Luterilais-katolinen ekumenia

ekumenia
luterilaisuus
katolisuus

#41

Kohdan tulkitsemiseksi pitäisi varmaan perehtyä siihen, mikä oli Schmalkaldenin opinkohtien kirjoittamisen aikaan vastapuolen kanta eli yleinen katolisen kirkon käsitys Neitsyt Marian pyhyydestä ja puhtaudesta. Tähän Luther sitten viittaa ja toteaa, että hyväksytään riidattomana.


#42

Ei sanalla 'neitsytä mitään tuollaista kaksoismerkitystä ole.


#43

Noihin aikoihin kai oli kiista makulistien ja immakulistien välillä kova. Luther on sen toki tuntenut, sitä ei voi epäillä laisinkaan.


#44

Tiedä sen kovuudesta, mutta kyllähän asiasta vilkkaasti keskusteltiin. Tomistit ja skotistit olivat kai eniten äänessä ensin mainuttujen puoltaessa perisynnillisyyttä ja jälkimmäisten perisynnittömyyttä. Mutta kyse on siis nimenomaan Marian suhteesta perisyntiin. Skolastisista koulukuntakiistoista riippumatta kautta koko keskiajan on lähdetty käsittääkseni siitä, että Marialla ei ollut ainakaan raskaita tekosyntejä tunnollaan. Idässä ollaan vieläkin tällä kannalla, vaikka perisynnittömyys torjutaan (koska ei uskota koko perisyntiin).


#45

Aivan näin. Kohta on Tunnustuskirjoissa otsikoitu:
"Jumalan majesteettia koskevat yleiset opinkohdat."
Nämä opinkohdat molemmat osapuolet siis hyväksyvät, kuten kohdan alla todetaankin. Mutta mitään tarkempaa erittelyä siitä, mitä kumpikin osapuoli sisällyttää noihin opinkohtiin ei mainita. Ne vain hyväksytään yleisellä tasolla, samalla tasolla kuin otsikko viittaa niitä käsiteltävänkin.

No anyway, kysymys Marian perisynnittömyydestä ei liity suoranaisesti vanhurskauttamisoppiin, joten jos siltä pohjalta ajatellaan saavutettavan ekumeniaa, että molemmat puolet tunnustaisivat perisynnittömyyden, ei tällainen ekumenia saavuttaisi kristinuskon kontekstissa yhtään mitään, vaan jäisi pelkäksi osapuolten väliseksi olan taputteluksi, jollaista nähdään mm. jalkapallossa maalin teon jälkeen. Välttämätöntä vanhurskauttamisen suhteen on vain sillä, ettei Maria saanut olla ollut miehen kanssa tekemisissä sillä tavoin, että olisi menettänyt neitsyytensä, ennen kuin Vapahtaja sikisi hänen kohdussaan Pyhästä Hengestä ja oli syntynyt.


#46

Siis listan (jonka kattavuudesta et tietenkään tiedä) lopussa? Todellakin, sangen väkevän aseman sai.


#47

Menee vähän sivuun tämä aihe, mutta ei ole kuin yksi seurakunta. Miksi on niin monta erilaista suuntausta.
Kävin katolisessa messussa tässä taannoin. Jäin miettimään, että miksi luterilainen kirkko ja katolinen kirkko ovat erillään. Jos vähän veistetään pois katolisessa messussa olevia juttuja, niin luterilaisuudessa ja katolilaisuudessa ei ole mitään eroa. Sama juttu katolisen ja ortodoksisen liturgian välillä. Laulua ei lasketa eroksi.


#48

http://www.knochedrhannover.de/
Katholizität muss sichtbar sein

In altlutherischen Kreisen gibt es die Meinung, weil das Glaubensbekenntnis von Nicaea-Konstantinopel in der einen, noch ungeteilten Kirche entstanden sei, gelte es auch weiterhin in gleicher Weise für alle christlichen Kirchen. Diese imaginäre Katholizität liefe also darauf hinaus, dass die Kirche als eine Art Leuenberger Super-Konkordie verstanden wird, in der alles so bleiben kann wie es ist. Auf dieser Basis ist ein Konsens mit der katholischen Kirche natürlich nicht möglich. Der Leiter des Johann-Adam-Moehler-Instituts für Ökumene in Paderborn, Wolfgang Thönissen schreibt im Jahresbericht „2017 und Zukunft der Ökumene“ (KNA-ÖKI 51-52, 19.12.2017, Dokumentation): „Das Christentum braucht eine Einheit in gestalteter Vielfalt. Identitäten können ihre Eigenheiten entfalten, wenn klar ist, dass es Einigkeit im Fundament gibt. Es muss eine glaubwürdige und sichtbare Einheit in Christus geben. Wie sieht diese Gestalt der Einheit aus? Rechtfertigung, Sakramente, Amt und Kirche sind Elemente dieser Einheit. Unser gemeinsamer Glauben kann auf diese Grundelemente nicht verzichten. Das Christusbekenntnis ist nicht ohne das Bekenntnis zur Kirche und ihrer Einheit, die Gnade nicht ohne die vom Heiligen Geist inspirierten guten Werke, demnach Rechtfertigung nicht ohne Heiligung, die Heilige Schrift nicht ohne die Überlieferungsgemeinschaft Kirche. Nicht solus Christus sondern totus Christus heißt deshalb die Botschaft.“ (Hervorhebungen von mir)

Die Internationale Konferenz Bekennender Gemeinschaften hat ihren VII. Ökumenischen Bekenntniskongress unter das Thema „Evangelische Katholizität“ gestellt. Wie die in die Diakrisis 4/2017 wiedergegebenen Referate zeigen, geht es um ein klares altlutherisches Bekenntnis. Für katholisch hält man sich auch hier, weil das nizänische Glaubensbekenntnis für alle christlichen Kirchen gelte. Die sichtbare Einheit, die Christus in seinem hohenpriesterlichen Gebet erfleht hat, ist das nicht. Ähnlich lehrt das theologische Grundsatzpapier der St. Johannesbruderschaft in der Hochkirchlichen Vereinigung Augsburgischen Bekenntnisses aufgrund der Privattheologie Friedrich Heilers, die katholische Kirche „subsistiere“ in allen christlichen Kirchen. Das Ergebnis ist das gleiche. Deshalb ist dem Präsidenten des Päpstlichen Rates zur Förderung der Einheit der Christen, Kurt Kardinal Koch zu danken, dass er in seinem Grußwort zum Bekenntniskongress geschrieben hat: „dass die Reformatoren, allen voran Martin Luther, keineswegs den Bruch mit der katholischen Kirche und die Gründung einer neuen Kirche gewollt haben… diese Kirchenreform konnte in der damaligen Zeit bedauerlicherweise nicht zur Erfüllung gelangen.

Das wirkliche Gelingen und damit auch die Vollendung der Reformation wird man deshalb erst in der Überwindung der ererbten Spaltungen unter den Christen und in der Wiederherstellung der im Geist des Evangeliums erneuerten einen Kirche wahrnehmen können“. (Hervorhebungen von mir)

Kirchliche Trauung „für alle“ in der EKD?

Der Rat der EKD hat in einem viel beachteten Votum den Beschluss des Bundestages zur „Ehe für alle“ ausdrücklich begrüßt und die völlig undifferenzierte Definition von „ Ehe“ als verantwortlicher Lebensgemeinschaft zweier Menschen in vollem Umfang akzeptiert. Das hat der Landesbischof der Evangelisch-Lutherischen Kirche Schaumburg-Lippe, Karl-Hinrich Manzke, in seinem Jahresbericht vor der Landessynode mit deutlichen Worten kritisiert und dazu eine ausführliche theologische Stellungnahme abgegeben, die in KNA-ÖKI 50, 12. Dezember 2017, in vollem Wortlaut dokumentiert ist. H. K.


#49

Rzeczywiście strasznie ciekawe.


#50

俺もぜんぜんわかんねーぞこら!ちゃんと説明しいや。


#51

Si queremos ser serios en esto, no podemos pretender que esto no ha pasado.

Minusta tämä kaikki on niin helppoa, kun menee heti siihen perimmäiseen eroon. Uskon, että tästä ei haluta tehdä helppoa juuri siitä syystä, että sitten kaikki muuttuu aivan mahdottoman vaikeaksi.

Luen isä Rippergerin kirjaa Introduction to The Science of Mental Health. Siis edelleen. Se on iso kirja. Ja minä olen laiska lukija silloin, jos kirjan joka kappaleesta riittää loputtomiin ajateltavaa. Yksi tällainen ajattelemisen aihe siinä ovat eri hyveet.

Älylliset hyveet ovat ymmärrys (understanding), tieto (science) ja viisaus (wisdom). Näistä ymmärrys käsittää periaatteet, jotka ovat ymmärrettävissä itsessään. Tieto käsittää kykyä havaita jostain aihealueesta, että mistä siinä on kyse, tai mikä on minkäkin asian merkitys. Viisaus käsittää kyvyn soveltaa universaaleja periaatteita yksittäisiin asioihin.

Tämä asettaa älylliset hyveet järjestykseen, jossa tieto on riippuvainen ymmärryksestä, joka on sitä ylempi. Molemmat ovat vuorostaan riippuvaisia viisaudesta, joka on näistä ylin.

Moraaliset hyveet ovat harkinta (prudence), oikeus (justice), rohkeus (fortitude) ja kohtuus (temperance). Nämäkin ovat, oikein käsitettynä, tässä järjestyksessä. Harkinta (tai viisaus, mutta tässä eri viisaus kuin edellä) koskee sen ymmärtämistä, että mikä tapa toimia on käytännössä hyödyllinen tavoitteen kannalta. Oikeus koskee toimimista muita kohtaan sen mukaan, minkä on heille velkaa. Tämä liittyy siihen, että katolilaiset rukoilevat “Anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme”. Rohkeus koskee sitä, että esiintyy vähissä vaatteissa keltaisen lehdistön julkaisuissa koskee sitä, että osoittaa sisua ja kestävyyttä vaikeiden (mutta oikeiden) asioiden tavoittelemisessa. Kohtuus on sitä, että ei ota liikaa.

Jollain perverssillä tavalla keltainen lehdistö käyttää rohkeutta käsitteenä oikein.

Se vain määrittelee, että kun nainen esiintyy vähissä vaatteissa, niin siinä on jotain vaikeaa ja se edistää jotain oikeaa, hyvää tai tavoiteltavaa. Eli vähäpukeisten naisten saaminen sanomalehtien sivuille on sen mukaan jonkinlainen moraalinen ponnistus.

Moraaliset hyveet ovat kuitenkin hierarkiassa: Rohkeus itsessään on vahingollista silloin, jos sitä ei ohjaa oikeus: sillä ei anneta kunniaa sinne, mihin kunnia kuuluu. Tai sitä ei ohjaa harkinta: Se on väärä tapa, jos joku tavoite siinä takana sattuisikin olemaan oikea.

Vaikka todennäköisemmin siinä on kyse älyllisten hyveiden puuttumisesta, eli tavoitteet ovat vääriä.

Miksi tämä tiivistelmä?

1Tess. 4: 1-8

1 Sitten vielä, veljet, me pyydämme teitä ja kehoitamme Herrassa Jeesuksessa, että te, niinkuin olette meiltä oppineet, miten teidän tulee vaeltaa ja olla Jumalalle otolliset, niinkuin vaellattekin, siinä yhä enemmän varttuisitte. 2 Tiedättehän, mitkä käskyt me olemme Herran Jeesuksen kautta teille antaneet. 3 Sillä tämä on Jumalan tahto, teidän pyhityksenne, että kartatte haureutta, 4 että kukin teistä tietää ottaa oman vaimon pyhyydessä ja kunniassa, 5 ei himon kiihkossa niinkuin pakanat, jotka eivät Jumalaa tunne; 6 ettei kukaan sorra veljeänsä eikä tuota hänelle vahinkoa missään asiassa, sillä Herra on kaiken tämän kostaja, niinkuin myös ennen olemme teille sanoneet ja todistaneet. 7 Sillä ei Jumala ole kutsunut meitä saastaisuuteen, vaan pyhitykseen. 8 Sentähden, joka nämä hylkää, ei hylkää ihmistä, vaan Jumalan, joka myös antaa Pyhän Henkensä teihin.

Sanotaan, että Kristus on Jumalan viisaus (1Kor. 1:24) ja Kristuksessa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä (Kol. 2: 1-3). Tästä ovat kaikki samaa mieltä, että näin on. Mutta katolilaiset ja luterilaiset tarkoittavat näillä toteamuksilla kahta suunnilleen vastakkaista asiaa.

Luterilaisessa ajattelussa uskon pointti on usko yksin eli Kristus yksin eli sovitus yksin ja siitä nimenomaan Kristuksen kuolema yksin. Nämä ovat se viisaus, joka asetetaan kaikkea muuta vastaan. Se kaikki muu on hölmöyttä, ja evankeliumi on ainoastaan, että “sinut on vapautettu kaikista syytteistä; onko kevyt olo nyt?”

1Kor. 1:30 Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, 31 että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: “Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra”.

Luterilainen ajattelu on, että tässä pelkässä sovituskuolemaan vetoamisessa jo on viisaus, vanhurskaus, pyhitys ja lunastus.

2Kor. 7:1 Koska meillä siis on nämä lupaukset, rakkaani, niin puhdistautukaamme kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta, saattaen pyhityksemme täydelliseksi Jumalan pelossa.

Katolinen ajatus taas on, että suhde pyhitykseen on sama kuin suhde pelastukseen, joka on sama kuin suhde Kristukseen, joka on sama kuin suhde viisauteen.

Heb. 12:14 Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa;

Tästä voi esittää monta irrallista ajatusta.

Osapuolet käyttävät samoja sanoja, mutta tarkoittavat niillä täysin eri asioita. Joten jos sanoista päästään yksimielisyyteen, mutta niin, että niiden sisältöön ei kosketa, saadaan aikaan vain tahalliseen väärinkäsitykseen perustuva muodollinen yksimielisyys.

Tässä kummittelee se nominalismi, josta olen puhunut aikaisemmin paljon, mutta jonka varsinaisen sisällön äkkäsin vasta nyt. Nominalismin keskeinen piirre on, että asioiden perimmäinen olemus on siinä, miten ne nimetään. Joten kun joku puhuu armosta, uskosta, pyhityksestä, sovituksesta, pelastuksesta tai viisaudesta, niin ne ovat sanoja, jotka toimivat vain viittauksina toisiin sanoihin. Se tarkoittaa, että asioiden luonne tai olemus ei missään vaiheessa astu kuvaan, eli sanat pysyvät vain sanoina.

Nominalismissa sanat ovat jakamattomia, läpinäkymättömiä ja tutkimattomia. Samalla myös ihminen on jakamaton, läpinäkymätön ja tutkimaton. Tästä seuraa ajattelu, jonka mukaan ihmisen sisimmän voi tuntea vain Jumala; se ei ole tiedettävissä ihmisen itsensä toimesta eikä kenenkään muun toimesta. Sanojen ja tekojen uskotaan olevan spontaaneja ja mielivaltaisia, joten niistä ei voida päätellä mitään. Ainoastaan jos ihminen on psyykkisesti sairas, voidaan ajatella, että hänen tietyt oireensa jollain tavalla liittyvät hänen sisäiseen tilaansa.

Ajattelin ennen, että moderni ihminen antaa sanoille hirmuisen voiman ja onttisen statuksen verrattuna esimoderniin ja keskiaikaiseen ihmiseen. Sanat itsessään ovat modernille ihmiselle asioita. Eivätkä vain viittauksia, jotka ovat riippuvaisia viittaavasta subjektista ja viitatusta objektista. Nyt olen käsittänyt, että moderni ihminen tekee sanoista heikkoja ja kömpelöitä. Ne eivät siksi tavoita todellisuutta, että ne yrittävät itse olla todellisuus. Siksi niillä ei ole mitään ilmaisuvoimaa asioiden olemusta ja luontoa koskien, jotka siis ovat todellisuus, inhimillisesti ja käytännössä ajatellen.

Pelkääminen (2Kor. 7:1) tarkoittaa, modernissa kielenkäytössä, havaittua uhkaa ja toivetta välttää se. Jos joku pelkää Jumalaa, niin hän kokee, että Jumala tahtoisi tai voisi vahingoittaa häntä. Ihmisen tavoite on silloin tasata tilit Jumalan kanssa ja saada olla rauhassa. Sovitus on tällainen suuri tilien tasaaminen. Esimodernissa kielenkäytössä pelkääminen on aina toivomisen kääntöpuoli. Joku pelkää, että ei olisi hyväksytty sen taholta, jota toivoo voivansa miellyttää.

1Joh. 4:18 on jännä tuon edellisen valossa.

Olen päätynyt vähän sellaiseen käsitykseen, että luterilainen ajatus kaikkien näiden keskeisten sanojen merkityksestä on eräällä tavalla varjo niiden katolisesta merkityksestä. Niistä puuttuu substanssi. Jos sen perään tarpeeksi kyselee, niin vastauksena on lisää sanoja, joiden kohdalla voi toistaa saman kyselyn.

Raamattu on täynnä kohtia, jotka voi aivan hyvin lukea siten, että niiden mukaan ihmisen tulee haluta, konkreettisesti, hetkestä hetkeen, omilla rajatuilla kyvyillään, niin älyllisiä kuin moraalisia hyveitä, koska niissä ja niiden kautta tulee Kristuksen tunteminen ja armon osallisuus eli käytännön pyhitys.

Luterilaiset vastaukset jakautuvat kahteen osaan. Toisten mielestä ongelmaa ei ole, koska luterilaisuus ei sinänsä kiellä eikä kiistä sitä substanssia. Toisten mielestä taas ongelmaa ei ole, vaan luterilaisuus on niin paljon parempi siksi, että ihan kaikki laskostetaan Kristukseen, sovitukseen ja kuolemaan.

Yksi tuore oivallus lisää on viime perjantailta.

Olin ryhmäkeskustelussa, jossa piti puhua pyhityksestä parin luterilaisen kanssa. Halusin olla kuunteluoppilas ja kerätä mahdollisimman paljon ajateltavaa sen sijaan, että olisin yrittänyt julistaa mitään.

Keskeinen asia, mitä nämä luterilaiset korostivat heti ja useamman kuin kerran, oli että “ei pidä yrittää mitään omassa voimassa”. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että mitä tuolla tarkoitetaan. Ovatko nämä luterilaiset niin hirveän voimakkaita, että pelkäävät saavansa sillä aikaan jonkin katastrofin? Vai päinvastoin, että heillä ei sitä voimaa ole yhtään? Jos ei ole, niin miksi siitä silti pitää varoittaa heti ja aina?

Minunkin pitää koko ajan vahtia itseäni, että en osta suihkukonetta tai valtamerilaivaa sellaisella miljardilla eurolla, jota minulla ei ole. Tämä luulo, että voisin niin tehdä, piinaa minua joka kerta kun teen mihin tahansa ostoslistaa. “Maitoa, leipää, juustoa, ydinsukellusvene jogurttia, nenäliinoja.”

Sen tilalla he esittivät, että ihminen pyhittyy siten, että 1) tarkkailee omia syntejään ja 2) rukoilee niitä anteeksi aina vain uudestaan, jolloin 3) tarpeeksi pitkän ajan jälkeen Jumala saattaa yliluonnollisesti armahtaa, ja viedä ihmiseltä jonkin heikkouden tai paheen pois. Siis missään nimessä ihminen ei saa yrittää efektiivisesti tahtoa, oppia tai tehdä mitään.

Tuo muistuttaa hieman liikaa sitä vitsiä miehestä, joka tulvan saartamana kieltäytyi ensin veneellä ja sitten helikopterilla tarjotusta avusta, koska halusi luottaa vain Jumalan apuun.

Siis on suuri tabu ja fobia, että joku tekisi omassa voimassa jotain. Minulle keskeinen oivallus on, että tuohon puhetapaan sisältyy juuri tuo edellä mainitsemani ajatus, että ihminen ei voi tuntea itseään. Eikä ihminen voi myöskään, käytännössä, tuntea Kristusta viisautena eikä pyhityksenä. Ja siten ihminen ei voi muuttua tämän tuntemisen seurauksena. Vaan ihminen pysyy tuntemattomana, Kristus pysyy pyhyyden ja viisauden määritelmänä tai synonyyminä tai hahmona (tai varjona, kuten edellä jo ehdotin), eli käytännön ja kokemuksen tasolla myös tuntemattomana. Samalla ainoastaan puhdas ihme ja sitä edeltävä sen pyytäminen voi vaikuttaa mitään käytännössä.

Puhe omasta voimasta tarkoittaa sen kiistämistä, että joka on jollain muulla tavalla kuin pelkästään syntejään anteeksi anomalla saanut jotain, ei ole voinut saada sitä Jumalalta. Koska on hyvin vähän, mitä Jumala voi antaa tai tehdä, ja heti sen ulkopuolella alkaa omassa voimassa toimiminen.

Jaak. 1:5 Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta, niin se hänelle annetaan.

En voi laittaa tähän 2Tim. 3:5 kun katson sitä edeltävää luetteloa, koska yleensä tuollaisen opin ja ajattelun kannattajien ongelma on päinvastainen: Heillä on ollut niin kiva elämä, että ei ole ollut mitään erityistä tarvetta hakea onnellisuuden tai tasapainon avaimia uskosta. Eli on valtavasti perhetaustan tai sekulaarin yhteiskunnan pyhittämiä luterilaisia, jotka eivät tarvitse sitä, että uskolla olisi mitään konkreettista pyhittävää merkitystä.

Ja vaikka joku sanoisikin, että heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman, niin luterilainen tarkoittaa tällä voimalla varmaankin vain pelastusta, kun taas katolilainen tarkoittaa käytännössä tapahtuvaa pyhitystä.

Viimeinen toteamus

Kun ajattelen Raamatun itsenäisyyttä ja riittävyyttä, niin huomaan, että luettuna edellä mainitsemieni hyveiden valossa Raamattu on täynnä viittauksia niihin. Ne ovat osa koko pelastuksen, uskon, keskinäisen rakkauden ja seurakuntana elämisen olemusta. Siis ilman niitä ei ole seurakuntaa eikä keskinäistä rakkautta. Ilman niitä usko ja pelastus jäävät jotenkin torsoksi irrallisiksi raajoiksi, joita mikään ei yhdistä eikä liikuta.

Mutta sanoin, että Raamattu on täynnä viittauksia. Eli Raamattu itsessään ei sisällä tarpeeksi materiaalia niiden käsittämiseen. Tämä tarkoittaa, että Raamattu tarvitsee rinnalleen tradition ja yhteisön, jotta merkittävät osat sen sisällöstä eivät menisi hukkaan.

Kovinkaan moni ei tiedä, mitä katolisessa kontekstissa traditio tarkalleen sisältää ja ei sisällä. Se esimerkiksi ei sisällä pappien selibaattia. Se ei sisällä mitään kirkon juridista tai käytännöllistä järjestelyä. Sen sijaan se sisältää kertymän kaikista näistä ikuisista asioista, mitä tarkoitetaan tiedolla, ymmärryksellä ja viisaudella. Älyllisten hyveiden aihe on totuus. Moraalisten hyveiden aihe on toiminta. Älylliset hyveet sisältävät tiedon siitä, mitä moraaliset hyveet ovat ja tarkoittavat.

Yksi mahdollinen vastaus tähän on, että me emme tarvitse mitään traditiota, koska Pyhä Henki voi opettaa meille samat asiat. Siihen taas mahdollisia vastauksia on, että 1) entä jos Pyhä Henki on ne jo opettanut, ja niistä on muodostunut juuri se, mitä sanotaan traditioksi? Eli seurakunnan historian koottu ymmärrys siitä, mitä Raamattu tarkoittaa, kun se vaikka puhuu rohkeudesta? Mitä jos 2) ne, jotka vastustavat traditiota, aktiivisesti torjuvat sen, mitä Henki on kerran puhunut? Mitä jos 3) Pyhän Hengen tarkoitus on, että nämä asiat opitaan yhdessä ja yhteisössä? Mitä jos 4) koko ajatus siitä, että Jumala opettaa aivan kaiken jokaiselle yksityisesti ja pelkkä Raamattu apunaan, on täysin absurdi?