Luterilaisessa kirkossakin kuohuu

Tämä keskustelu jatkaa seuraavan TimoAnttilan kysymyksen pohjalta:

Kyllä, luterilaisessa kirkossani kuohuu. Suurimmat riidat koskevat päällisin puolin seksuaalisuutta, mutta taustalla vaikuttaa vielä suurempia kysymyksiä siitä, miten koko kristinusko tulisi ymmärtää. Ehkäpä riita osittain palautuu kysymykseen siitä, missä määrin arkinen elämä tulee tai voi olla alisteinen ihmisen itsensä ulkopuoliselle ilmoitususkolle.

Yksilönvapauksia korostavan kulttuurin ja elämää joiltain osin aika tarkastikin säätelevän uskonnollisen opetuksen jännite pyrkii purkautumaan: toisten mielestä nykytilanne on Jumalan hyvän kaitselmuksen tulosta ja niin ollen usko tulee harmonisoida yhteen nykyisten vapauksien kanssa. Raamatun ilmoitusarvo joko kiistetään osittain tai kokonaan, samoin kirkollisen tradition. Ilmoitus onkin jatkuvaa tai muuttuvaa.

Toiset puolestaan ankkuroituvat tiukasti historiallisuuteen ja ilmoituksen pysyvyyteen - yksilönvapauksia korostava kulttuuri tulisikin asettaa alisteiseksi uskonnolliselle opetukselle.

Tietenkään todellisuus ei ole näin mustavalkoinen. Aste-eroja on paljon. Osa välimaastoon sijoittuvista ei ehkä kuitenkaan oikein kykene näkemään oman positionsa ristiriitaisuutta. Jos esimerkiksi hylkää Paavalin, miten käy koko todistukselle Kristuksesta? Sola scripturan liberaaliprotestanttinen versio ei paljon uhraa ajatuksia UT:n syntyhistorialle tai apostolisen uskon välittymiselle apostoliselta ajalta näihin päiviin.

Lukemani perusteella nämä samat haasteet ja ristiriidat koskettavat kaikkia vanhoja läntisiä kirkkoja, vaikka ne olisivatkin teologisesti jossain määrin erilaisia.

Ortodoksisessa kirkossa ei taida tällä osa-alueella samalla tavalla kuohua? Itäisemmän kulttuuripiirin vaikutusta, kenties?

1 tykkäys

Totta puhut. Nämä asiat tulevat käsittelyyn myös vanhoissa kirkoissa ajan saatossa. Ja mitä itäisempi maantieteellisesti, sitä myöhemmin.

Millaisena näet nykyisen kansakirkkosysteemin tulevaisuuden?(Tiedän, että menee aiheesta ohi, mutta menköön nyt vielä) Itse olen pohtinut tätä kovin.

Riippunee vähän siitä, mitä kansankirkolla tarkoitetaan:

  1. Kirkkoa, johon kuuluu suurin osa kansasta
  2. Kirkkoa, jolla on lainsäädännöllisesti vahvistettu asema yhteiskunnassa
  3. Kirkkoa, jolla on vahva kulttuurinen vaikutus yhteiskunnassa

Suomessa ev.lut. ja ortodoksisella kirkolla on molemmilla kansankirkollinen asema kohtien 2 ja 3 mukaisesti, ev.lut. kirkolla myös kohdan 1 mukaan. Asema on tietty myös historiallinen.

Luulen, että tulevaisuudessa juuri ensimmäinen kohta tulee horjumaan. Kirkosta eroaminen on tietty oma haasteensa, mutta suuri on sekin, jos kirkon jäsenet jättävät lapsensa kastamatta. Vallitsevan laskevan kasteiden vähenevän trendin perusteella ev.lut. kirkolle kävisi todella huonosti tulevina vuosikymmeninä.

En ole kuitenkaan ihan varma, missä määrin nykyinen laskevien kasteiden trendi on yleistettävissä kaikkiin jäsenryhmiin. Suurin vuoto on siellä, missä kyseessä ovat kirkosta selkeästi vieraantuneet, “irralliset”. Seurakunnassa, jota itse palvelen, kasteet ovat viime vuosina vähentyneet jonkin verran. Suurin selitys lienee kuitenkin yleinen syntyvyyden väheneminen.

Tapaan pääasiassa paljon sellaisia vanhempia, joille on tärkeää, että heidän lapsensa kastetaan – vaikkeivat he itse olisikaan erityisen aktiivisia seurakunnan jäseniä. Kristilliseen uskoon täysin välinpitämättömästi tai kielteisesti suhtautuvia tapaan aika harvoin, vaikka parhaimmillaan minulla voi olla kuukaudessa noin kuusi kastetta. Paikkakuntani ei kuulu mihinkään ääripäähän, en toimi siis Helsingissä mutta en liioin maaseudun “bible-beltillä”.

Joka tapauksessa ev.lut. kirkon jäsenmäärä tulee tippumaan. Siinä vaiheessa kun päästään jonnekin 50% tietämille, ei kansankirkollisuutta ole vielä suoranaisesti menetetty 1. kohdan mukaan, mutta ehkä kuitenkin sen verran että 2. kohta voi alkaa horjua. Jos niin käy, myös ortodoksisen kirkon erityisasema joutuu tarkasteltavaksi. Julkisoikeudellisesti kansankirkot todennäköisesti kaatuvat yhdessä, jos kaatuvat. 3. kohta sen sijaan säilyy pisimpään. Kirkot ovat suomalaisen kulttuurin kannalta luovuttamattomia. Ne kantavat mukanaan historiaa, taidetta, musiikkiperintöä…

Kirkollisten johtajien lausumat säilyvät todennäköisesti myös uutiskynnyksen ylittävinä, ainakin jos ne koskettavat jotain poliittista kiistakysymystä. Vaikkeivat monet kansalaisista sitoutuisikaan kirkkojen uskoon, kirkkojen johtajilla nähdään olevan jonkinlaista moraalista painoarvoa.

Täysin toinen kysymyksensä on se, mitä kirkkojen itsensä tulisi tehdä muuttuvassa tilanteessa. Helppoja ratkaisuja ei ole. Suomi tulee tulevina vuosikymmeninä olemaan verrattain kivinen maaperä. Hengellisiä pikavoittoja ei ole saatavissa. Sitoutunutta jäsenistöä ei mielestäni kannata ainakaan vieraannuttaa nostamalla jäsenyyden kynnystä. En pitäisi kuitenkaan ollenkaan pahana sitä, että ev.lut. papisto löytäisi uudelleen uskon elämänsä ydinasiaksi. Se toisi opetukseen uutta uskottavuutta ja voisi inspiroida jäsenistöä elämään uskoa todeksi aktiivisemmin.

Mutta saa nähdä, miten tuollainen todellisuus voitaisiin saavuttaa. Taidamme elää jälleen jossain määrin samankaltaista aikaa, kuin valistusajan Suomessa. Yleisen sivistävän valistuksen sijan on tosin ottanut jonkinlainen terapeuttisuus. Ilmari Salomies kirjoittaa kirjassaan Suomen kirkon historia III seuraavasti (s.361–363):

Ne kirkonmiehet, jotka eivät nähneet mahdolliseksi mitätöidä kysymystä kirkon suhteesta ajan virtauksiin, omaksuivat kiitollisina valistusteologian, joka pelastaakseen tilanteen tarjoutui pukemaan kristilliset totuudet valistuneen järjen kannalta hyväksyttävään muotoon. Sen menetelmänä oli niin pitkälle kuin suinkin sivuuttaa kristinuskon ylimaallinen aines ja siirtää painopiste maalliseen ja inhimilliseen.

Valistususkonnollisuuden voimattomuutta omalta osaltaan tuhoisasti lisäämässä oli maallistumisilmiöiden silminnähtävä tunkeutuminen sitä saarnaavan papiston omaan keskuuteen. Valistusajan asiakirjoista poimitut runsaat esimerkit pappien kiihkeästä halusta soluttautua maallisiin seurapiireihin, heidän inhimillisistä heikkouksistaan ja pappiskutsumuksen yhteyteen huonosti soveltuvista pyyteistään sekä heidän moraalisista lankeemuksistaan koskevat tietenkin yksityistapauksia, mutta niiden takaa häämöttävä kokonaiskuva vaikuttaa masentavalta. Tuntuu oireelliselta, että valistusajan papisto itse ei enää tunnusta olevansa “hengellinen sääty”, maallisten vastakohtana, vaan kansanvalistustehtäväänsä korostaen enenevässä määrin käyttää itsestään nimitystä “oppinut sääty”.

5 tykkäystä

Kertakaikkisen tyhjentävä analyysi. Palanen toisaalla tuohon valistusta ja terapeuttisuutta koskevaan mielestäni sangen tarkkaavaiseen havaintoosi tai tuntumaan.

1 tykkäys

Onko tämän ja edellinen viestisi tarkoituksena vain pohtia kuohumisen nostattamia variaatioita, vai onko intresseissä myös yritys vaikuttaa jollain tavoin asiaan? Pohdintasi sinällään on hienoa.

Yllä olevat vastaukseni olen ensisijaisesti kirjoittanut, koska Timo Anttila asiaa minulta kysyi. Toivon kuitenkin, ettei mikään keskustelu näillä keskustelualueilla ole pelkkää sofistista ajanvietettä vaan voi johtaa monin tavoin hyviin päämääriin. En pistä lainkaan pahaksi sitäkään, jos joku kirkkoni rivijäsen tai kleerukseen kuuluva lukee ajatuksiani ja niistä saa uutta intoa edistää ongelmien ratkaisua ja sitoutua itse kilvoittelemaan vielä syvemmin ja rohkeammin Kristuksen seuraamisen tiellä.

Pidän kuitenkin arvokkaana jo sitä, että toisiin kristillisiin kirkkoihin kuuluvat voivat keskenään jakaa tietoa ja kokemuksia aikamme ja kontekstimme haasteista. Ekumenian kannalta on hyvä puhua avoimesti.

3 tykkäystä