Luterilaisen jumalanpalveluksen mahdollisuudet

Rukous
1

Vastuullani on pienen seurakunnan jumalanpalveluselämä. Nyt on hyvä aika pohtia ja suunnitella tulevan vuoden jumalanpalveluselämää. Tässä ketjussa ottaisin mieluusti vastaan ideoita, ajatuksia ja kehittämisehdotuksia - viisautta sen suhteen, mitä luterilaisissa kirkoissa nyt tehdään hyvin ja huonosti.

Tämä ei nyt juurikaan ole saarnaketju. Oletuksena on se, että jumalanpalvelukset ovat kristillisiä sekä luterilaisen jumalanpalveluselämän mukaisia. Jumalanpalveluksien tarkoituksena on kohdata kolmiyhteinen Jumala yhtenä seurakuntana.

Seurakunnassani on sama ongelma kuin muualla: ihmiset eivät käy jumalanpalveluksissa juuri laisinkaan. Kuinka väen saisi ohjattua kirkkoon - vieläpä niin, että se tapahtuisi hengellisen kasvun perustein, ei esimerkiksi siten, että väki kutsutaan kirkkoon katsomaan jääkiekkoa tai nauttimaan sambasta? Konsertit vetävät kansaa kirkkoon enemmän, maallinen leipä kiinnostaa enemmän kuin sanan eväs.

Vahvuutena täällä on mm. hyvä vapaaehtoisten joukko, joka lukee tekstejä, avustaa ehtoollisella ja kantaa kolehtia. Olen pitänyt suurimman osan palveluksista messuina. Meillä on kirkkokahvit tilaisuuden jälkeen ja usein lähetystilaisuuksia vieraineen.

Ajattelin laittaa seurakuntalaisia postia seurakunnan tilaisuuksista ja samalla kutsua heitä jumalanpalveluksiin. Tässä voisi samalla muistuttaa, että jumalanpalveluksia voi tulla myös yhdessä suunnittelemaan ja toteuttamaan ja siinä omia lahjoja käyttämään. Tosin, osallistuminen tilaisuuteen jo riittää. Seurakuntalainen on aktiivinen osallistuja, kun hän laulaa, rukoilee ja pohtii Jumalan sanaa. Näin jumalanpalvelus tulee toteutettua yhdessä, vaikka pappi ja kanttori kantaisi päävastuun toteuttamisesta. Ajattelin myös järjestää keskustelutilaisuuksia jumalanpalvelusten oheen, kenties pieniä riehojakin lapsiperheille.

Miika Ruokasen mukaan luterilaisia menoja kiusaa “käsikirjafundamentalismi” ja “luovuus puuttuu”. Mitähän tästä pitäisi ajatella? Ainakin minusta kirkoissa olemme liian jäykkiä ja liian vähän lapsenmielisiä. Nuorena pappina hapuilen korkea- ja matalakirkollisuuden rajapinnoilla. Variaatioita on ja niitä sopii käyttää. Esimerkiksi synnintunnustuksen voi toteuttaa hyvin monelle tavalla, samoin uskontunnustuksen. Seurakunnissa, joissa olen ollut ei ole koskaan tapana lukea päivän psalmia. Nyt ajattelin ottaa mukaan, kuten jumalanpalveluksen opaskin kehottaa - vaikka ei tämäkään “uutuus” taida innostaa väkeä penkkiin.

Miksi jumalanpalvelusuudistus epäonnistui? - Seurakuntalainen

Toisaalta pohdin, olisiko lyhyys ja ytimekkyys valttia. Olisiko hyvä toteuttaa kaikki jumalanpalvelukset lyhyemmällä perhemessun kaavalla? Tosin, jos lyhyys on valttia, on osallistumattomuus äkkiä houkuttelevin valinta. Esirukoukseen en ole oikein saanut aiheita, vaikka olen pyytänyt. Luovuus ja ideat loppuvat aika nopeasti, kun vastaat tästä viikosta toiseen.

Laitoin vuosi sitten ilmoituksen seurakunnan tarjoamasta sielunhoidosta. Vielä ei ole tullut yhteydenottoja. Kuitenkin kirkkokäsikirjan mukaan “seurakuntalaisille varataan mahdollisuus yksityiseen sielunhoitoon ja rippiin ennen messua tai sen jälkeen.” En ole tällaista osannut tuoda esiin saati nähnyt muualla.

Pohdiskelen vielä kirkkotilaa liturgisen konsultin Mika KT Pajusen kanssa:

Kirkkotilan teologia ja uudistaminen 231121 Trehpk HO (tampereenhiippakunta.fi)

Pajusen mukaan kirkonpenkit viestittävät staattisuutta sekä didaktiikkaan rajoittuvaa, pietististä, jumalanpalveluselämää. Pitäisikö ne siis poistaa? Meillä on kirkon seinillä vanhoja sukuvaakunoita, Mannerheimin päiväkäsky sekä alttaritaulu opettavasta Jeesuksesta. Lisäksi on lähetyskynttelikkö. Sopisiko sivualttarit tuohuksineen ja pyhine kuvineen, jopa pieni pyhimysrenessanssi luterilaiseen pirtaan? Ristikulkueita ei täällä vietetä. Lapsille voisi kai valmistaa jonkun puuhapussin tai karkkipussin, mutta kastepuut yms. eivät hirveästi innosta.

Olen samaa mieltä Ruokasen kanssa: messun kriisi johtuu hengellisestä kriisistä eli siitä, ettemme usko Jumalaan. Minusta luterilaisen teologian painopiste on myös liian vähän pyhityksessä. Olen tietoinen siitä, ettei tällaisia haasteita ratkaista kosmeettisilla muutoksilla. Tämän ketjun kysymyksen voi siten esittää myös näin: kuinka saisimme itsemme ja toinen toisemme noudattamaan 3. käskyä?

2

Jos kirkossa on penkit ja vain vähän kävijöitä, niin siitä ei seuraa että penkkien poistamisella saataisiin lisää kävijöitä. Meillä ortodokseillahan ei penkkejä ole, mutta tämä ei tarkoita etteivätkö ne voisi sopia luterilaisille. Ja jos penkit korvataan isolla määrällä irtotuoleja, niin niissä on myös omat ongelmansa.
Tietysti penkit sopivat huonommin “tervehtikää toisianne! ottakaa toisianne kädestä” -tyyliin, jota kohtaan esimerkiksi @Semajah täällä juuri ilmaisi epämieltymystään.

1 tykkäys
3

Paras keino saada kirkko täyteen on saarnata väkevästi parannusta ja armoa, niin että kirkko tyhjenee. Sen jälkeen se täyttyy, kun ihmiset palaavat kuulemaan puhuttelevia saarnoja, jotka eivät koskaan tunnu pitkiltä, vaan aina lyhyiltä.

1 tykkäys
4

Messuissa, joissa käy paljon väkeä, esiintyy usein tällaisia asioita:

Saarnat ovat hyviä ja rakentavia. Toiminta on yhteisöllistä, kävijät tuntevat toisensa ja käyvät monesti myös jossain pienryhmätyyppisemmissä jutuissa yhdessä. Vapaaehtoiset osallistuvat toiminnan toteuttamiseen. Messun yhteydessä on pyhäkoulu, jossa lapset viihtyvät. Messun jälkeen on kirkkokahvi.

Sen sijaan toteuttamisen tarkemmilla muodoilla ei ole niin väliä (kävijämäärän kannalta). Väki löytää kyllä sekä tiukan liturgiseen että vapaamuotoisempaan toimintaan, jos muut asiat ovat kunnossa.

3 tykkäystä
5

Olen saarnannut. Ei tyhjenny. Kiitellään väkevyydestä. Mikäli lähtisivät ja tulisivat sitten takaisin, ei edistys olisi kummoinen, kun piti saada uutta väkeä kirkkoon.

6

Vaan kun eivät löydä. Meillä on nuo kaikki (paitsi pyhäkoulu), silti samat mummot vain mukana. On siis sisäänpäinlämpenevää, ei kutsuvaa. Tai on kutsuvaakin, me esim. mainostamme ja viime pyhänä tarjosimme jopa hirvilihapullia kanttarellikastikkeessa menojen päätteeksi, mutta tämäkään rautakanki ei saanut paatta hievahtamaan. Tarvitaan siis järeämpiä keinoja…

7

Ei liity varsinaisesti jumalanpalveluksiin mutta voisiko konserttien yhteyteen lisätä hieman seurakunnan osuutta? Pieni puhe Raamatuntekstin mukaan ja rukous johonkin sopivaan väliin. Ja avaussanat seurakunnan puolelta.

2 tykkäystä
8

Paras näkemäni ja lukemani kirja tähän mennessä aiheesta, miten ihmiset saadaan mukaan jumalanpalveluksiin (tai mikä saa ihmisiä jättämään ne väliin), on ollut Timo Pöyhösen kirja Yhteisöjen kirkko. Suosittelen vahvasti tutustumaan siihen.

Mitä mainostukseen tulee, niin sen osalta keskeistä on tehdä tietoisesti markkinointia jatkuvasti erilaisille kohderyhmille, joille kullekin tehoaa osin erilainen markkinointi. Kohderyhminä voi olla vaikkapa: (1) nykyiset aktiiviosallistujat, (2) edes silloin tällöin osallistuvat sekä (3) kirkossa toistaiseksi käymättömät potentiaaliset osallistujat. Jos näistä jonkun ryhmän laiminlyö kokonaan viestinnässä, on vaikea saada messuyhteisön kokoa kasvamaan. Hirvilihapullat kanttarellikastikkeessa kohdistuivat ilmesesti sen messun kävijäkuntaan, eli todennäköisesti pitkälti ryhmään (1). Jos messuun halutaan lisää väkeä, pitäisi saada mainostettua sitä, että näihin messuihin kannattaa osallistua, myös ryhmille (2) ja (3). Tehokkaimmin se onnistuu silloin, kun sana kantaa uskottavasti sekä ryhmän (1) väeltä että viesti tulee myös muita reittejä ryhmille (2) ja (3). Lisäksi toki messun itsensä pitää olla riittävän kiinnostavan toteutukseltaan.

Kiinnostavuutta voi lisätä mm. seurakuntalaisten osallistamisella sen toteuttamiseen - muutenkin kuin vain kahvinkeittäjän, kättelijän, tekstinlukijan tai kolehdinkantajan roolissa, joissa rooli on tavallaan valmiiksi annettu ja tehtävän tekijä ei pääse itse päättämään juurikaan tehtävänsä toteutuksesta. Toki osa pitää sellaisestakin tehtävistä, joissa ei tarvitse juuri mitään itse kehittää, ja jollaisen tehtävän pystyisi suorittamaan alakoululainenkin, mutta voi seurakuntalaisille antaa sellaisiakin tehtäviä myös jumalanpalveluksissa, joissa nämä pääsevät hyödyntämään omia vahvuuksiaan ja armolahjojaan. Mallia voi ottaa vaikka talkoovoimin toimivista urheiluseuroista, tai mistä tahansa, missä vapaaehtoisille on annettu mahdollisuus aidosti osallistua myös toteutukseen. Esimerkiksi aika monessa seurakunnassa parhaat IT-taidot eivät ole seurakunnan työntekijöillä, mutta vapaaehtoistehtäviä näihin liittyen ei juuri seurakuntalaisille silti aktiivisesti tarjota. Joskus kuulin ja näin esimerkiksi saarnan, johon liittyen IT-osaamista omannut seurakuntalainen oli tehnyt hiukan Power Point -animaatioita ja kerännyt jokusen tekijänoikeusvapaan kuvan näytettäväksi. Taisi videotykillä päivän tekstitkin näkyä kauniilla kuvilla taustoitettuna. Siinä oli seurakuntalaisen osaamista ja luovuutta päästetty hyödyntämään muutenkin kuin vain kättelijänä, ja lopputulos oli vaikuttava.

Jos mainonta on vain sellaista, että kirkollisten ilmoitusten kohdalla lehdessä lukee, että tapahtuma X on tällöin ja tällöin paikassa Y, niin sen kautta ei saavuteta yleensä juurikaan esimerkiksi ryhmää (3). Mainonnassa tarvitaan monikanavaisuutta. Sitä, että ihmiset ihan oikeasti kohdataan myös muutakin kautta kuin vain kylmien medioiden kautta.

2 tykkäystä
9

Omavoimaisesti seurakuntaa ei saa kirkkoon. Pienestä siemenestä ja lähteestä kasvaa suuri. Seurakunnassa on varmaankin pieni luottohenkilöiden muodostama porukka, joka voisi alkaa kokoontumaan vapaa-ajallaan säännöllisesti lähinnä rukoilemaan, tutkimaan sanaa ja odottamaan, mitä Jumalalla on sanottavaa ja odotettavissa juuri tälle seurakunnalle. Moni liike on alkanut siitä, että kirkkoherranvirastossa on kokoontunut muutama henkilö rukoukseen ja jos Jumala on puhunut heille, ihmisiä on alkanut tulla lisää niin paljon, että on pitänyt aloittaa erilliset seurakuntaillat kirkolla.

Itse pääjumalanpalvelus ei välttämättä vedä porukkaa sisään, mutta rukoustoiminta ja Jumalan vastaukset niihin alkavat vetää ja lopulta on myös jumalanpalveluksissakin väkeä. Seurakuntailtoihin voi ottaa mukaan myös vierailevia puhujia ja Raamatun opettajia, muusikoita ja ryhmiä. Esim. Helsingin Vuosaaren seurakunnan Kuninkaanillat ovat välillä vetäneet perjantai-iltaisin kirkon täyteen, välillä vain puolilleen, mutta väkeä on aina ollut lukuunottamatta korona-aikaa. Oleellista kuitenkin on, ettei lähdetä pelkästään ihmisvoimin liikkeelle, vaan rukouksessa ja Jumalan kutsussa.

3 tykkäystä
10

Tämä menee hieman otsikon ohitse, mutta joissakin ortodoksiseurakunnissa on koettu hyvänä sellainen matalan kynnyksen kohtaaminen, jossa aina tiettynä viikonpäivänä tiettyyn aikaan pappi päivystää kirkossa. Papin kirkkopäivystyksestä ilmoitetaan seurakunnan nettisivuilla, Facebookissa ja lehdessä. Sitä en tiedä kuinka paljon tällaisella työllä on saatu seurakunnasta vieraantuneita takaisin Kirkon piiriin.

3 tykkäystä
11

Esirukousaiheita seurakunnissa saa yleensä selvästi enemmän, jos esirukouspyyntöjen jättämiseen suunnitellaan ja toteutetaan selkeät ja hyvin informoidut kanavat. Joissain seurakunnista ongelma on niin päin, ettei kaikkia esirukouspyyntöjä ehditä lukea jumalanpalveluksissa, kun niitä on niin paljon. Tällöin osa esirukouspyynnöistä jää vaikkapa seurakunnan piireihin rukousaiheiksi. Näissä seurakunnissa esirukouspyynnöt on toteutettu esimerkiksi niin, että esirukouspyynnöille on tehty yksi tai useampi pysyvä ja hyvin tiedotettu jättöpaikka. Fyysisessä jättöpaikassa on myös papereita ja kyniä aina paikalla, ja siihen esirukouspyyntöjä voi jättää koska vain ympäri viikon paperilla netissä - huomaamaattomasti. Lisäksi messun aikana ennen esirukousta saattaa kiertää esirukouslaput ja kynät sekä olla näiden aiheiden keräys. Joissain kirkoista on kirkkotilassa pysyvät rukousalttarit sivulla, joihin voi esirukouksia jättää. Joissain seurakunnista esirukousten jättöpaikka on kirkkotilan ulkopuolella. Paperisten esirukouslappujen lisäksi esirukousten jättömahdollisuutta voi tarjota myös netin kautta, sekä toki tarjolla voi pitää myös ihan suullista esirukousmahdollisuutta. Moni jättää esirukouspyyntönsä mieluiten matalalla kynnyksellä anonyymisti.

Monissa ev. lut. seurakunnissa on jumalanpalveluksen jälkeen tarjolla sielunhoitoa. Osassa sitä myös seurakuntalaiset hyödyntävät, jopa jonottaen. Sellaisissa seurakunnissa, joissa sielunhoitoon on jonoja, tyypillisiä piirteitä ovat mm. sielunhoitomahdollisuuden aktiivinen esillä pito sekä keskustelujen toteutus sellaisessa häiriöttömässä paikassa, johon muut eivät näe eivätkä kuule - sekä se, että sielunhoitajat aidosti ja kiireettä kuuntelevat. Jos sopivaa tilaa ei messun yhteydessä ole, niin toteutuskin on hankalaa. Käytännössä messun lopussa tuodaan esiin mahdollisuus sielunhoitoon. Jos sielunhoitomahdollisuus toteutetaan ennen messua, sitten siitä on syytä myöskin tiedottaa aktiivisesti - vaikka myöskin joka messun lopussa. Jos laittaa ilmoituksen vain vaikkapa kerran vuodessa tällaisesta mahdollisuudesta, eikä pidä jatkuvasti asiaa esillä, todennäköisesti kukaan ei osallistu.

Asiaa voisi etäisesti verrata vaikka jääkiekon SM-liigan otteluun. Kävijät on markkinoitava paikalle ottelu kerrallaan monikanavaisesti. Jos markkinointia ei toteuteta kunnolla, kävijät hiipuvat herkästi myös otteluista. Jos osallistujia oikeasti halutaan, ei riitä, että kerran vuodessa on jossakin tiedotettu, että otteluita olisi tarjolla. Urheilutapahtumien järjestäjätkin koittavat huolehtia siitä, että aktiivikävijät saadaan pysymään osallistujina, yritetään saada aktivoitua silloin tällöin käyviä käymään aktiivisemmin sekä saada houkuteltua tutustumaan myös niitä, jotka eivät tapaa koskaan osallistua.

12

Noinkin. Näissä liikkeissä on yleensä ollut usein aktiivista paitsi Ora-puoli, myös Labora-puoli. Eli on paitsi rukoiltu, myös aktiivisesti toimittu - eli muun muassa kutsuttu ihmisiä mukaan. On aiheellista ja tarpeellista rukoilla jatkuvasti ja kysellä, mitä Jumalalla on sanottavanaan juuri tälle seurakunnalle. Mutta osa kristityn elämää on myös Jeesuksen käsky “Menkää ja tehkää”, eli yhteisön ei ole hyvä jäädä loputtomasti vain keskenäänkään rukoilemaan. Rukoilevan yhteisön olisi hyvä olla ulospäinkin suuntautunut. Vaikkei aina joka jäsenen osalta, niin edes osan jäsenten osalta niin, että jäsenistä koostuva kokonaisuus on sekä toisiaan tukeva ja rukoileva että ulospäin suuntautunut.

13

Ei tietenkään.

Nimenomaan. Tarkoitin vain että pelkästään työryhmässä ja aivoriihessä pähkäily erilaisine ehdotuksineen ei ehkä tuota oikeaa tulosta. Jumalan toiminta on ratkaisevaa, ihmiset käytännön toimijoina.

2 tykkäystä
14

Tätä ketjua lukiessa huomaan, että elämme näköjään täysin eri maailmoissa. En nyt silti osaa keksiä, miten tuota teillä vallitsevaa tilannetta pystyisi muuttamaan, varmaan siinä on monta satojen vuosien kulttuuriin liittyvää tekijää, joista tuohon tultu…

2 tykkäystä
15

Se pyhäkoulu on oikeasti superhypertärkeä. Lapsiperheet usein valitsevat seurakuntansa sen mukaan, missä on lapset huomioitu parhaiten, koska silloin lapset saa mukaan ilman jäätävää lahjonta-kiristys-uhkailurumbaa. Sana kiertää, ja perheitä tulee lisää.

Mitä teillä sitten tehdään eri tavalla? Paitsi se, että messuun osallistuminen on virallisesti pakollista?

16

Tästä syystä vastaan oman seurakuntani kotisivuista. Tarjouduin ylläpitäjäksi talkoohengessä jo vuosia sitten, koska työkyvyttömänä mulla on aikaa vaikka muille jakaa. :slightly_smiling_face:

8 tykkäystä
17

Isä oli aina sitä mieltä, että jos kirkossa pidetään konsertti, niin tilaisuuteen pitäisi kuulua hengellinen puhe.

18

Ymmärrän turhautumisen, mutta mummona ärsyttää tämmöiset kommentit. Pitäisikö meidän mummojenkin jäädä pois kirkosta? Olemme niin päivänselviä tapauksia, että meistä ei enää olla iloisia.

2 tykkäystä
19

Sitäpä minäkin juuri mietin, mutta en tiedä, osaanko vastata. Yritetään.

  1. Messua vietetään joka päivä, usein monta kertaa päivän aikana (näissä tietenkin yleensä on eri papit). Arkena meidän n 5000 jäsenen seurakunnassamme paikalle tulee yleensä 50-100 henkeä, ja se ei ole millään tapaa pakollista. Sunnuntain messuissa käy yhteensä 800-1000 henkeä, ja sinne tulevat useimmiten perheet yhdessä. Tällainen 50+ setä tuntee usein itsensä aika vanhaksi kirkkokansan keskellä.
  2. Ylläolevasta johtuen messuja ei varsinaisesti suunnitella mitenkään, jollei nyt ole kyse jostain piispanvihkimyksestä tms. Sunnuntain päämessussa on yleensä paikalla urkuri ja lukijat on sovittu etukäteen, mutta muuten musiikki ja lukijat ovat vapaaehtoisten paikallaolijoiden varassa, samoin messupalvelijat. Rukoukset ja tekstit tulevat messukirjasta, lauluiksi otetaan jotain kirkkovuoden aikaan sopivaa. Tai ei lauleta ollenkaan. Jos paikalla on gregoriaaninen tai muu kuoro, se saa huolehtia laulamisesta.
  3. Ihmisiä kutsutaan osallistumaan messuun ylipäätään. Erityisryhmien messuja on vain joillekin kieliryhmille ja perhemessu löytyy myös ohjelmasta mutta siinä erona on vain, ettei lauleta yhtä pitkään, kaikki on suomeksi, ja saarna saattaa olla lapsenomaisempi.
  4. Tämä ehkä tärkein ero on sitten enemmän kulttuuriin kuuluva juttu, mutta katolilaiset tuskin koskaan tulevat kirkkoon kuunnellakseen saarnaa, vaan ennemminkin rukouksen ja eukaristian takia. Ja eukaristiaa ei muuten saa kuin tulemalla paikalle.

En tiedä, tulivatko tässä nyt kaikki tai edes ne olennaiset jutut. On kovin vaikea edes kuvitella tuota alkuperäisessä postauksessa kuvattua tilannetta.

2 tykkäystä
20

Tätä piirrettä arvostan aivan erityisesti ja myös sitä että kirkot ovat aina auki. Ulkomailla käydessäni käyn usein kirkoissa, myös messuihin osallistumalla kuuntelijana, vaikka en kaikkea ihan ymmärtäisikään kielestä.

1 tykkäys