Kun Meilahden lut. kirkko oli aikoinaan remontissa, seurakunta sai käyttää P. Marian kirkkoa jumalanpalveluksiinsa. Vastaavasti kun P. Marian kirkossa tehtiin remppaa, katolinen seurakunta sai viettää messua Meilahden kirkossa. Hienoa ekumenia!
3 tykkäystä
Ok, olen samaa mieltä, mutta toisaalta myös kriittinen koko mainostamista kohtaan. Nettimainonta ei liioin innosta. Ajattelen, että tämä on aina vähemmän toimivaa kuin henkilökohtainen kutsu tai live-elämän tapaaminen. Tykkäyksiä saa kissavideoilla ja lapseni 9v. ilmoitti juuri, että hänellä on nyt miljoona seuraajaa. Kahjoa touhua.
Tämä on hyvä ja tällaista olen virkapaikkoillani nähnyt ja toteuttanutkin. Auttaa, pikkuisen.
Kyllä joo, vastuut ovat pitkälti hengellisiä ja sikäli edellytyksenä on hengellinen identiteetti.
Ah, mailiini tulikin Hengen uudistukselta infoa Hengen ja tiedon messuilla mukana olosta sekä papiston tapaamisesta seurakuntayhteisön ja evankelioimisen aiheilla.
Avaisitko vähän kritiikkiäsi? Kenties pienet vinkit samalla luterilaisten jumalanpalvelusten viettoon?
Olen samaa mieltä markkinoinnista evankeliumin välineenä kuin @Diakoni . Sen välityksellä voidaan saavuttaa massoja, mutta en pidä sitä Pyhän Hengen välineenä.
Henkilökohtainen kutsu ja reaalielämän tapaaminen on yleensä toimivampaa. Toisaalta seurakunnan alueella asuvista tyypillisesti usein yli 90 % jää vuosittain vaille ensimmäistäkään henkilökohtaisesti esitettyä kutsua seurakunnan tilaisuuksiin. Jos muutkin halutaan nimenomaan henkilökohtaisesti tavoittaa, ja lähtötilanne on edellä mainitun tyyppinen, sitten voi olla syytä aika paljon aktivoitua henkilökohtaisissa kohtaamisissa.
Jos seurakunta kuluttaa aikaa kasan henkilötyötunteja jonkun tapahtuman tai toiminnan valmisteluun eikä lainkaan markkinointiin, voi saada ääritapauksessa järjestettyä hienon tapahtuman tai toiminnan, johon ei osallistu kukaan muu tai lähes kukaan muu kuin järjestäjät itse. Omasta mielestäni on seurakunnan rajallisten resurssien tuhlausta, jos järjestetään toimintaa, jota ei markkinoida käytännössä kenellekään niin, että ihmisiä voisi toimintaan tien löytää.
Jumalanpalveluksista sentään yleensä ainakin jossakin tiedotetaan vähintään alkamisaika ja sijainti. Jos toisaalta ilmoituksissa on ilmoitettu jumalanpalvelusten osaltakin toisinaan vaikka väärä alkamisaika tai paikka verrattuna siihen, milloin tai missä tilaisuus on oikeasti lopulta toteutettu, niin hankalaa voi osallistuminen käytännössä olla. Silloin ollaan jo aika pitkällä ainakin seurakunnan nykyiseen toimintaan osallistuville suuntautuvassa markkinoinnissa, jos markkinoinnin heikko laatu tai puutteet eivät kertaakaan vuoden aikana aiheuta ihmisille estettä seurakunnan toimintaan osallistumiseen.
2 tykkäystä
Itse koen sunnuntain jumalanpalvelusten ajankohdan aamupäivällä/puoliltapäivin hankalana. Siksi niissä en käy. Joskus harvoin tulee käytyä naapuriseurakunnan klo 13 messussa, jos läheiselle kappelille sattuu osumaan. Muutoin käyn klo 17 tai klo 18 alkavissa messuissa.
1 tykkäys
Naapuriseurakunta päätti porrastaa ensi vuoden alusta alkaen eri kirkkojen messujen alkamisajat erilaisiksi: 10, 12 ja 17. Tästä nousi paikallislehden mielipidepalstaa myöten kauhea kalabaliikki. Joillekin on ilmeisesti mahdottoman vaikea ymmärtää sitä, että yhden paras aika voi olla toisen huonoin aika. On siis tosi hyvä tarjota erilaisia mahdollisuuksia, etenkin kun puhutaan ison kaupungin keskusta-alueen seurakunnasta, jonka halki suhaa runsas valikoima julkista liikennettä myös sunnuntaisin, ja jonka kirkkojen välimatkat ovat normaalikuntoiselle myös täysin käveltävissä.
4 tykkäystä
Näin juuri! Tietysti pienessä maalaisseurakunnassa tähän ei ole samanlaisia mahdollisuuksia kuin kaupungissa.
Meillä on pelkästään kävelyetäisyydellä kolme kappelia ja kun yhdessä näistä on parin viikoin välein iltamessu, on sinne helppo mennä.
Nykyisin ihmisillä on paljon erilaisia kilpailevia aktiviteetteja ja menoja, jotka ajavat kirkossa käynnin edelle. Se on ikävä tosiasia, jonka kanssa on elettävä. Siksi yksi osallistumista madaltava tekijä voi olla messujen erilaiset ajankohdat.
Itse pidän sunnuntai-illan messua mukavasti rauhoittavana kohti seuraavaa viikkoa. Ehkä myös hektiseen arkeen kaivataan rauhaa ja hiljaisuutta, mahdollisuutta pysähtyä pyhän äärelle.
1 tykkäys
Voi, minä taas ilahtuisin mikäli liturgia alkaisi sunnuntainakin klo 8 tai 9. Meitä on joka junaan 
4 tykkäystä
Olen varmaan näkemyksessäni vähemmistöä, mutta minua seurakuntalaisten osallistaminen, kaikenlaiset vuoropuhelut saarnoissa ja minusta aina jotenkin kiusaannuttavilta tuntuvat seurakuntalaisten osallistumiset messun osiin ovat ehdottomasti karkoittava tekijä. Esimerkiksi esirukous satunnaisten yhdistysten edustajien pitämänä ovat vaivaannuttavia ja joskus suorastaan outoja, saattaa nousta esiin esim. poliittisesti värittyneitä esirukouspyyntöjä, jotka tuntuvat hyvinkin vääriltä. Siinä menee minusta yhteisen rukouksen ajatus ihan pieleen, useimmiten pastori osaa nämä seuloa, maallikko välttämättä ei. Synnintunnustuksen ja uskontunnustuksen erilaiset esitystavat ovat minusta myös epämieluisia, ennemmin sitten jotain uutta ja erilaista musiikissa kuin niissä, vaikka itse virsistä pidänkin eniten.
Myös yhteisöllisyys kun se on jonkunlainen vaatimus, on minulle vierasta. Koen olevani osa seurakuntaa ihan vaan messuun osallistumalla ja kanssakävijät kirkossa ovat minulle kristittyjä veljiä ja sisaria vaikkei kirkkokahveilla istuskeltaisi tai muualla jatkuvasti oltaisi tekemisissä.
Iltapäiväaika messun järjestämisessä voisi olla monelle lapsiperheelle parempi, itsekin käytiin lasten ollessa pieniä naapuriseurakunnassa, jossa messu alkoi vasta iltapäivällä.
Minä panostaisin siihen messun pyhyyden tuntuun, eikä vain tuntuun vaan ihan oikeasti asiaan. Siihen, että messu ei ole jonkun järjestön puuhaajien taidonnäyte vaan pyhä toimitus, jossa ihmisen sielu tulee ravituksi tavalla johon maailmallinen viihde ja ajanviete eivät yletä. Järjestöt ja yhdistykset ja niiden omat kirkkopyhät eivät ole vika, vaan voivat tavoittaa muuten harvoin kirkossa käyviä, mutta silloin voisi tekstinlukija korkeintaan olla sieltä ja sitten vaikka kirkkokahvien järjestämiseen osallistuminen olisi tuon yhdistyksen juttu.
Ja totean vielä, että keskustelun aloittajan kaltainen pastori ilahduttaisi minua kovasti, seurakunnan paimen, joka kantaa huolta jumalanpalveluselämän tilasta ja toivoo useamman seurakuntalaisen löytävän tiensä nimenomaan messuun ja pohtii mitä asian hyväksi voisi tehdä. Siunausta työhösi!
10 tykkäystä
Meillä pappi seuloo esirukouspyynnöt. Sekin on kiusallista, jos yhteinen esirukous jatkuu ja jatkuu eikä tunnu loppuvan koskaan. Keskustelusaarnat ovat minustakin aika kiusallisia ja onneksi niitä ei ole usein.
1 tykkäys
Minä olen myös sitä mieltä, että seurakuntalaisten pitämät esirukoukset ovat useimmiten vaivaannuttavia. Tekstitkin saisi mieluummin pappi lukea (tai laulaa!). Virsistäkin vastaa pappi viime kädessä, kuten koko jumalanpalveluksen sisällöstä. Ymmärrän kyllä sen, että pullanpaisto ja kahvinkeitto eivät ole kaikkia kiinnostavia vapaaehtoityön muotoja.
En usko monelle rakkaan kirkkointeriöörin tuhoamisen olevan myöskään oikea tie. Alttarit takaisin ad orientem!
Mitkä olisivat niitä ihmisten lahjoja, joita juuri jumalanpalveluksessa voisi tuoda seurakunnan käyttöön? Minun on oikeasti vaikea keksiä sellaisia, paitsi ehkä musiikkiin osallistuminen. Esimerkiksi jotkin “tervetulopartiot” kirkon ovella ovat minusta pikemminkin sellaisia, että ne saavat ajattelemaan itsensä ulkopuoliseksi - ei osaksi seurakuntaa.
Max sanoi hienosti, että osallistumalla liturgiaan olemme aktiivisia. Ei tarvitse temppuilla ja olla esillä vaan saa olla osana seurakuntaa.
Minusta ainoa ratkaisu on alkaa kasvattamaan nuoria messuun, nuorten messuherätys! Voisiko meilläkin olla messuavustajia “kuoripoikia”? Seurakuntalaisille voisi tarjota messuopetusta, jossa selitettäisiin messun osien merkitystä ja messun merkitystä ylipäänsä. Paikallisten yhdistysten jne. messupyhät ovat hyvä ajatus, ollaan kirkkona keskellä paikkakunnan elämää.
Kun kirkossakäymisen kulttuuri on kadonnut ja ehkä kristillisyyskin ohentunut, pitää lähteä siitä, miksi kirkossa tulisi käydä. Ja se pitää viestiä eteenpäinkin.
6 tykkäystä
En tiedä voiko tätä jotenkin soveltaa luterilaiselle puolelle, mutta koska Suomen ortodoksisella kirkolla on palkattua henkilökuntaa paljon vähemmän kuin luterilaisilla, niin varsinkin maaseudulla kirkkoon uskaltautujat yritetään saada mukaan vapaaehtoisiksi. Miehet voivat palvella alttarissa, laulutaitoiset laulavat, kukkapenkin omistaja tuo kirkkoon kukkia, kirkko siivotaan yhdessä, ompelutaitoiset korjaavat kirkkotekstiilit, jollakin on kunniatehtävä paistaa kirkkoleivät, kirkkorakennus ja piha pidetään yhdessä kunnossa jne. Pyhäkön ympärille muodostuu yhteisö, joka kaiken Karjala-höpinän ohella yhdistää myös Kirkkoon ja on luontevaa tulla myös jumalanpalveluksiin. Lahjojaan voi siis tuoda käyttöön todella monin tavoin. Ompelu- tai pihamaatalkoiden avulla voi saada vähemmän aktiivisia seurakuntalaisia mukaan, mutta suurin kysymys on tietenkin jokaisen henkilökohtainen usko ja suhde Jumalaan. Siinä on rukousurakkaa sekä itsen että muiden puolesta.
5 tykkäystä
Itsekään en yleensä pidä vuoropuheluista. Mutta koska olen havainnut, että jotkut muut saavat niistä enemmän irti, niin suhtaudun niihin niin, että ne ehkä ovat enemmän jotain muuta varten. Esimerkiksi perhemessuissa lapset saattavat saada sen tyyppisestä saarnan toteutustavasta paremmin kiinni kuin luentomaisemmasta saarnasta. Samoin osa nuorista saattaa jaksaa paremmin keskittyä kuuntelemaan sen tyyppistä opetusta kuin pelkkää monologia.
Esirukouksissa ei liene kovin yleistä, että satunnaisten yhdistysten edustajia päästettäisiin itse vapaasanaisesti pitämään esirukousta messuun. Jos satunnaisen yhdistyksen edustaja on esirukoilemassa, sisältö on yleensä papin paperille etukäteen kirjoittama tai suoraan käsikirjasta luettu. Jos on puolestaan vaikkapa rippikoululaisten tai partiolaisten laatima esirukous, se on yleensä nuorten ajatuksista koottu, ja sitten nuorisotyöntekijän tai papin puhtaaksi kirjoittama, ja sitten paperista nuorten lukema. Näin toteutuu sekä se, että nuoret pääsevät vaikuttamaan sisältöön että se, että sisältö varmistetaan yhteiseen esirukoukseen sopivaksi. Esirukouksia itse yhteisissä messuissa sanoittavat seurakuntalaiset ovat yleensä harkitusti tähän luottamustehtävään valikoituja, eivät satunnaisia. Jos esirukoukset ovat outoja, kannattaa niistä antaa palautetta, koska tarkoitus on, että esirukoukset ovat yhdistävä tekijä, ja että näihin rukouksiin seurakunta voi sydämestään yhtyä.
Tästä olen ihan samaa mieltä. Koen että meillä seurakunnassa on hyvä taso sitoutumisen suhteen, ihmiset arvostavat messua ja tulevat sen vuoksi paikalle. Silti puheessa toistuu jatkuvasti “vastuunkantajien” korostaminen. Tulee helposti sellainen olo että kunnon kirkkokävijä totta kai osallistuu johonkin suntiotiimiin tai kolehdinkeruutiimiin tai johonkin, että pelkkä messuun osallistuminen ei riitä, ja tuohan on tuhoisa ajatus. Totta kai vapaaehtoisia tarvitaan, mutta totuus on myös se että ihmisillä on korkea kynnys lähteä omatoimisesti toimintaan mukaan, ja varmaan suurin osa lähtee muutenkin sitten vasta kun pastori tai joku muu henkilökohtaisesti kysyy aktiivista kirkonkävijää. Sen sijaan, jos ensisijaisena tarkoituksena vastuutehtävissä on sitouttaa ihmisiä jumalanpalveluselämään, niin minusta ollaan hakoteillä. Eihän niitä vastuutehtäviä kaikille riitä! Vaikea kuvitella jonkun kirkon oven aukipitäjän tehtävän sitouttavan yhtään ketään mihinkään johon hän ei muuten tahtoisi tulla. Ihmisten pitää kokea että messu on hengellisesti välttämätön, ja juhla mihin on ilo osallistua, ja sitten sen innoittamina lähdetään vastuunkantajiksi.
5 tykkäystä
Kyllä, meillä voisi olla. Ja uskon, että juurikin tuota kautta, lapsi ja nuori kerrallaan se asia etenee. Ei ole vippaskonsteja vaan pitkä, kivinen sitouttavan kasvattamisen tie.
http://pyhanmikaelinalttarikilta.fi/
Ajattelen myös, että aivan olennaista kasvun kannalta on se, että kynnystä korotetaan, ei madalleta. Kristinuskossa pitää olla kyse kamppailusta eikä mistään lillumisesta; hengellisellä elämällä tulee olla päämäärä hengessä ecclesia militans eikä sen tule olla vain jotain kivaa hengellisen elämän ylläpitämisharrastamista. Plääh. Kehen yhtään nuorempaan sellainen vetoaa?
Pistä pystyyn lauluryhmä, joka alkaa harjoitella keskiaikaisia gregoriaanisia hymnejä. Ala tehdä pyhiinvaelluksia. Ota kulmaksi se, että nyt pyhitetään maailma Kristukselle, voitetaan näkymätön todellisuus rukouksella ja evankeliumilla ja pyhän eukaristian viettämisellä Jumalalle.
Näiden kautta kasvaa myös se messuosallistujien joukko, kun messusta tuleekin myös väline jossain ihmistä isommassa päämäärässä. Silloin makkarangrillailu ja uimahallireissut pyhäaamuna voivat oikeasti väistyä. Millään kivalla matalankynnyksen leppostelumusiikilla ei pyhäaamuna saada ketään (ainakaan miestä) paikalle.
Ja tämä on sitten syytä tietty laajentaa kehotuksiin ottaa elämään rukoussääntö ja siten etsiä hengellistä kurinalaisuutta - tietty rakkaudesta ja lempeydestä käsin, mutta kuitenkin! Oman esimerkin voima käyttöön.
Kuten tästä kirjoituksesta käy ilmi, en usko mihinkään arkileppostelukristittynä elämiseen - siis sellaiseen, jossa hengellisyys on vain yksi sektori, jonka tehtävä on tuottaa jotain hengellistä hyvinvointia tai resilienssiä muuten täysin sekulaarille oloilulle. Ehei: kaikki on koottava Kristuksen alaisuuteen, ylistykseksi ylösnousseelle.
6 tykkäystä
Tämä ei ole mulle tuttua kielenkäyttöä enkä siis ehkä ajattele ihan näin. Mutta oon silti ainakin yhdessä suhteessa sun kanssa samaa mieltä: messuun tullaan, kun on sellainen ajatus, että messuun tuleminen on tärkeää. Suorastaan elinehto. Silloin kysymys ei ole, lähteäkö sunnuntaina kirkkoon vai ei, vaan vain se, mihin kirkkoon lähdetään.
3 tykkäystä
Kamppailua on elämä itse. Kamppailua on uskonelämä, epäilysten ja elämän koettelemusten keskellä. Kamppailua on syntisenä vaeltaminen langenneessa maailmassa. Jollekin on suurin taakka oma itse, sisäinen ristiriita. Joku toinen saa kohtuuttomalta tuntuvan läjän henkisiä ja ruumiillisia, tai taloudellisia vaikeuksia tai tehtävän kantaa perheenjäsenen tai ystävän sairautta sydämessään jne.
Onko kristinuskossa kyse siis ensi sijassa kamppailusta? Sitäkö Jumala meille tarjoaa tieksi? Mahdollisuuden kehittyä, kasvaa, nousta tasolta toiselle, täyttää elämän tyhjyys (?!) harrastamalla kurinalaista sääntöpeliä?
Tavallaan tuo kiltahomma on piristävän erilaista ajattelua ainakin nykyisessä luterilaisuudessa. Moni voi tykätä ja satoa voidaan korjata jollain tavalla.
Uskon kuitenkin että Jumalan tahto on näyttää meille Kristus. Tie, joka on täynnä armoa. Meri, jota ei voi juoda tyhjäksi (lainaan erästä raamattuluentoa…) Rakkaus - siis, se joka ei koskaan lopu, jota ei voi juoda loppuun. Tästä nousee siis arkemme keskelle Armo, ei tasohyppely, ei kaunis kehityskäyrä.
Lapsi, nuori, aikuinen, vanhus. Kaikissa vaiheissa ihminen tarvitsee ennen kaikkea kuulla ja ottaa vastaan Jumalan rakkaus.
Mika KT Pajunen piti työpaikallani hyvän esityksen joka yksi perusjuonne oli nelikenttä: Temppeli-Synagooga-Koti-Erämaa. Näin juutalaiset palvelivat Jumalaa, ja samaa jatkoi kirkko.
Ajatuksesi vaikuttaa erityisesti Erämaalta. Luostarielämä ja sen jatkomuodot. Ekstreemiä, hifiä. Tavallinen elämä on lällyä, uskonto on erityistä kun siinä kamppaillaan.
Kaikki neljä ovat kyllä läsnä useimpien uskossa, luulen.
Vielä oleellinen: Kristityn vapaus on Raamatun totuutta sekin ja siihen liittyy Kristuksen ruumiin jäsenten erilaisuus. Aito kunnioittava kristillinen mieli hyväksyy sen, että joku toinen evankelioi ja markkinoi ja mekastaa, kun itse tykkään kantilloida, soittaa urkuja ja viettää hetkipalvelukset. Toinen ei sulje toista pois.
Tämä on irvikuva, jolla joku voi kyllä perustella kamppailunhaluaan. Pitää mustata jotta oma sädekehä kiiltäisi.
Vaikka tuommoista ehkä tosiaan esiintyy, armon evankeliumin julistamiseen keskittyvä (luterilainen) kristillisyys ei ole hyvinvointilisä aidossa muodossaan. Se on yksinkertaisesti elämistä arjessa niillä eväillä mitä on saatu ja sellaisella tiellä jolle Jumala itsekunkin on vienyt. Siinä elämässä usko on kaiken perusta ja Jumala kaiken merkittävän lähde. Kirkon ja Raamatun sanoma antaa valon askeleisiin. Raskaisiin ja keveämpiin.
1 tykkäys
Luulen, että luet kirjoittamaani nyt ehkä kaikkein ikävimmällä mahdollisella tavalla. Erityisen vahvaa erämaata ei minunkaan elämästäni löydy, olenhan pohjoismaisen, liberaalin ja maallistuneen luterilaisen kirkon jäsen ja kasvatti.
Mutta eipä siinä mitään, voimmehan me kirkossa jatkaa kuten ennenkin. Ja sen verran vähäpätöinen ja merkityksetön tekijä olen ainakin itse, että varmaan asiat sellaisina jatkuvat kuten aina ennenkin ja juuri nykyisenkaltaisella kehityskaarella.
Ei tarvitse siis pelätä, etteivätkö mukavat villasukkakirkot, joogatuokiot ja kaikki muukin pehmeä ja turvallinen jatkuisi. Ensi vuonnakin lauletaan 338. Ei tule tasohyppelyä, saa vapaasti kellua armon meressä.
Nyt vedit herneet nenään.
Mielestäni en puolustanut mitään sellaista jota sinä tuossa luettelet.
Kirkossa ei todellakaan ole kaikki hyvin. Mutta toistemme leimaamisella ei ole hyviä hedelmiä.