Kiitos.
Luulen ymmärtäväni sinua tässä hyvin. Itse olen ohittanut tuon mahdollisen tökkimään alkamisen osoittamalla neutraalia uteliaisuutta eri maissa ilmeneviin pyhien kunnioittamisen tapoihin ja ymmärtämällä kuinka ne ovat kuitenkin alisteisia kristinuskon ydinsanomalle, että Kristus on meidät sovittanut ja yhdistänyt yhdeksi ruumiiksi itsensä alaisuuteen.
Pyhien ja Marian avuksihuutaminen on itselleni ollut ns. “kehällinen asia” kirkollisessa elämässä. Eli se ei ole niin tärkeä asia että se määrittelisi minut kristityksi ja siihen liittyy vahvasti kulttuurisia asioita monilla alueilla, mm. perinteisiä kyläjuhlia folkloreilmiöineen.
Joskus noihin asioihin menee seurakunnassa paljon enemmän aikaa ja vaivaa kuin pitäisi.
Juttelin tässä viikko sitten pyhien avuksihuutamisesta reformoidun baptistin kanssa.
Hän sanoi omana mielipiteenään että periaatteessa ajatuksessa kuoleman rajan ylittävästä pyhäin yhteydestä ja pyhäin rukousyhteydestä ei ole vastustettavaa mutta ajatus siitä että kristitty avun tarpeen tullen kääntyisi ensimmäisenä jonkun pyhän puoleen on kauhistuttava.
Itse olen uskoontuloni alusta lähtien ollut samoilla linjoilla. Kuitenkin erityisesti puolustan kuoleman rajan ylittävän pyhäin yhteyden olemassaoloa koska kristinuskon yksi perustavaa laatua oleva sanoma on että Kristus voitti kuoleman.
Tämä asia ei saa kuitenkaan viedä kohtuuttomasti tilaa seurakuntaelämässä, eikä henkilökohtaisessa uskonelämässä. Sen on tultava selvästi Kristuksen, Jumalan toiminnan jälkeen, sen seurauksena. Jos katse on Kristuksessa, näkökentän reunoilla näkyy pyhät ja pyhäin yhteys.
Näen eri kristiiliset kirkkokunnat ja liikkeet ja niiden edustajat kuitenkin kristittyinä siserina ja veljinä, koska näillä on sama kova ydin. Se on tullut Jeesukselta, sitten taas viisaat&viisastelevat ihmiset ovat kehitelleet omia tulkintojaan Raamatun teksteistä - ne ovat ihmisiltä.
Vierailen myös mielelläni muiden krist.kirkkokuntien messuissa ja tilaisuuksissa, ja keskustelen seurakuntalaisten kanssa. Olen ilokseni havainnut että kaikki kohtaamani “erimerkkiset” kristityt ovat olleet ystävällisiä, eivätkä heti hyppää keskusteluissa oppiriitoihin hekään.
Tapasin eräässä juhlatilaisuudessa Antti Nylenin ja keskustelimme kirjojen käännöksistä ja viralisen kielen ja koko ajan muuttuvan katukielen vivahteista ja eroista. Hän antoi laukustaan minulle ja keskustelukumppanille pienen punaisen vihkosen. Kiitin ja laitoin sen taskuuni jatkaessamme keskustelua. Oletin tuon vihkosen olevan katolisen kirkon joku rukousvihkonen, mutta kotona katsoessani sen sisäkansilehdessä luki:
copyright Juhani Rekolan perikunta ja Bokeh Editions 2025
“Neljäs kuningas“ ilmestyi Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen Talvikukkia-joulujulkaisussa vuonna 1968
jne
Arjen ekumeniaa tekojen tasolla, hyvä! Olen pitänyt Antti Nyleniä pata-katolaisena, mutta hieno ekumeeninen hänellä.
Antti Nylén on maininnut Juhani Rekolan maamme merkittävimmäksi esseistiksi.
Antti taitaa olla katolisuutensa lisäksi myös laajasti erilaisia vaikutteita arvostava intellektuelli ja esteetikko.
Historiatutkailuni tiivistivät tällä kertaa 1200-luvun luettavaan asuun:
Tuosta saa kelpo kertausta osakseen ja lisäksi historiallista kontekstia teologialle. Voipa vastaan tulla jotain uuttakin, kuten tuo ilotyttö, käsikranaatti tai lentokone.
Enemmän vuosisata aktivoi idän ja lännen kirkkojen ekumeniaa, kun reformaatiota ei vielä ollut. Kirkkojen ykseys ja sopu löytyikin jännästi jo 1200-luvulla. Laitoin linkin kuitenkin tähän ketjuun, sillä minä kirjoittana olen luterilainen. 1200-luvulta löytyykin oppimateriaalia, mitä reformaatio kävi sitten kieltämään. Ilmeisesti jonkinlaisesta pakosta piti Tuomas Akvinolainen tuomita semipelagiolaiseksi. Se on kuitenkin tekstini ainoa virhe, eikö totta? Kenties jätin kuitenkin jotain olennaista sanomatta? Lähteittensä varassa tässä itse kukin on…
LML on muutoinkin etääntynyt Lutherin opeista joten heille ei varmsstikasn tuota isompaa tuskaa kaikenlsiset ns. Ekumeeniset harrastukset Rooman ja Konstantinopolin suuntaan. Kaikki opilliset eriävyydet voidaan kötsysti lakaista maton alle. Vielä kun saataisiin tää lib tasa-arvo-ajattelu runnotuksi läpi kat ja ort piireissäkin niin kaikki ois taas psremmin.
Tunnarilut piireissä (LCMS & co) ei moiseen ekumeniaan nähdä tarvetta/mahdollisuutta koska ne aikanaan erottaneet opilliset skismat eivät ole kadonneet minnekään.
Ja ihan sama pätee myös suhteisiin helluntailaisuuteen ja muihin anababtistisiin kirkkoihin/liikkeisiin. Jotkut kirkkokunnat voivat hyväksyä lut /kat kastekäsityksen, toisille se on kynnyskysymys. LMLn piirissä siitäkään ei nähdä estettä yhteistyölle.
Gal 3.28. “Tässä ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.”
Tutkailin vähän 1300-luvun teologiaa ja mystiikkaa, Eckhartia, Katariina Sienalaista, Tietämättömyyden Pilveä, Juliana Norwichilalaista, pyhää Birgittaa osana ajan kontekstia. Kirjoitin pienen tiivistelmän:
Kysyisin tässä miten protestantti ja roomalaiskatolinen (tai ortodoksi) eroavat siinä, kuinka ohjeellisia pyhimysten opetuksina tulee pitää. Luterilainen voi viitata kintaalla vaikka koko keskiajalle tai poimia rusinat pullasta ja tuomita huonoksi katsomansa aineksen. Missä määrin tämä onnistuu vanhojen kirkkojen väeltä? Saako ortodoksipappi dissata Palamasta? Saako katolinen kritisoida kirkkonsa kirkon opettajia? Joutuuko kiirastuleen, jos ei usko kiirastuleen?
Nykyajan katolilainen saa käytännössä viitata kintaalla pyhille. Rukouksien osoittaminen pyhille yksityisessä rukouksessa ei ole koskaan ollut pakollista. Messussa on pystyttävä olemaan paikalla kun pyhille osoitetaan rukouksia. Katolisen kirkon oppia eivät kuitenkaan määrittele yksittäiset pyhät tai heidän ilmestyksensä vaan vuosisatojen kuluessa kertynyt kirkon piispojen keräämä materiaali opista. Osa heistä on tietysti julistettu pyhäksi, mutta yksittäisten pyhien mielipiteet eivät ole kirkon oppia vaan oppi määrittyy linjassa vuosisataisen jatkumon kanssa. Jos jostain aiemmilta sukupolvilta peritystä haluttaisiin selvästi poiketa, täytyisi voida osoittaa että ne ovat olleet alunperinkin väärää opetusta.
Jos maallikko-katolilainen ei usko kiirastuleen, hänelle ei tapahdu mitään sen kummempaa, täällä ajassa. Ikuisuudesta en tiedä.
Katolilaiselle riittää kun hän uskoo Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen eikä avoimesti hyökkää sellaisiin opinkohtiin joita kirkossa on opetettu piispojen ja paavin siunauksella vuosisatojen ajan. Epäillä saa. Ripittäytymässä ja ehtoollisella pitäisi pyrkiä käymään kerran vuodessa.
Pappeja koskee tiukemmat säännöt, heidän opetuksensa katolisuutta valvoo piispa ja puuttuu tarvittaessa sooloiluun, joko kieltämällä toimimisen pappina, rajoittamalla papin toimenkuvaa tai maallikkouttamalla papin.
Käsittääkseni yksittäisten pyhimysten ilmestykset ovat yksityisiä ilmestyksiä, joilla ei ole sitovaa luonnetta. Samoin mitään erehtymättömyyttä ei ole kenenkään opetuksilla.
Kuten Plautilla sanoi, opillista sitovuutta on opillisilla dokumenteilla, kirkolliskokoukset, paavien lausumat jne. Tietystikään kaikki paavien sanomiset eivät myöskään ole tällaisia.