Kyllä, luterilaisessa kirkossani kuohuu. Suurimmat riidat koskevat päällisin puolin seksuaalisuutta, mutta taustalla vaikuttaa vielä suurempia kysymyksiä siitä, miten koko kristinusko tulisi ymmärtää. Ehkäpä riita osittain palautuu kysymykseen siitä, missä määrin arkinen elämä tulee tai voi olla alisteinen ihmisen itsensä ulkopuoliselle ilmoitususkolle.
Yksilönvapauksia korostavan kulttuurin ja elämää joiltain osin aika tarkastikin säätelevän uskonnollisen opetuksen jännite pyrkii purkautumaan: toisten mielestä nykytilanne on Jumalan hyvän kaitselmuksen tulosta ja niin ollen usko tulee harmonisoida yhteen nykyisten vapauksien kanssa. Raamatun ilmoitusarvo joko kiistetään osittain tai kokonaan, samoin kirkollisen tradition. Ilmoitus onkin jatkuvaa tai muuttuvaa.
Toiset puolestaan ankkuroituvat tiukasti historiallisuuteen ja ilmoituksen pysyvyyteen - yksilönvapauksia korostava kulttuuri tulisikin asettaa alisteiseksi uskonnolliselle opetukselle.
Tietenkään todellisuus ei ole näin mustavalkoinen. Aste-eroja on paljon. Osa välimaastoon sijoittuvista ei ehkä kuitenkaan oikein kykene näkemään oman positionsa ristiriitaisuutta. Jos esimerkiksi hylkää Paavalin, miten käy koko todistukselle Kristuksesta? Sola scripturan liberaaliprotestanttinen versio ei paljon uhraa ajatuksia UT:n syntyhistorialle tai apostolisen uskon välittymiselle apostoliselta ajalta näihin päiviin.
Lukemani perusteella nämä samat haasteet ja ristiriidat koskettavat kaikkia vanhoja läntisiä kirkkoja, vaikka ne olisivatkin teologisesti jossain määrin erilaisia.
Ortodoksisessa kirkossa ei taida tällä osa-alueella samalla tavalla kuohua? Itäisemmän kulttuuripiirin vaikutusta, kenties?