Ja lisäksi hetkipalvelukset ja ruusukko, joita myös iso osa maallikoista rukoilee niissä puitteissa kuin se on mahdollista. Minulle tämä hengellinen rikkaus oli aikanaan yksi asia, joka katolisuudessa kiehtoi. Ei ole vain messu sunnuntaina ja ehkä joku iltarukous arkisin.
Juuri näin. Jos saarna ei ihan mennyt putkeen, niin harva sitä jää harmittelemaan kun ei se ole messun ydinasia. Sitä vaan ajatellaan, että jaahas papilla taisi olla vähän huono päivä saarnaa kirjoittaessaan mutta semmoista se elämä välillä on.
Minä jäin miettimään, voisiko tässä olla yksi selitys. Ei nykyihminen jaksa kuunnella pitkiä puheita. Jos mielikuva on, että pappi paasaa puoli tuntia niin ei se ehkä herätä kiinnostusta lähteä kirkkoon.
Katolisessa messussa seurakuntalaiset myös osallistuvat aktiivisemmin messun kulkuun. On vuoropuhelua papin kanssa, polvistutaan, kumarretaan, tehdään ristinmerkkejä, kumarretaan ja polvistutaan taas… Messu on yllättävänkin nopeatempoinen ja imaisee väkisinkin mukaansa.
Edit. Lisään vielä ettei tämä ole tarkoitettu nälvimiseksi tai loukkaukseksi. Tuo “pappi paasaa” on ilmaisu, jonka kuulee tosi usein kun ihmiset päivittelevät että miten joku viitsii tuhlata aikaansa kirkossa.
Totta! Tällaisissa yksittäisissä muutoksissa tulee kysyä suurempaa ajatusta taustalla. En ole poistamassa penkkejämme, herättelin vain ajatuksia.
Onko missään ikinä järjestetty korkean kynnyksen toimintaa? Missä olisi matalampi kynnys kuin luterilaisessa jumalanpalveluksessa?
Ette suinkaan! Suurin osa mummoista jää tulematta sunnuntaisin kirkkoon. Kävijät ja vapaaehtoiset ovat kullanarvoisia. Minulla on aina hyvä mieli jumalanpalveluksen jälkeen. Tätä kirjoitan arkena…
Luterilaisissa paikallisseurakunnissa saarnan kesto lienee nykyisin keskimäärin 10-15 minuuttia. Herätysliikkeiden messuyhteisöissä saarnat voivat olla 15-20 minuuttia. Puolen tunnin tai kolmen vartin saarnoja ei enää juuri missään luterilaisissa messuyhteisöissä kuule. Pidemmät puheet pidetään vaikka erillisinä luentoina tai opetuksina.
Sen perusteella, mitä olen osallistunut sekä luterilaisiin että katolisiin messuihin, niin molemmissa on vuoropuhelut papin ja seurakunnan välillä. Katolisilla on polvistumisia kirkonpenkistä käsinkin. Luterilaiset polvistuvat vain ehtoolliseen liittyen alttarilla. Luterilaisilla on seisomaan nousua ja istumaan laskeutumista. Luterilaisista osa kumartaa tai tekee ristinmerkkejä ehtoollisen yhteydessä, mutta ei juuri muuten. Olen elämäni varrella tutustunut aika monen kirkkokunnan toimintaan tilaisuuksiin paikan päällä osallistuenkin. Luterilaisen kirkon pääjumalanpalveluksissa ja katolisen kirkon messuissa on omien kokemusteni perusteella ollut aika paljon yhteisiä piirteitä.
Väitän, että kirkkotiloista monissa on kynnys poikkeuksellisen korkealla ja että esimerkiksi kauppakeskuksessa kynnys on yleensä matalammalla. Kauppakeskusten kyltit näkyvät jo kaukaa. Aukioloajat lukevat isolla sekä netissä että paikan päällä. Esteettömän kulkureitin kulkemisen jälkeen läpinäkyvät liukuovet aukeavat kauppakeskukseen automaattisesti toivottaen tulijan tervetulleeksi sen sijaan, että tulijan pitäisi ensin kiivetä jyrkkiä portaita ja avata raskasta suljettua ovea, jota vaikkapa osa vanhuksista tai pyörätuolilla kulkevista ei saa edes auki, ja jossa ei lue aukioloajoistakaan tai tapahtumien ajankohdistakaan tyypillisesti mitään. Liikkeistä kauppakeskuksissa on jätetty yleensä paitsi kynnykset, myös ovetkin pois, jotta kynnys astua sisään ensi kertaa tuleville ja liikkumisvaikeuksia omaavillekin mataloituu.
Kirkoissa on usein ainakin kolme ulko-ovea, joista ainakin yksi johtaa yleensä messutilan sijaan henkilökunnan tiloihin, ja joissain seurakunnista kirkon yhteydessä on muitakin tiloja ja samalla potentiaalisia ovia voi olla vieläkin enemmän. Monessa luterilaisessa kirkossa ei ensikertaiselle tulijalle ole viitsitty informoida pysyvin isoin ja selkein kyltein edes sitä, mistä ovesta on tarkoitus mennä sisään, jos haluaa osallistua jumalanpalvelukseen. Vakikävijät tietävät, miten mihinkin mennään, mutta muille ei viitsitä kertoa, jottei uusia osallistujia tulisi enempää. Tiedän aika monta ihmistä, jotka ovat kertoneet, että jumalanpalvelus on jäänyt väliin sen takia, että ovat vieraaseen kirkkoon jumalanpalvelukseen lähdettyään joutuneet kääntymään pois, kun eivät ole löytäneet tietoa edes siitä, miten kirkkoon pääsee sisään. Osalla ihmisistä on väärän oven avaamisen pelko, ja jos ovikin on läpinäkyvän sijaan vielä läpinäkymätön, ei oven nähdessäänkään voi olla vielä varma, mihin ovi tarkalleen ottaen johtaa.
Ah, Pöyhönen! Hieno mies, viisas, rohkea ja osaa ottaa asiat myös kevyesti huumorilla. En ole tuota kirjaa lukenut, mutta olin reilu 10v. sitten Nokialla yhteisöjen perustamiskoulutuksessa. Pistinkin pystyyn nuorten aikuisten ryhmän vapaaehtoisen roolissa kotikunnassani hänen oppiensa mukaisesti. Liike pyöri muutamia vuosi ja lopahti sitten, kun ei ollut tekijöitä. Pienillä paikkakunnilla on vähän haastavampaa kuin isoissa kaupungeissa. Olin myös Lempäälässä toissa kesänä Kesäspirit tapahtumassa. Hengellinen tilaisuus oli tuotu Ideaparkin ostoskeskukseen. Siellä oli myös räätälöity tila uushengellisesti orientoituneiden tavoittamiseksi. Väkeä tuli vähemmän kuin oli toivottu. En itse hirveästi innostunut tästä Hengen uudistus -toiminnasta. Täällä on kritisoitu Pöyhösen toista kirjaa:
Ok. Hirvilihapullamainos oli kaupan seinässä, joten kai se tavoitti vähän kaikkia. Miten siis markkinoidaan heitä, jotka eivät osallistu? Henkilökohtaisella kutsulla ystävältä ystävälle?
Mitä tehtäviä seurakuntalaisille voisi siis antaa, muuta kuin IT-hommia? Mieleeni tulee vaikkapa virsien ja musiikin valinta sekä jonkun instrumentin soittaminen. Tai leipominen.
Kiitos hyvistä vinkeistä!
Kiitos tästäkin.
Ok, otan huomioon. Vetämässäni nuorten aikuisten toiminnassa tämä oli silläkin tavalla suosittu, että vanhemmat tahtoivat tuoda lapsensa toimintaan ja lähteä itse asioilleen, kuten kauppaan.
Varmasti, sillä minun on taas vaikea kuvitella kirkossa tuollaisia henkilömääriä tai sitä, että kirkonmenot olisivat joka päivä. Jaakko Heinimäki juuri ehdotti, että jumalanpalveluksia pitäisi olla vähemmän. No, on meilläkin tupa täynnä, joskus. Kun lestadiolaiset tulevat, konfirmaatiopäivinä ja jouluna.
Mikäli meikäläiset innovaattorit Ruokaset ja Pöyhöset ja Modeukset ovat sitä mieltä, että kävijämäärät saadaan nousuun ja toiminta mielekkääksi antamalla riviseurakuntalaisille erilaisia tehtäviä, jolloin heistä tulee vapaaehtoisia sekä jumalanpalveluksen toteuttajia ja rakentajia, niin onko tässä sinusta se kaivattu viisauden kivi vai onko se jokin muu? Äsken linkkaamassani blogitekstissä se oli kuuliaisuus.
En oikein usko tämmöiseen. Tuntuu kyllä tosi vaikealta tuo tilanne, ihan harmittaa sinun ja seurakuntasi puolesta.
Nähdäkseni ja katolisen opetuksenkin mukaan me olemme messun toteuttajia ja rakentajia jo ihan sillä, että vaivaudumme paikalle ja osallistumme oman maallikkoroolimme mukaisesti siihen rukoilemalla, vastaamalla jne. Miten paljon luterilaisella puolella tätä korostetaan? Ja auttaako tässä vaiheessa mitään, vaikka korostettaisiinkin?
Itselläni on silloin harvoin, kun olen luterilaisissa tilaisuuksissa ollut, esimerkiksi viimeksi siskonpojan konfirmaatiossa, jäänyt sellainen olo että ihmiset ovat enemmän yleisönä paikalla ja henkilökunta yrittää heitä jotenkin viihdyttää. Se tuntuu kyllä aika tuhoon tuomitulta.
Niin, luterilaisesta jumalanpalveluksesta en toki oikein mitään tiedä. Silti väittäisin, että ihmisellä joka ei ole ehkä vuosikymmeniin ollut seurakunnan kanssa tekemisissä muuten kuin häissä ja hautajaisissa, voi olla henkisesti korkea kynnys tulla jumalanpalvelukseen missä hän ei tunne ketään ja kirkkotavatkin voivat olla jo vieraita. Joillekin alkusysäyksenä on toiminut vaikkapa papin kanssa juttelu perhejuhlissa, hautausmaan talkoisiin osallistuminen tai seurakunnan luennolle tulo. Yllättävän usein kuulee oletuksen, että pitäisi olla jo “hyvä” voidakseen tulla kirkkoon.
Tottakai kirkkoon tulisi tulla ensisijaisesti Jumalan vuoksi, mutta sillä taitaa olla pelottavankin suuri merkitys -varsinkin aluksi- kuinka ihminen tulee kohdatuksi jos hänet on saatu astumaan sisään. Siihen voimme vaikuttaa jokainen, vaikka toki seurakunnan työntekijöiden tekemisillä ja sanomisilla on vielä suurempi painoarvo.
Totta. (Tosin puoli tuntia ei ole herätysliikeväelle mahdottomuus.) Toisaalta taas täkäläisessä vapaaseurakunnassa puoli tuntia on saarnan minimikesto. Vapaakirkollisen jumalanpalveluksen oleellisimpia elementtejä ovat saarna ja ylistyslaulut sekä ehtoollinen silloin kun sitä vietetään, liturgiaa ei oikein ole ja rukouksetkin aika lyhyitä. Tupa on yleensä aina melko täynnä, joten kyllä nykyihminen jaksaa kiinnostua myös pitemmistä opetuksista.
Tätä en ollut tullut ajatelleeksi, mutta erittäin hyvä pointti! Herätysliikkeet ja vapaat suunnat saattavat tuoda tilaisuuden ajaksi kadulle oven eteen jonkinlaisen kylttiviritelmän opastamaan ja toivottamaan tervetulleeksi, paikallis-evlutin en ole ikinä nähnyt tällaista tekevän.
Kas, kävit pohtimaan kynnystä aivan konkreettisesti! On tälläkin merkitystä, vaikka tuskin ehdotat suurta “SISÄLLE” tekstiä kirkon pääoven yläpuolelle tahi liukuovia. Meidän kirkkoon pitää kiivetä ensin portaat, että voi avata aika raskaan oven. Marketti on sikäli kutsuvampi. Siellä on myös nopeaa ja mukavaa asiointi, läsnäoloajan saa itse määritellä sen sijaan, että se olisi sidottu tilaisuuden kestoon. Tein muuten kerran kynnysaforismin: kuopassa ei ole kynnystä.
Kiitos. Olen toisaalta tottunut tilanteeseen ja palkkahan juoksee hyvin, vaikka ketään ei kirkkoon tulisi. Ei oikein hetkauta asiat enää sen jälkeen, kun usko kirkkooni kristillisenä kirkkona ja ylipäätään Suomen kristillisyyteen koki haaksirikon. Vaan ehkä uskon voisi löytää uudestaan, vaikka roomalaiskatolisessa jumalanpalveluksessa.
Ai niin, mutta kerronpa sinulle aika kauhean kokemuksen. Täällä oli kirkkokonsertti. Hurskaat miehet lauloivat kauniisti hengellisiä lauluja kourallisille kuulijoita. Yksi lauluista oli poikkeus, maallinen laulu äideille, sillä oli äitienpäivä lähellä. Tämän laulun jälkeen laulajat saivat raikuvat aplodit.
En minäkään. Eräs seurakuntalaisemme kritisoi julkisesti seurakuntansa viestintää: Käytössä on vain keskiaikaiset lehti, internet ja Facebook. Pitäisi mennä Instagramiin. No, jospa pistän tilin sinnekin ja kerran viikossa postauksen jumalanpalveluksesta. Tätähän se protestanttisuus juuri on - että kun ihmiset eivät tule kirkkoon niin kirkko ikään kuin tulee heidän luo! Tuleeko tämä seurakuntalainen ja hänen ystävänsä sitten kirkkoon? Tuskin.
Vaan nytpä keksitään keino, osallistaminen. En tosin tiedä, mikä on tuon seurakuntalaisen leiviskä (tähänhän tämä kaatuukin), mutta jos se olisi vaikkapa viulunsoitto, voisin pyytää häntä toteuttamaan itseään jumalanpalveluksiin. Hän sitten tulee kerran soittamaan ja joskus toistekin. Osallistuminen on kuitenkin sidottu esiintymiseen, eikä se pitkälle kanna saati kutsu hänen ystäviään vakituisesti kirkkoon.
Tämä on kuitenkin vasta alkua, sillä todellinen ratkaisu jumalanpalveluksien kävijäongelmaan on yhteisöjen perustaminen eli kaveriporukoiden muodostaminen ja messun rakentaminen tämän sosiaalisen piirin varaan. Ystäviä pitää ensin etsiä sählykerhoista ja katsastusasemamilta ja sitten siirtää tämä kehikko kirkon sisään. Sitten kaikki ovat jossain vaiheessa tulleet uskoon ja jokainen soittaa viulua tai leipoo kakkuja, jolloin jumiksissa on yhdessä tekemisen meininki. Voi tosin käydä ilmi, että kokoontumisen syy on nähdä kavereita ja hengailla ystävien kanssa, jolloin koripallokenttä tai baari voi olla parempi vaihtoehto kuin jumalanpalvelus, jossa keskitytään Jumalan kohtaamiseen.
Sitäkin voi pohtia, tulevatko nykyiset jumalanpalvelusaktiivit kirkkoon jumalanpalveluksen takia vai siitä huolimatta…
Tästä päättelystä seuraa se, että vika onkin laajemmin koko jumalanpalveluselämässä ja kulttuurissa, kuten siinä, että meno alkaa kauhean aikaisin ja että se on jäykkää ja kaavamaista ja synteihin keskittyvää. Dance ja sambamessu ratkaisevat ongelman ja väki tulee paikalle jo ihmettelystä, mutta tämäkin lopahtaa pian, kun käy ilmi, että tanssia voi paremmin diskossa ja tanssilavoissa, missä ei ole jumalanpalveluksen painoa häiriönä.
Eli, ongelma on joko jumalanpalveluksessa itsessään, rukouksessa, virrenveisuussa ja Raamatun lukemisessa, tai seurakuntalaisessa, joka ei tällaisesta välitä. Tai siis, vielä itsellenikin väännän rautalangasta: jos jumalanpalvelus itsessään ei kiinnosta, ei auta lisätä siihen mitään liukuovia, ilmaisia ämpäreitä, hologrammeja tahi lihapullia kylkeen, sillä vaikka ihmiset sitten tulisivatkin kirkkoon, he eivät tulisi sinne sen itsensä takia.
Tuota toista kirjaa en ole lukenut. En tiedä, käsitteleekö se samaa aihetta vai osin eri aiheita kuin viittaamani kirja.
Miten siis markkinoidaan heitä, jotka eivät osallistu? Henkilökohtaisella kutsulla ystävältä ystävälle?
Monikanavaisesti. Henkilökohtainen kutsu ystävältä ystävälle voi olla parempi tapa kohdata juuri kyseinen yksilö kuin pelkkä ilmoitus paperisessa sanomalehdessä, joka ei hänelle edes tule. Yleensä henkilökohtaisuus tekee viestistä painoarvoisemman, ja jos joku tilaisuuksiin osallistumiseen itse vapaa-aikaansa vapaaehtoisesti käyttävä kertoo, että jossain tilaisuudessa kannattaa käydä, on se muutenkin monen mielestä uskottavampi viestinä kuin vaikkapa virkatyönä tehty kutsu. Mutta myös toki muutkin viestinnälliset väylät kannattaa hyödyntää, jotta muutkin kuin vain niiden ystävät, jotka itse muita kehtaavat kutsua, tulevat kutsutuksi.
Esimerkiksi eräässä pienessä seurakunnassa oli toimittu niin, että noin puolelle vuoden sunnuntaista oli seurakunnassa nimetty joku paikallinen ryhmä, jonka teemapyhä sitten kyseinen sunnuntai oli paikallisesti jollain tavoin. Sadonkorjuuaikaan saatettiin kutsua erityisesti maanviljelijöitä, keskikesällä voi olla mökkeilijöille erityisesti kohdennettu sunnuntai. Kerran vuodessa oli kouluun lähtevien lasten siunaus jossain jumalanpalveluksessa. Oli useampia päiväkerholaisten sunnuntaita. Joku sunnuntai tehtiin yhteistyötä partiolaisten kanssa, jotka sitten saattoivat kerätä kolehdinkin. Nuorisotyöllä/rippileiriläisillä ja leirien isosilla oli omat sunnuntainsa, joissa heillä oli erityisroolia. Oli eläkeläisten sunnuntaita, Marttoja, paikallisia urheiluseuroja, lähetystyöhön liittyvää sunnuntaita ja kaikenlaista. Kaikki messut olivat avoinna kaikille, mutta joitain ihmisiä kutsuttiin joinain sunnuntaina lisäksi erityisesti. Kullakin paikkakunnalla on omat toimijansa ja omat kanavansa siihen, miten minkäkinlaisia ihmisiä voi tavoittaa.
Mitä tehtäviä seurakuntalaisille voisi siis antaa, muuta kuin IT-hommia? Mieleeni tulee vaikkapa virsien ja musiikin valinta sekä jonkun instrumentin soittaminen. Tai leipominen.
Melkein mitä vain. Lähtien vaikka ehtoollisavustajan tehtävien pitämisestä avoinna seurakuntalaisille. Moni seniorikin osaa myös esirukoilla. Jos yhteisössä on paljon ikääntyneitä, joilla voi olla paljonkin rukousaiheita mielessään, niin miksei antaisi esirukousvuoroja ainakin toisinaan seurakuntalaisillekin - tarjoten joko valmista rukoustekstiä luettavaksi tai mahdollisuutta itse nostaa esiin sopivia rukousaiheita.
Pyhäkoulun vetovastuun voi osoittaa seurakuntalaisille. Jos sen antaa sellaiselle seurakuntalaiselle, jolla on hyvät verkostot seurakunnan lapsiin ja jos pyhäkoulu on messun aikaan kirkolla, saattaa vetäjän mukana tulla joukko lapsia ja lapsiperheitäkin kirkkoon. Lapsiakin voi päästää toivomaan tai valmiista ehdotuksista äänestämään vaikkapa lauluja kirkkoon. Kiinnostuneille voidaan erityisellä tavalla vastuuttaa uusien kirkkoon tulevien ihmisten kohtaamista niin haluttaessa. Joillekin voi antaa sielunhoitotehtäviä, johon papisto voi antaa koulutusta. Jos on oikein uskalias, voi seurakuntalaisia päästää joskus kertomaan vaikka omasta elämästään kristittynäkin, vaikkapa haastatellen hiukan jotain etukäteen sovittua seurakuntalaista päivän saarnaan liittyvästä aiheesta.
Olennaista on se, että messusta saadaan tehtyä seurakunnan yhteinen asia. Jos seurakuntalaiset kokevat riittäväksi yhteiseksi tekemiseksi yhteislaulut, niin hyvä näiden osalta. Mutta itse näen jumalanpalvelukset myös paikkana, jossa seurakuntalaiset voivat kasvaa kantamaan erilaisia vastuita Jumalan valtakunnassa. Kuten oppia esirukoilemaan ääneen. Jos seurakuntalainen on oppinut esirukoilemaan messussa ääneen edes kasvoiltaan hiukan tuttujen seurakuntalaisten läsnäollessa, voi ehkä paremmin uskaltaa vaikkapa rukoilla kirkossa käymättömienkin ihmisten puolesta messun ulkopuolellakin, ja elää rohkeammin kristittynä siellä, missä ikinä arjessa liikkuukaan.
Kas, kävit pohtimaan kynnystä aivan konkreettisesti! On tälläkin merkitystä, vaikka tuskin ehdotat suurta “SISÄLLE” tekstiä kirkon pääoven yläpuolelle tahi liukuovia. Meidän kirkkoon pitää kiivetä ensin portaat, että voi avata aika raskaan oven. Marketti on sikäli kutsuvampi. Siellä on myös nopeaa ja mukavaa asiointi, läsnäoloajan saa itse määritellä sen sijaan, että se olisi sidottu tilaisuuden kestoon. Tein muuten kerran kynnysaforismin: kuopassa ei ole kynnystä.
Olettaakseni ymmärsin, mitä tarkoitit. Mutta asia on myös ihan konkreettinen. En tiedä, onko kaupassa asiointi mukavaa tai aina nopeaakaan. Kaupat nimenomaan pyritään suunnittelemaan yleensä niin päin, että ihmiset viettäisivät aikaa enemmän ja samalla kerryttäisivät ostoksia enemmän. Mutta ihan tosissani olen sen kanssa, että seurakunnat menettävät tilaisuuksistaan kävijäkuntaa, jos jumalanpalvelus järjestetään tilassa, jonka sisääntulo on jyrkkien portaiden ja raskaan oven takana, eikä sisääntulopaikkaa kehitetä esteettömäksi. Varsinkin kun otetaan huomioon Suomen ev. lut. kirkon jäsenkunnan ikäkehitys. Jos ei haluta sulkea osaa seurakuntalaisista tilaisuuksien ulkopuolelle, jumalanpalvelukset pitäisi järjestää tiloissa, joihin pääsee pyörätuoleilla ja lastenrattailla ilman että tiloihin sisään pääsy vaatii yhtään ulkopuolista avustajaa. Kirkoissa olisi hyvä olla myös esteetön invavessa, koska sellaisen puutekin karsii herkästi osallistujia väestön ikääntyessä. Valtiolle ja kunnille esteetön tiloihin pääsy on alkanut tulla vähitellen itsestäänselvyydeksi, mutta moneen kirkkoon ei pääse esteettömästi ilman avustajaa sisään eikä ulos.
Totta, ei kuulu tapoihimme. Eikä kovin monta ihmistä kympiltä sunnuntaina liikkeellä olekaan. Kelloja soitamme.
Osassa Suomen ev. lut. kirkon kirkoista on hyvät opasteet, ja osassa on kirkon ulkopuolella hyvin näkyvissä mainoksia tulevista tapahtumista vielä ohikulkijoillekin. Osassa ei. Hyvin opastetuissa kirkoissa on tilaisuuksissa tuntuu olevan tyypillisesti enemmän väkeä kuin niissä kirkoissa, joissa opasteet on toteutettu puutteellisesti. Toki osa kirkoista sijaitsee niin kaukana paikkakunnan asutuksesta, ettei luontaisia ohikulkijoitakaan juuri kirkon kohdalla ole.
Olin juuri kuuntelemassa Pöyhöstä. Mukava mies, mutta hänen viestinsä oli uutta evankelikaalisuutta konsumerismin kaavussa. Se on huono yhtälö. Massojen saavuttaminen markkinointistrategioilla on pohjimmiltaan evankeliumin vastaista. Aiheesta kirjoitti hyvin Phillip Cary kirjassaan *
Olen joskus miettinytkin, että aika moni suomalainen evl-seurakunta taitaisi mennä aivan sekaisin, jos yhtäkkiä tulisi edes 15-20 % jäsenistä sunnuntaimessuun. Ihmekös tuo sitten, että meillä ovat paljon pienemmälle porukalle rakennetut kirkot lujilla.
Tuossa naapurissa Tikkurilan seurakunta rakensi uuden hienon kirkon, joka olisi Vantaan katolilaisille liian pieni. Käytämme täällä paikallisen koulun jumppasalia joka toinen viikko.
Juu. Ev.lut. kirkon suurin seurakunta on Jyväskylän seurakunta, jossa on Wikipedian mukaan yli 95000 jäsentä. Ahkerasta googlettamisesta ja talouden Jyväskylä-ekspertin konsultoimisesta huolimatta en kuitenkaan pysty sanomaan varmuudella, olisiko paikkakunnalla yhtäkään sellaista hallia, johon 20% seurakuntalaisista mahtuisi yhtä aikaa samaan tilaan. Jäähallin tms. paikkamäärä toki kasvaa, kun otetaan myös permantopaikat käyttöön, mutta ei välttämättä riittävästi. Seurakunnan isoimman kirkon istumapaikkamäärä on 756, joten tuon väkimäärän messukäynnit siellä vaatisivat noin 25 messua per sunnuntai. Kiirettä pitäisi…
Tunnustetaan nyt totuuden nimessä, etteivät ne kirkossakävijät meilläkään ole siellä yhtä aikaa, vaan saman päivän aikana. Esimerkiksi Pyhän Henrikin katedraali on niin pieni, ettei sinne paloturvallisuusmääräykset unohtaenkaan taida mahtua kuin max 250-300 henkeä kerralla (puolet siitä istumaan). Ja messua vietetään myös Tikkurilassa, Keravalla ja Porvoossa.
Joo, näinhän se oli, että Helsingissä oli kaksi seurakuntaa, Pyhän Henrikin ja P. Marian, en vain muistanut miten niiden jako menee. Molemmissa olen kuitenkin käynyt 90-luvulla.