kuinka heidän piispojaan ovat olleet vihkimässä ihan oikeat piispat: Apostolisk succession - Missionsprovinsen (Kirjoituksessa linkkinä myös pidempi kirjoitus apostolisesta suksessiosta, jota en ole lukenut). Obare näistä tietysti on tunnetuin, surullisellakin tavalla, mutta valkovenäläisen piispa Zwickin olivat vihkineet piispaksi latvialainen piispa sekä Aarre Kuukauppi, ja eteläafrikkalaisen piispan David Tswaedin kirkko kuuluu käsittääkseni luterilaiseen maailmanliittoon, jatkumoista en tiedä.
Tässä nyt joitain näkökulmia. Omasta mielestäni on selvää, etteivät nämä papit ole Suomen ev.lut. kirkon pappeja eivätkä he moista väitäkään, mutta kyllä he Lähetyshiippakunnan pappeja ovat. Itse vierastan kovin suurta vihkimysketjujen korostusta, vaikka siinä oma hienoutensa onkin, ja nähdäkseni se on epäluterilaistakin.
Kyseistä pastoria oli haastateltu viimeisimpään Pyhäkön Lampun numeroon. Siinä kiinnitin huomiota siihen, että koulutuspohja on varsin ohut. Yliopistossa lähinnä perusopinnot, ja lisäksi pari vuotta ilmeisen sivutoimista opiskelua LHPK:n systeemeissä, siitäkin toinen vuosi harjoittelua. Väittäisin, että tällainen koulutuspohja ei valmenna eri tavoilla ajattelevien ihmisten kohtaamiseen tai muutenkaan kaikkiin niihin keskusteluihin, joita pastorin työ varmasti tuo tullessaan. LHPK:n papiston saarnat ovat perinteisesti olleet laadukkaita, mutta yltävätkö pikakurssipapit samaan tasoon?
Vihkimysten aitous on vaikea kysymys. Teologisilla perusteilla oon samaa mieltä @Stieleiche kanssa siitä, että piispa tai suksessio ei ole välttämätöntä luterilaisen opin mukaan. Toisessa vaakakupissa kuitenkin painaa selkeä kokemus siitä, miten eri tavalla oma vehnäallergia reagoi LHPK-vihityn vs evl.fi-vihityn pastorin konsekroimaan vehnäöylättiin. En väitä elimistöni olevan mikään pätevän ehtoollisen indikaattori, mutta kyllä tuollainen hiukan mietityttää.
Tämän osalta on ehkä huomattava, että hänestä tulee avustava pastori oman toimensa ohella, joten paimenvastuu säilynee “pääpastorilla” (kirkkoherra?).
Siis asianomaisella on maisterin tutkinto, tosin ei teologiasta, ja uskonnonopettajan pätevyys. Itse en luonnehtisi tällaista koulutuspohjaa “varsin ohueksi”.
…mutta kiitos tästä kohteliaisuudesta!
Aa, niin tuohon vielä todettakoon, että Suomen ev.lut. kirkossakin, jos on maisteri toisesta oppiaineesta, riittää teologiasta pelkkä kanditutkinto (eli perus- ja aineopinnot) voidakseen saada pappisvihkimyksen. Tuossahan vaatimuksena oli vain perusopinnot ja Uuden testamentin kreikkaa jonkin verran, mutta kun ottaa huomioon tuon LHPK:n oman täydennyskoulutuksen ei tuo ero minimivaatimusten suhteen niin hirveän suuri ole.
Ei kai perus- ja aineopinnoilla vielä kandia tule, vaan pitkä sivuaine? Vai missasinko nyt jotain?
Siis jos on maisterintutkinto jo valmiiksi jostain. Näin olen ymmärtänyt, viisaammat tarkentakoot.
Muun yliopistotutkinnon suorittaneilta vaadittiin pappisvihkimykseen ennen teologian kandidaatin tutkinto - mihin pelkät teologian perus- ja aineopinnot eivät siis riitä. Vuoden 2006 jälkeen on vaadittu kaikilta teologian maisterin tutkinto. Muun tutkinnon suorittaneiden on käytännössä pitänyt täydentää teologian kandivaiheen opintoja 60 op verran ja sen jälkeen suorittaa teologian maisterin tutkinto.
Lähde: Kohti pappisvirkaa -esite, sivu 25 http://sakasti.evl.fi/julkaisut.nsf/7215F3E12E97DB17C2257E2E0012D449/$FILE/Kohti%20pappisvirkaa.pdf
Aa, eli jos tuota oikein tulkitsen, niin maisteriksi pitää valmistua, mutta opinnot voidaan suorittaa niinsanotusti soveltaen, ei täysimittaisina?
Niin - siis kandin tutkinnosta suoritetaan tuon mukaan vain noin 60 op, mutta maisterintutkinto kokonaan.
Tämä pätee kaikkiin muihinkin luterilaisiin piispoihin. 
Teltantekijäpappeja eli OTO-pastoreita. Tällaisia pappeja lhpk:lla on olosuhteiden pakosta. Kokoaikaisia papinpaikkoja kun ei lähetyshiippakunnassa hurjasti ole eikä tällaista pestiä varten kannata kenenkään maisterinpapereita lukea - vaan muu ammatti jolla elää.
Lhpk:n OTO-pastorien joukossa on kyllä myös teologian maistereita
OTO=oman toimen ohella
Tähän sanoisin, että Mäkinen on ainakin joutunut suorittamaan kreikan ja hebrean opiskelut yliopistolla, koska se on vaatimus LHPK:n pappiskanditaateille. Pappiskanditaatiksi ei myöskään pääse kuka tahansa. Lisäksi LHPK:n kahden vuoden koulutus on tietojeni mukaan erittäin vaativa ja se sisältää mm. konsistorin kuulustelun, joka ei ole mikään läpihuutojuttu. Ihmistuntemus ja kokemus kasvavat iän ja työvuosien myötä, tuskin sitä on muillakaan ylio-opistolta valmistuneilta. Mäkinen on kuitenkin valmistunut opettajaksi ja hän on kasvatustieteen maisteri.
Tässä muuten hyvä kirja pappeudesta:
Tämä muuten tärkeä asia. Juttelut paljon pappikavierien kanssa tästä. Vapaakirkolliset ja tietyt luteristit kun ohittavat tämä, että reformationin yhteydessä jo vihityt papit pappivihkivät. Luther ei koskaan käyttä termiä yleinen pappeus . Mitä tuo termillä nykyisin tarkoitetaan, on perintöä Philipp Jakob Spener, jälkeen yli satavuotta Lutherista. Ruotsissa (med Finland) piispat pappivihkivät aina, eli Ruotsissa tämä aina klar. Piispaton pappivihkiminen siis poikkeustila, eli ei sääntö.
Luterilaisen näkemyksen mukaan virka on Jumalan asettama. Vaikka vihkimystä ei yleensä lueta sakramentteihin, se ymmärretään vaikuttavaksi sakramentaaliseksi aktiksi, jossa Pyhä Henki lahjoittaa Jumalan lahjat vihkimysviralle. Pappeuden tarkoitus on saarnata Jumalan sanaa, evankeliumia, puhtaasti ja selkeästi ja toimittaa sakramentit Kristuksen asetuksen mukaan. Ilman asianmukaista kutsua (rite vocatus) kukaan ei voi julkisesti toimittaa näitä tehtäviä. Luterilainen kirkko pyrkii elämään jatkumossa apostolien ja heidän julistuksensa kanssa. Sama Herra, joka lähetti apostolit, jatkaa läsnäoloaan kirkossa. Henki säilyttää kirkon apostolisessa traditiossa Jumalan valtakunnassa toteutuvaan historian täyttymykseen saakka. Kirkon apostolinen traditio pitää sisällään jatkumon apostolien kirkon pysyvissä tunnusmerkeissä: apostolisen uskon todistus; evankeliumin julistus ja sen tuore tulkinta; kasteen ja eukaristian vietto; viran tehtävien välittäminen; yhteys rukouksessa, rakkaudessa, ilossa ja kärsimyksessä; sairaiden ja avun tarpeessa olevien palveleminen; ykseys paikalliskirkkojen välillä ja niiden lahjojen jakaminen, joita Herra on kullekin antanut. (Suomen dialogi Kasvavaa yhteyttä §127)
Tämä tässä on tärkeä ero, joka hyvä muista:
Kasteen kautta kaikki kristityt osallistuvat Kristuksen pappeuteen, ja yhdessä he ovat yksi papillinen kansa. Evankeliumin julkisen julistamisen ja sakramenttien toimittamisen virka kirkossa on kuitenkin virka, johon sisältyy erityinen vastuu seurakunnan ykseydestä ja siten myös sen ohjauksesta, eikä sitä ole siten uskottu kaikille. (…) vaikka uskovien yhteinen pappeus ja palveluviran tai hierarkkinen pappeus eroavat toisistaan olemukseltaan eivätkä ainoastaan asteeltaan, ne kuitenkin liittyvät toisiinsa: kumpikin niistä on omalla erityisellä tavallaan osallistumista Kristuksen yhteen pappeuteen. (Suomen dialogi Kasvavaa yhteyttä §196-7)
Risto Soramies ja Matti Väisänen eivät siis olekaan oikeasti oikeita piispoja vaan valepiispoja?
Riippuu siitä, keneltä kysyy. Suomen ev.luterilaisen kirkon piispoja he tietenkään eivät ole, sillä heitä ei ole vihitty tämän kirkon toimesta, eikä tämä kirkko heitä tunnusta.
Mutta LHPK:n piispoina he ovat aivan oikeita. Ja sellaisten muiden silmissä, jotka eivät kulje Suomen ev.lut.kirkon talutushihnassa vaan katsovat itse asiaa, ei kirkkokuntaa.