Minusta melkoisen reilu ja oikea tapa jakaa lähetykselle seurakunnan rahaa on se, mikä ennen oli yleisesti käytössä: Lähetysmäärärahat jaettiin järjestöille samassa suhteessa kuin seurakuntalaiset tukivat järjestöjä vapaaehtoisesti.
Tämä on viisautta. Meillä kyllä tässä livettiin muutaman kirkkoneuvoksen kanssa joiden aloitteesta yleisavustus tiputettiin pois mm. perinteistä avioliittoa kannattavilta järjestöiltä. Itse olen sitä mieltä että tämä päätös oli perkeleestä. Evankeliumille asetettiin ehto, jota sillä ei aiemmin ollut. Kaikki mikä ehdollistaa evankeliumin, on perkeleestä. Mutta muuten varmaan hienoja ihmisiä tällaiset kirkkoneuvoston jäsenet. Ja pääsevät kyllä taivaaseen ihan mielellään ennen minua. Voin vaikka antaa oman paikkani jollekulle jos minulla sellainen olisi.
D
Lähinnä siksi, että en päättäisi omista vaan seurakunnan varoista/ajasta/huomiosta. Ja seurakunnassa varmasti on monen järjestön kannattajia. Vaikka en niin innostuisi yhden järjestön meiningistä, moni seurakuntalainen saattaa olla sen pitkäaikainen tukija. Silloin olisi aika ikävää ja väärinkin, jos minä päättäisin heidän tukensa olevan tavallaan vähempiarvoista…
Loppujen lopuksi se linjaus, että esim. määrärahoja jaetaan vapaaehtoisen kannatuksen mukaisesti, on varsin hyvä ja reilu. Nimikkosopimuksissa voidaan tietenkin katsoa vähän tarkemmin, että tuettavassa työssä ei ole moitittavaa.
Tasapuolisuus ei ole mikään itseisarvo. On muita kriteereitä jotka ajavat tämän edelle. Miten järjestö integroituu kirkkoon, miten luotteva se on, miten läpinäkyvä järjestön organisaatio on, miten yhteistyökykyinen, toimiiko järjestön teologinen aparaatti kirkkoa vastaan, miten järjestö tiedottaa seurakuntaa omasta taloudellisesta tilanteesta ja painopiste ratkaisuista, miten järjestö auttaa ja näkyy seurakunnallisessa elämässä, onko paikallinen tukijajoukko integroitunut paikallis-seurakunnalliseen elämään vain haluavatko he luoda kirkon sisälle oman kirkon. Tässä muutamia näkökulmia.
Kirkolle ei välttämättä ole eduksi nykytilanteessa, että on monia lähetysjärjestöjä. Aikanaan malli toimi, mutta nyt olisi löydettävä uusia ratkaisuja. Kirkon olisi aika luoda oma lähetysorganisaatio ja vähentää järjestöjen virallista määrää, myös taloudellinen järjestöjen riippuvuus kirkon kassavirrasta tulisi ottaa tarkastelun kohteeksi. Järjestöt voisivat sulautua perustettavaan uuteen kirkon lähetysorganisaatioon tai jäädä sen ulkopuolelle, tai tehdä sen kanssa palvelusopimus. Tämä toimisi myös eräänlaisena indikaattorina mikä on järjestöjen fokus.
Nykyisessä tilanteessa tasapuolisuus on varsin hyvä ratkaisu. En pidä mielekkäänä sitäkään, että jokainen lähetyspastori tekee oman analyysinsa ja kirkon linjasta itsenäiset ratkaisunsa.
Lähetysjärjestöjen moninaisuus on on parempi tilanne kuin keskitetty lähetys. Jälkimmäinen jäisi paljon suppeammaksi, sillä eivät ihmiset mahtikäskystä siirry jonkin uuden järjestön aktiiveiksi. Eikä kirkolla luultavasti ole järjestöistä erillistä, riittävän suurta osaamista alalla. Käytännössä pitäisi siis vaikkapa nimetä yksi tietty järjestö, ehkä nimenvaihdoksen tms. kautta, The Järjestöksi ja sulauttaa muut siihen. Tai keksiä se uusi systeemi, sulauttaa ensin tuo järjestö siihen ja sitten sen alle muut. Kävi miten kävi, pelkäksi fantasiaksi jäisi se, että rahaa lähetystyöhön olisi käytössä enemmän.
Ja juuri tuota pelkään myös, tuota “järjestöjen fokuksen” tarkastelua. Eli jos jollakin tietyllä kirkkopoliittisella suuntauksella (kuten vaikkapa sukupuolineutraalia “avioliittoa” kannattavilla) on tarpeeksi valtaa, niin vaadittavaan “fokukseen” tulee myös tuon suuntauksen fokus. Tai ainakaan sitä vastaan ei sovi pullikoida, jos tahtoo olla mukana “kirkon lähetystyössä”.
Tarkennan vielä, että tämän viestiketjun fokus ei ollut lähetyspapin työssä tai määrärahojen jakamisessa vaan lähetysjärjestöissä.
Minä rukoilen jokaisen lähetystyötä tekevän puolesta, olipa järjestö mikä hyvänsä. Ne jotka on hyväksytty virallisiksi, ovat luotettavia ja tekevät hyvää. Jokaisessa on myös sisäisiä ongelmia. Jokaisessa tapahtuu sitä, että aina ei onnistuta. Ne ovat inhimilisäkin järjestöjä. Mutta minä uskon kaikkien virallisten järjestöjen vilpittömyytee ja enne kaikea lähettien, joita tunnen useita, vilpittömyyteen ja pyyteettömyyteen ja samalla inhimillisyyteen.
AInoa arviointiperuste voisi olla subjektiivinen “tuo työ tuntuu juuri nyt tärkeimmältä” -mutu. Mutta arviointiperuste ei saisi olla järjestön kanta vaikkapa seksuaalisuuteen tai naispappeuteen. Jos ajattelee että se kanta olisi jotenkin evankeliumin este, niin silloin ollaan pielessä. Evankeliumi synnyttää arvot, eivätkä arvot evankeliumia.
D
Miten niin pielessä? Sananpalvelijan tehtävä on opettaa oikein, “pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa” (Tiit.1:9); tämä koskee toki myös lähetyssaarnaajaa. Jos jokin porukka opettaa julkisesti väärin jossakin asiassa, niin miksi se väärä opetus muka ei olisi evankeliumin este?
Ilmaisin itseni huonosti. Olen johdonmukaisesti vuosien ajan puhunut siitä, että lähetystyötä ei pidä vaikeuttaa siksi että järjestö pitää esim. avioliittoa miehen ja naisen välisenä asiana. Silloin asetettaisiin esteitä evankeliumille. Minulla on semmoinen kokemus että lähetystyöntekijät eivät lähde vieraaseen maahan ensisijaisesti opettamaan arvoja ja asenteita, vaan julistamaan evankeliumia. Arvot ja asenteet sruraavat sitä.
D
Tässä näkemyksessä irrotetaan evankeliumi ja ihmisen arvot. Arvot voivat olla jopa Raamatun sanan vastaisia kunhan evankeliumia julistetaan. Tälläistä näkemystä raamatusta ei ole löydettävissä. Mikähän on se Raamattu argumentaatio joka tässä on taustalla. Vai mitähän tässä nyt tarkoitetaan. Ilmaisu on hyvin epäselvä.
Kyllä minä Diakonia ymmärrän. Huomaa, että hän kirjoittaa “ensisijaisesti” ja “seuraavat”. Hän ei siis irrota evankeliumia ja arvoja. Mutta mikäli halusit tarkentaa, että arvot ja asenteet ovat aina julistuksen mukana, olen (olemme) tietenkin kanssasi samaa mieltä.
Halusit varmaan Diakoni sanoa, ettei esim. määrärahoista tulisi päättää sen perusteella, mitä lähetysjärjestö linjaa avioliitosta, vaan sen perusteella, noudattaako järjestö uskollisesti lähetyskäskyä. Tämä onkin se oleellisin seikka. Leijona (ja minä) taas muistutamme, että arvot ja mielipiteet ovat myös julistusta ja siten nekin vaikuttavat osaltaan lähetyskäskyn noudattamiseen ja kokonaisuuteen. Arvojen ja evankeliumin erottamisesta tulisi sellainenkin ongelma, että sitten näitä kehällisiä arvoja voisi olla vaikka mitä, eikä niillä pitäisi sitten olla niin väliä.
Voin sanoe, ettei lähetystyötäni tulisi torpata sen takia, että vastustan naispappeutta, sillä en mene julistamaan ihmisille virkakäsitystäni, vaan ilosanomaa Jeesuksesta. Samalla logiikalla voi kuitenkin sanoa myös mm. ettei lähetystyötäni tule vastustaa siksi, koska hyväksyn samaa sukupuolta olevien avioliiton, koska en mene julistamaan sitä, vaan ilosanomaa Jeesuksesta.
Mutta onko tämä nyt yleistä pohdintaa vai liittyykö ajatuksemme johonkin järjestöihimme?
Tässä on juuri tuo pähkinä jossa on esitetty kaksi kuumaa perunaa. Miten tämä ratkaistaan. Näissä tulee noudattaa kirkon virallisia linjauksia. Vaikka linjaukset olisivat ohuetkin niiden mukaan kuitenkin mennään. Tässä tulee samalla muutamia ongelmia vastaan. Luterilainen raamattu periaate - yksin raamattu/kontra kirkolliskokouksetkin voivat erehtyä asettaa pähkinän vieläkin vaikeammaksi ratkaista. Näin ollen oikeastaan mitään selvyyttä ei ole. Viranhaltija joutuu kuitenkin noudattamaan piispojen ja kirkolliskokousten linjauksia. Yksityinen kristitty tai järjestö voi poiketa yhdistyslain suomin valtuuksin kirkon linjauksista, tämä nostaa taas esiin ongelman miten näiden järjestöjen kanssa kirkko toimii. Kirkolla näyttää olevan tähän ratkaisuna perhoskalastuksesta tuttu ” pitkä siima”. Yleistasolla se menee näin, paikallis-seurakunnat etsivät omat ratkaisut.
Eräs yhteistyökirkon piispa vieraili Suomessa, hänelle kerrottiin, että Suomen kirkko hyväksyy myös naiset papeiksi. Hän oli aivan ihmeissään, sillä järjestö jonka kanssa kirkko teki yhteistyötä ei ollut ikinä tästä puhunut. Näin kirkon kasvot ovat juuri sellaiset miten kirkon järjestö/ yhdistys niitä ulkomailla markkinoi.
Uskollisuus Jumalan sanalle (Raamatulle) mielestäni menee seuraavassa järjestyksessä:
- Kylväjä / Kansanlähetys
- Sley ja Slef
- Sanansaattajat
- Pipliaseura
- Lähetysseura
Kylväjä ja Kansanlähetys edustaa Raamattuun pitäytyvää herätyskristillistä uuspietismiä, Sley ja Slef tunnustuskirjoihin tarkemmin tunnustuskirjoihin pitäytyvää luterilaisuutta, Sanansaattajat ja Pipliaseura edustavat tunnustustenvälistä vähemmän raamatullista teologiaa ja Lähetysseura on jo aika kaukana Raamatusta ja edustaa kenttätyöntekijöineen jonkinlaista keskiarvoa kirkon aktiiveista ja sen johto on varsin liberaaleilla linjoilla. Tämä perustuu osin kokemukseeni, osin saamaani julkiseen mielikuvaan.
On hyvä, että lähetystyötä tuetaan silloin kun se on todellista lähetystyötä eli evankeliuimin viemistä sinne, missä sitä ei ole vielä kuultu. Tässä erityisesti Kylväjä on pioneerilähetystöineen paikallaan. Lähetysseura on tässäkin kauimpana, keskittyen paljon enemmän kehitysyhteistyöhön ja jo olemassa olevien kirkkojen tukemiseen.
Kokemukseni mukaan kaikki lähetysjärjestöt haaskaavat tarpeettomasti niitä vähäisiä murusia, joita ne saavat seurakunnilta. Erityisesti kalliisiin maihin lähetettyjä isoja lapisperheitä ei kannata tukea jos haluaa saada rahoillen mahdollisimman hyvää vastinetta rahoilleen, ei myöskään lähetysturisteja.
Yleisesti ottaen Suomen ev. lut. kirkon seurakunnat haaskaavat liikaa rahaa kiinteistöihin kuten muutaman vuosikymmenen vanhojen homekirkkojen kunnostamiseen ja uusien rakentamiseen, vaikka verorahat kaiken aikaa vähenevät. Niillä kymmenillä miljoonilla euroilla, joita on vaikkapa parin vuoden sisällä tuhlattu poltettujen ja homehtuvien kirkkojen korjaamiseen ja uudelleen rakentamiseen, saataisiin satoja raamatunkäännöksiä niille kielille, joilta se vielä puuttuu.
Itse asiassa olisi todella syytä miettiä mihin rahansa laittaa, sillä jäjestöillä on merkittäviä eroja päämärissään ja toimntatavoissaan. Sitä paitsi miksi pitäisi keskittyä vain Suomen ev. lut. kirkon virallisiin järjestöihin. Suomen ev. lut. kirkon paikallisseurakunnat ovat tähän mahdollisesti sidottuja, mutta yksittäiset tukijat ovat vapaampia valitsemaan tuen kohteensa.
Kokemukseni mukaan roomalaiskatolilaiset ovat varsin innokkaita käännyttämään myös protestantteja. Eivätkö protestantit ole heidän mielestään kristittyjä tai pelastuksesta osallisia?
Tästä samaa mieltä. Tuen Sanansaattajien Intian radiotyön lisäksi Avainmediaa, joka tekee medialähetystyötä erityisesti arabimaissa ja Israelissa. Vaimo taas on ollut säännöllinen Kansanlähetyksen ja Kylväjän tukija.
Tuosta Sanansaattajien luokituksesta listallasi olen hiukan eri mieltä. Kyllä opetus siellä on ihan yhtä konservatiivista, kuin muissakin viidennen liikkeen järjestöissä lukuunottamatta yhtä tiukkaa linjaa pappeuskysymyksessä. Sansalla on palveluksessaan myös yksi papiksi vihitty nainen, Anitta Vuorela, mutta pätevä onkin. Sansa todennäköisesti haluaa osoittaa enemmän yhteistyökykyään kirkon virallista linjaa myötäillen. Evankeliumi- ja lähetystyön laatuun ja tehokkuuteen sillä ei ole vaikutusta.
Moikka HAJ,
Kiitos vastauksesta. Siitä voi päätellä, että mielestäsi Raamattuun pitäytyvä herätyskristillinen uuspietismi on parhainta raamatullisuutta. Sen jälkeen hyvää on myös tunnari-luterilaisuus. Tunnustenvälisyys taas käy yksiin “vähemmän raamatullisen teologian kanssa” ja liberaalisuus onkin sitten jo aika kaukana Raamatusta. Oletettavasti tämä on ns. konservatiivin näkemys asiaan.
Kertoisitko lisää noista omista kokemuksistasi ja saamaasi julkiseen mielikuvaan?
Käsittääkseni seurakunnat eivät jaa järjestöille pelkkiä murusia. Isoja lapsiperheitä ei siis tulisi lähettää kalliisiin maihin korkeiden kustannusten takia? Tekeekö joku järjestö näin? Mitkä ovat näitä kalliita maita? Mutta entä jos perhe eläisikin kohtuudella tai jopa köyhästi? Sehän olisi väkevä todistus! Kai olemme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että lapset voivat toteuttaa lähetyskäskyä erinomaisesti ja luontevasti?
Pioneerilähetystyö on erittäin tärkeää ja kunnioitettavaa. Silti kirkon/kirkkojen olemassaolo ei vielä tee lähetystyöstä vähemmän aitoa. Muuten olisi kaikkein “aidointa” perustaa seurakuntia ja häipyä mahdollisimman pian kauas pois. Tätä ei Kylväjäkään kai tee.
Mitä tulee “haaskaukseen”, niin mikäli lähetysjärjestöillä olisi suuri määrä lähetyskentälle halukkaita, monenkirjavia ja päteviä tarjokkaita, ja ne voisivat kuhunkin tehtävään ja paikkaan vapaasti valikoida tuosta joukosta sopivimmat, niin sitten tuo haaskauskritiikki voisi olla mielekästä.
“No niin, meillä on nyt tarvetta lapsityön osaajalle Ylä-Kirgisiassa. Olosuhteet ovat hiukan haastavat, joten mieluiten joku vankkarakenteinen sinkku… Tuotkos, Veikko, arkistohuoneesta sen mapin, jossa oli paperit kaikista naimattomista, terveeksi todetuista lapsityön osaajista? Tsekkaa samalla, että kaikilla on päivitettynä se sitoutumisvalakaavake - emme tietenkään aio mitään turisteja lähettää kentällä käymään.”
Tulipa tässä mieleen muutamakin monilapsinen perhe lähetystyössä sekä kalliissa että vähemmän kalliissa maassa, joissa lisäksi kielen ja kulttuurin oppiminen on enemmän aikaa vievää kuin joissain muissa maissa. Ensimmäiselle kaudelle lähtivät lapsettomana parina tai yhden lapsen kanssa. Monenko lapsen jälkeen olisi pitänyt jättää lähettämättä uudelleen ja jättää käyttämättä jo hankittu kielitaito, kulttuurituntemus ja muu kokemus ja lähettää tilalle halvempi lapseton pari aloittamaan kaikki alusta?
Kiinnostaa myös, mitä tarkoitat lähetysturisteilla
En väitä, etteikö Tunnustuskirjat olisi raamatullisia ainakin pääosin. Asenne on vain ko. järjestöissä se, että Tunnustuskirjat ovat ensisijainen opin lähde, vaikka periaatteessa näin ei olisikaan.
Tunnustustenvälisyys ei ole itsessään vähemmän raamatullista, vaan nämä järjestöt verrattuna muihin mainittuihin järjestöihin. Kansainvälisesti Sansa (Transworld radio) on ymmärtääkseni parempi tässä suhteessa.
Kylväjän periaate on ymmärtääkseni itsenäisten kirkkojen syntyminen, ei jatkuva riippuvuus ulkomaisesta tuesta.