Eipä mithän. Tulkintaerot sallitaan, mutta yritetään olla sivistyneitä. Itsellänikin tässä tosin on parantamisen varaa.
2 tykkäystä
Papistossa on arvioitu tuohon aikaan olleen useita kymmeniä evankeliseen liikkeeseen kytköksissä olevia pappeja. Yhteensä esimerkiksi 1880-luvun puolivälissä papistoa Suomessa oli virassa noin 800. Suhteessa evankelista papistoa oli tuossa vaiheessa enemmän ruotsinkielisen kuin suomenkielisen papiston joukossa. Evankeliumiyhdistys oli laajasti kaksikielinen ennen kuin järjestö 1900-luvulla jakaantui suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen osaan. . Evankelisuutta kuitenkin esiintyi SLEY:n perustamishetkellä 1973 arvioiden mukaan noin 200 seurakunnassa, eli vain pienessä vähemmistössä niistä seurakunnista, joissa evankelisuutta esiintyi, oli edes yksi evankelinen pappi. Suurimmassa osassa seurakunnista evankelisuus levisi erityisesti maallikkoliikkeenä.
Esimerkiksi Savon suunnalla tilanne oli toisaalta suunnilleen tällainen:
Toimintansa tunnetuksi tekemistä varten Lähetysseura lähetti 1870-luvulta lähtien maakuntiin matkasaarnaajia, joina aluksi toimivat seuran palveluksessa olevat papit. Vireimmäksi lähetystyö kehittyi Lounais- ja Etelä-Suomen seurakunnissa, ja niihin verrattuna asian vastaanotto oli Savossa melko laimeaa. Jo sijainniltaan Savo oli syrjässä seuran keskuspaikasta Helsingistä, mutta merkittävämmin suhtautumiseen vaikutti se, ettei Savo ollut lähetystyötä painottavien herännäisyyden haarojen, ennen muuta evankelisen ja renqvistiläis-rukoilevaisen liikkeen varsinaista kannatusaluetta.
Poikkeuksina olivat Mikkeli ja Ristiina sekä Pohjois-Savon alueella Kuopio, joista siellä olevien pappien välityksellä oli tullut evankelisen liikkeen yksittäisiä saarekkeita.
Savossa siis vain hyvin pienessä osassa seurakunnista oli yhtään evankelisen liikkeen papistoa, ja evankelinen liike ei saavuttanut vahvaa jalansijaa alueella muutenkaan, vaan niin Lähetysseuran kuin evankelisen liikkeenkin pääkannatusalueet suuntautuivat toisaalle. Linkissä on myös taulukko papiston määrästä eri vuosina toisaalta Savossa ja toisaalta valtakunnallisesti asukaslukuun nähden. Esimerkiksi Savossa oli taulukon mukaan yhteensä vähän yli 70 pappia virassa seurakunnissa 1880-luvulla ja asukkaita oli keskimäärin noin 4000 pappia kohti. Valtakunnassa tilanne oli taulukon mukaan vuonna 1885 se, että pappeja oli noin yksi 2800 asukasta kohti. Siitä sitten väestön kasvaessa tilanne muuttui niin, että taulukon mukaan vuonna 1915 papistoa oli yksi noin 4000 asukasta kohti valtakunnassa ja Savossa noin yksi pappi 4650 asukasta kohti.
1 tykkäys
Pääsiäisenä kävin useassa messussa ja uhrasin toisenkin ajatuksen luterilaiselle maallikkosaarnaamiselle. Opillista estettä sille ei itse asiassa välttämättä ole.
CA:n 5 ja 14 artikla eivät puhu vihkimisestä virkaan, ordinaatiosta itsessään. Timothy J. Wengertin CA:n kommentaarin mukaan se johtui siitä, että vaikka virka sana CA:ssa aina liittyykin erityiseen, eikä yleiseen pappeuteen, (joskin Lutherin mukaan erityinen nousi yleisestä), niin Melanchton ei halunnut että CA:n virka liitettäisiin katollisen kirkon virkaan jota luterilaiset vastustivat. Eli vaikka Luther oli itse vihitty papiksi katolisessa kirkossa, niin CA ei viittaa asiallisella kutsulla siihen (kuten itsekin olen yleensä mieltänyt). Muutenhan jokainen katolinen pappi voisi edelleenkin toimia perustellusti pappina luterilaisessa kirkossa. CA ei luonut uutta vihkimiskäytäntöä, mutta se myöskään hylännyt sitä. Kirkon on kutsuttava järjestyksen vuoksi saarnaajansa itse ja se voi nämä myös itse erottaa. Lisäksi Wengert kirjoittaa:
Many today are unaware that the late-medieval church in the Holy Roman Empire distinguished two separate callings in the church. The pastor (German: Pfarrherr, literally. lord of the the parish) was responsible for all parish life and preached and presided at the sacraments. The preacher (German: Prediger), for whose financial support some cities even established separate foundations, had the narrower responsibility of preaching.
Luterilaisessa kirkossa kutsu saarnata voidaan siis antaa tunnetulle ja luotettavalle kristitylle. Kutsun esittää piispa, nykyisin kirkkoherra. Tämän kutsun saatuaan maallikko on saanut tilapäisen asianmukaisen kutsun CA:n kin mukaan. Kutsun esittäjä on virkavastuussa siitä, mitä tapahtuu. Kutsuttu ei ole (ellei hän ole kirkon virassa).
Ehkä tämä oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että maallikon saarnaamisen kieltämisestä ei löydy hirveästi teologia perusteluja. Perustelut ovat enemmänkin huolestuneisuutta oikeasta opista ja järjestyksestä.
Tietenkin kirkko on koko ajan vastustanut sitä, että joku saa vaatia lupaa saarnata perustellen sitä Hengen ilmoituksella, ilman asianmukaista kutsua.
Melanchton ei ollut pappi, mutta kirkon opettajaksi häntä voidaan hyvällä syyllä kutsua.
CA 5 & 15
Der Fünffte
Solchen glauben zuerlangen, hat Got das predig ampt eingesatzt, Evangelium und Sacramenta geben, dadurch als durch mittel der heilig geist wirckt und die hertzen tröst und glauben gibt, wo und wenn er wil, inn denen, so das Evangelium hören, welches leret, das wir durch Christus verdienst ein gnedigen Gott haben, so wir solchs gleuben.
Und werden verdammet die Widderteuffer und andere, so leren, das wir one das leibliche wort des Evangelii den heiligen geist durch eigene bereittung und werckr verdienen.
Der Vierzehend
Vom kirchen regiment wirt gelert, das niemant inn der kirchen öffentlich leren odder predigen odder Sacrament reichen sol on ordenlichen beruff.
Timothy J. Wengert, 2020. The Augsburg Confession - Renewing Lutheran Faith and Practice. Lutheran Quarterly Books. Fortress Press. Minneapolis.
Die Bekenntnisschriften der Evangelisch-Lutherischen Kirche - Vollständige Neuedition.
2014, Vandenhoeck & Ruprecht GmbH & Co. KG, Göttingen
D
2 tykkäystä
Tämä kaikki näyttää minusta nyt vain sanankääntelyltä. CA 14 puhuu kutsusta erityiseen virkaan (eli pastorin virkaan), ei pelkkään saarnaluvan saamiseen. Liitetäänhän siinä saarna ja sakramentin toimittaminen yhteen.
Se, minkä luterilaiset kielsivät, oli että eksklusiivisesti ordinaatio välittää viran. Suppeammillaan siihen liittää Pyhän Hengen seurakunnan kautta välittämä kutsu ja sen vastaanottaminen. Mutta maallikon saarna ilman kirkon virkaan liittämistä on tunnustuskirjoille vieras ajatus.
Myös Luther kirjoittaa (Luikertajista ja nurkkasaarnaajista):
“14. Jotkut esittävät pyhän Paavalin antaneen 1.Kor.14:ssa jokaiselle vapauden saarnata seurakunnassa… Pyhä Paavali puhuu tässä kohden peofeetoista, joiden on määrä opettaa, eikä kansasta, jonka on määrä kuunnella. Profeetat taas ovat opettajia, joilla on seurakunnassa saarnavirka… Jos nyt luikertaja osoittaa ensiksi olevansa profeetta eli opettaja siinä seurakunnassa, johon hän tulee, ja sen, kuka hänelle on siinä tämän viran uskonut, niin häntä tulee heti kuulla pyhän Paavalin opin mukaan. Missä hän ei sitä osoita, juoskoon pois paholaisen luo, joka on hänet lähettänyt ja joka on käskenyt häntä anastamaan toiselle kuuluvan saarnaviran seurakunnassa, johon hän ei kuulu kuulijana eli oppilaana, puhumattakaan profeettana ja mestarina…
16. Lukekoon ken tahtoo koko luvun, niin siitä huomaa selvästi, että pyhä Paavali puhuu siinä profetoimisesta, opettamisesta ja saarnaamisesta seurakunnassa eli kirkossa; eikä hän käske seurakuntaa saarnaamaan, vaan hän käsittelee siinä niitä saarnaajia, jotka seurakunnassa eli kokouksessa saarnaavat; muutenhan hänen ei täytyisi kieltää vaimoilta saarnaamista, kun hekin ovat osa kristillistä seurakuntaa. Ja kuten tekstistä käy ilmi, vallitsi sellainen tapa, että seurakunnassa kansan joukossa istuivat profeetat oikeina seurakunnan paimenina ja saarnaajina, ja yksi tai kaksi luki tai lauloi tekstin…
17. Sellaisen tekstin nojalla sitten se profeetoista, jonka vuoro oli, puhui ja selitti, samaan tapaan kuin Rooman kirkossa olivat homiliat… Tästä selviää, että (saarnaamaan) istuminen tarkoitti yksinomaan kutsuttuja profeettoja eli saarnaajia…
22. Lopputulos: pyhä Paavali ei siedä röyhkeyttä eikä uppiniskaisuutta, että joku ryhtyy vieraaseen virkaan, vaan jokaisen tulee pitää kunniassa ja ottaa vaari siitä, mikä hänelle itselleen on uskottu ja mikä on hänen kutsumuksensa…
23. Sen vuoksi pyhä Paavali käyttää tässä luvussa usein sanaa seurakunta tehdäkseen tietyn eron profeettojen ja kansan välillä. Profeetat puhuvat, kansa kuuntelee… Onhan kyllin selvää, että hän tässä käskee seurakunnalle kuuntelemisen ja rakentumisen eikä opettamista ja saarnavirkaa. Tämän jälkeen hän vielä tekee selvän eron ja kutsuu seurakuntaa maallikoiksi… siinä on toistamiseen tehty ero saarnaajan ja maallikon välillä. Mutta eihän ole tarvetta enempää puhua; teksti on siinä ja antaa meille sen ymmärryksen, ettei sovi ryhtyä vieraaseen virkaan.”
Näin siis maallikkosaarna sotkee Lutherin mukaan Jumalan asetuksen eri kutsumuksista, sekä yleisen ja erityisen pappeuden
Millä sanoilla CA XIV näin sanoo?
Vom kirchen regiment wirt gelert, das niemant inn der kirchen öffentlich leren odder predigen odder Sacrament reichen sol on ordenlichen beruff.
De ordine Ecclesiastico docent, quod nemo debeat in Ecclesia publice docere
aut sacramenta administrare nisi rite vocatus.
Rite vocatuksesta. Wengert:
The phrase “proper call” in german matches the latin rite vocatus.Here Philip Melanchton’s own consistent usage of the latin adverb rite, as properly (as opposed to “ritually”) should be enough to call into question later interpretation that tried to smuggle in an approval of a spesific rite of ordination into this article. Wengert 2020, 129.
Kun kirkko kutsuu saarnaamaan niin se on asianmukainen kutsu, Ja kirkko voi saman tien sanoa että seuraavaan kertaan tarvitset toisen kutsun.
Tämä kaikki tietenkin vain pointtina siihen, miksi asiasta ei ehkä juurikaan käyty teologista kinastelua 1800-luvulla.
Ehkä tässä kannattaisi pysyä Tunnustuksessa ja Raamatussa. Lutherin kaikki kirjoitukset eivät ole ohjeellisia luterilaisille.
Ja itse olen sitä mieltä, että saarnaluvan myöntämisen tulisi olla melko tarkkaan harkittua.
Muoks* Gassmann ja Hendrix ( Fortress Introduction to the Lutheran Confessions) näyttävät edustavan lukutapaa jossa rite vocatus viittaa yksikäsitteisesti virkaan. Mutta silloinhan, kuten edellä sanoin, jokainen katolinen pappi voisi perustella olevansa kelvollinen luterilaiseksi papiksi. Lutherkin oli katolinen pappi ja kelpasi luterilaiseksi papiksi ilman uutta vihkimystä.
D
“Kutsutoimitus” (Rite vocatus) CA XIV, ja “on asetettu” (Institutam est) CA V. Asetettu viittaa Jumalan antamaan instituutioon, Jumalan erilliseen asetukseen. Näin lainasit itsekin:
Tästä olen samaa mieltä, mutta katolisen virkakäsityksen vastustamisesta en.
Tämä on selvästi väärin, kuten näet lainaamastani Lutherin pätkästä. Muutoin ei olisi mieläkästä kieltää saarnavirkaa naisilta.
Wengert on tästä yksinkertaisesti vain väärässä.
Tähän liittyen lainaus Markku Särelän kirjasta “Saarnavirka on Kristuksen käsky” (s. 109)
“Kuten olemme jo todenneet, paikallisseurakunta on una sanctan edustaja eli una sancta toimii siinä ja sen kautta. Kun paikallisseurakunta kutsuu paimenvirkaan, se siten välittää Kristuksen antaman paimenviran asianomaiselle loppuiäksi… Kansankirkon maallikoille antama saarnalupakirja on omalaatuinen järjestely, joka voi hämmentää vilpittömiä. Sen haltijat voivat saarnata kansankirkon seurakuntien jumalanpalveluksissa kirkkoherran luvalla. Heillä ei ole siis mitään laumaa, josta heillä olisi pysyvä vastuu ja jota kaitsemaan heidät oltaisiin asetettu.
Vaikka maassamme monet maallikkosaarnaajat ovat tehneet toiminnallaan paljon hyvää ja vaikka maallikkosaarnan synty on ymmärrettävissä, kun kansankirkon viralliset paimenet eivät ole ruokkineet laumaa, maallikoiden saarnaaminen ei ole kuitenkaan hyvän järjestyksen mukaista eikä sitä voida perustella Raamatulla eikä luterilaisella opilla. Ongelmat pitäisi ratkaista toisella, eheästi raamatullisella tavalla. Tulisi olla oikeinopettavat seurakunnat ja niissä kutsutut, opin tuntevat ja opettamaan kykenevät paimenet. Oikeaksi kutsuksi saarnavirkaan ei riitä kansankirkon tai jonkin yhdistyksen antama saarnalupakirja. Sen nojalla ei voida sanoa olevansa saarnavirassa, koska lauma puuttuu.”
Kannattaa lukea Robert D. Preusin, yhden 1900-luvun merkittävimmän luterilaisen proffan esitys koskien “oppia kutsusta”:
Alunperin ajattelin että CA:n viittaukset asianmukaiseen kutsuun viittaavat katoliseen pappisvihkimiseen. Sitten huomasin että eihän se niin voi olla. Samaa tuki alkukielellä tunnustusten lukeminen. Siellä ei puhuta virasta. Jos nuo sanat viittaavat virkaan ja kutsumukseen, niin silloin ne eivät voi viitata kuin katoliseen virkaan ja kutsumukseen. Eihän esim. Lutherilla ollut muuta.
Rite vocatus = ordenlichen beruff ei tarkoita kutsutoimitusta jonakin valmiina annettuna ja tunnettuna toimituksena.
Jos kirkko päättää, että asianmukainen tai säädetty kutsu on se että piispa tutkii tai kirkkoherra antaa luvan, niin silloin se on asianmukainen kutsu. Siihen voi liittää koulutuksen ja soveltuvuuskokeen pappien osalta ja maallikoiden osalta jonkin hieman höllemmän ehdon. teologian ylioppilaatkin ovat maallikoita ja heille saarnaaminen sallittiin jo 1600-luvulla.
Werner Elertin mukaan Luther oli sitä mieltä, että naiset, lapset ja soveltumattomat henkilöt ovat suljettuja tästä tehtävästä joka tapauksessa. (Elert, The Structure of Lutheranism, 341). Ei yleinen pappeus tarkoita sitä, että kaikki saavat olla äänessä, vaan sitä, että kaikki saavat esimerkiksi antaa syninpäästön.
Sana sanaa vastaan. Luotanko emeritusprofessoriin vai sinuun?
En tunne Särelää tutkijana, eikä tuo teksti vakuuta juuri muustakaan. Mutta ehkä tuosta sitaatista käy ilmi motiivi kysyä tätä asiaa.
Korostan vielä kerran, että alkuperäinen kysymyksesi kuului
Olen yrittänyt vastata tähän. En ole sanonut mikä on oikein ja mikä väärin, vaan yrittänyt tuoda ilmi näkökulmia siihen, miksi maallikot saavat saarnata kirkoissamme jopa Tunnustukseemmekin perustuen, ei teidän vaan meidän kirkoissamme. Jos alkuperäisen aloituksen pointti on vain tehdä selväksi se että Suomen evl kirkko tekee väärin antaessaan maallikoiden saarnata, niin se tuli selväksi.
Vaikka kyllä tämän tutkistelun(kin) perusteella pidän maallikon saarnaa ihan yhtä pätevänä kuin maallikon antamaa hätäehtoollista tai kastetta.
Ei minua tarvitse vakuuttaa mistään. Kirkkomme tekee näin ja sillä hyvä. Kysyit motivaatiota ja perusteluja Tunnustukseenkin liittyen ja olen esittänyt yhden vaihtoehtoisen perustelun. Se kelpaa minulle. Ja sen pitäisi riittää tältä osin. Jos keksit muun selityksen niin kuuntelen mielelläni. Ellei tuo Särelän selitys ole sellainen.
Mark 9: 38 - 40: Johannes sanoi hänelle: »Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei kuulu meihin.»
Mutta Jeesus vastasi: »Älkää estäkö häntä. Eihän yksikään, joka tekee voimateon minun nimessäni, voi heti perään puhua minusta pahaa. Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme.
D
2 tykkäystä
Höpö. Kirkko ei kutsu, vaan Jumala kirkon kautta. Kirkko ei voi keksiä maallikkosaarnaajan virkaa. On maallikot ja on pastorit, kullakin omat kutsunsa. Piste.
Ok. Olemme eri mieltä, ja olet aidosti ja rehellisesti omat/kirkkosi perustelut esittänyt. Kiitos sinulle suuresti siitä! Aivan aidosti. Pyydän anteeksi vänkäämistäni, se lähti alunperin perusteluiden avaamisen tarpeesta. Nyt luulen, että on avattu niitä sen verran että ymmärrän.
Onko muut kansankirkon edustajat näistä samaa mieltä?
(Sekä Preus että Särelä ovat tohtoreita, Särelä LCMS:n kunniatohtori, Preus LCMS:n teologisen seminaarin “presidentti”. Menee mun kirjoissa Wengertin yli, joka on ELCAn miehiä.)
Kiitos täsmennyksestä. Tätä asiallisesti tietenkin tarkoitin.
Ei vaan oman arvailuni siitä miksi asiasta ei ole hirveästi väännetty.
D
1 tykkäys
Hyvä täsmennys. Olen myös tavoittanut argumenttejakin tässä sivussa 
Monesti vielä kirkkoon kuuluessani esim. uudenvuoden ehtoollisjumiksessa käytettiin neljää ehtoollisen jakajaa joista kaksi oli pastoreita ja kaksi selkeästi maallikoita. Pastoreistakin toinen oli monesti joku muu, kuin nimenomaisesti sen seurakunnan virkaan kutsuma. Maallikot saattoivat olla toki srk:n luottamushenkilöitä, joita käytettiin myös tekstin lukijoina, mutta samapa se - maallikoita joka tapauksessa.
[quote=“Liittolainen, post:32, topic:6101, full:true”]
Kiintoisaa! Tässäkin vaikuttaa kai se, miten tulkitaan tuo “rite vocatus.” Jos tunnustuskirjojen vokaatio tarkoittaa ordinaatiota (kuten vanhastaan on tulkittu), niin tuo ei vielä riitä. Mutta jos tulkitaan “avoimemmin”, tuo voisi riittääkin. Kiva silti että halutaan noudattaa edes väljemmin tunnareita [/quote]
Oon ymmärtänyt jotta ordinaatio on suunnilleen sama kuin kapitulin antama oikeus toimia pappisvirassa ja vokaatio sitten virkaan asettaminen tietyssä seurakunnassa tai järjestössä. Mut tää on pitkälti hihasta ravistettu tulkinta…
Jos se tarkoittaa sitä, niin silloin Lutherin ordinaatio katolisessa kirkossa, joka oli ainoa jonka hän sai, riittäisi tänäkin päivänä papin duuniin luterilaisessa kirkossa.
Sanonta vanhastaan tulkittu, vaatisi lisäselvitystä.
D
1 tykkäys
Ei ole kyse siitä, onko ordinaatio “katolinen” vai “luterilainen”, vaan siitä, mikä seurakunta kutsui. Ensimmäisen polven luterilaiset oli kaikki katolisia, myös papit. Eikä heitä uudelleen vihitty virkaansa luterilaisiin seurakuntiin. Seurakunnista tuli luterilaisia, Jumalan asetus siitä, että tämä pappi on kyseisen seurakunnan paimeneksi kutsuttu ja vihitty, pysyi voimassaan.
Ei välttämättä tarkoita jotain tiettyä ordinaatiotoimitusta, joka täytyy roomalaisen kaanonin tavalla toimittaa - vaikka Melanchthon sanoo Apologiassa, ettei luterilaisilla ole sen suhteen kylläkään ongelmaa.
Tärkeää on nyt se, että kyseessä on tosin kutsu - mutta mihin? Ei vain johonkin yksittöisluonteiseen tehtävään, saarnaamaan ja sakramentteja jakamaan, vaan juuri sanan ja sakramenttien virkaan (CA V), jonka tarkoituksena on hoitaa seurakunnassa saarnavirkaa ja sakramenttien tlimittamisen virkaa.
Tapahtuipa se kutsu sitten kirjeitse, käsiäänestyksellä tai piispallisella kättenpäällepanemisella, ei ole suurta väliä. Mutta se on aina kutsu hoitamaan “predigtamtia”. Eihän luterilaisilla ole mitään muuta jumalallista “ordo ecclesiastikusta”, kuin Kristuksen käskemä paimenvirka.
Yleisenä huomatuksena alkuun, että yksittäiset sanat eivät aina avaudu lukijalle täsmällisesti, koska niitä voidaan käyttää eri merkityksissä. Esim. rite kantaa suppeassa “konservatiivisessa” merkityksessään mukanaan riitinmukaisuutta, varsinkin uskonnon kontekstissa, mutta sillä on myös väljempi käyttö merkiten asianmukaista yleensä. Tämä selviää Forcellinin Totius latinitatis lexiconista (klikkaa digital Forcellini, jos kiinnostaa).
Toinen useampimerkityksinen sana on tuo ordo, joka merkitsee sekä järjestystä että säätyä/luokkaa. Tunnustuskirjoissa otsikossa de ordine ecclesiastico * sana merkitsee jälkimmäistä; kohdassa viitataan kirkolliseen säätyyn tai hierarkiaan. Suomennos kirkollinen järjestys on huono; järjestysasioista puhutaan seuraavassa artiklassa XV (“edistävät rauhaa ja hyvää järjestystä kirkossa”).
Vilkaisin Johannes Carpzov I:n (oli monta samannimistä) selitystä tunnustuskirjoihin (Carpzov [1607-1657] oli Leipzigin yliopiston professori ja myöhemmän J. S. Bach -kanttorin kirkon eli Tuomaan kirkon pastori). Carpzov kommentoi asiaa kolmessa osassa: 1) De Ordine Ecclesiastico. 2) Publice. 3) Nisi rite vocatus.
Ensimmäisen kohdalla hän toteaa, että ordo merkitsee tässä kirkollista säätyä (status ecclesiasticus) ja itse kirkon virkaa (ministerium ecclesiasticum), ei kuitenkaan “skolastisessa ja paavillisessa merkityksessä”, jossa suppeasti samaistetaan ordo ja ordinaatio.
Sanaa publice (julkisesti) hän kommentoi: "Tällä sanalla yksistään osoitetaan, että tässä on kyseessä ministerium (virka). Hän täydentää sanoen, että samalla ei kielletä poikkeustapauksia kuten että nainen hätätilanteessa voi kastaa ja että maallikko voi lohduttaa ja kehottaa synninpäästön sanalla yksittäistä henkilöä.
Kolmannen kohdalla on Carpzovin mukaan kyseessä Jumalan kutsu (vocatio divina). Alunperin rite vocatus oli paavillista ajatusta vastaan, että pastorit kutsui vain hengellinen sääty, mutta Carpzovin mukaan jokaisen kolmen säädyn pitää saada olla kutsumisessa mukana. Carpzovin aikana oli jo muitakin mielipiteitä asiasta kuin paavillisten; mm. arminiolaisten mukaan vain maallinen esivalta on se, joka kutsuu, puritaanien mukaan taas vain kansa kutsuu. Asianmukaiseen kutsuun kuuluu siis Carpzovin mukaan se, että kaikki kolme hierarkiaa eli 1) magistratus (esivalta), 2) status ecclesiasticus (kirkollinen sääty) ja 3) populus seu plebs (tavallinen kansa) ovat kutsumassa.
2 tykkäystä
Paavin valta ja johtoasema
Julistaahan maallikkokin hätätilanteessa synninpäästön ja toimii siten virassa, toisen paimenena.
(Koskenniemen suomennos 1948: Julistaahan maallikkokin hätätilanteessa synneistäpäästön, näin tullen toisen seurakunnanpalvelijaksi ja paimeneksi.)
sicut in casu necessitatis absolvit etiam Laicus et fit minister ac Pastor alterius,
Leie einen andern Absolviren und sein Pfarherr werden
kan,
Jos edelleen puhutaan maallikon oikeuksista (myös teologian ylioppilas on maallikko, jolle on vuosisatoja kuulunut oikeus saarnata), niin Tunnustus antaa kyllä sen kuvan, että maallikko voi hyvässä järjestyksessä, ei villisti ja omin luvin saarnata, kastaa, antaa ehtoollista, julistaa synninpäästön jne. Näin tehdessään maallikko toimii kirkon virassa, hoitaen sitä tehtävää/virkaa jonka Kristus on kirkolle uskonut.
Itse uskon, näkemättä kirkolliskokouksen 1800-luvun perusteluja, että asia on silloin kuta kuinkin näin tulkittu ja asetettu tiukat rajat sille, mikä on asianmukainen kutsumus kirkon puolelta. Sen voi sanoa että tästä on löysätty melkoisesti ja se on ajan henki ja väärin.
D
Tämä oli oikein hieno ja oppinut puheenvuoro. Kiitos, Repe! Huomaamme, että ehkä se vaikuttaa, kuinka tunnustusta on luettu eri aikoina, varmasti funktionaalisen virkakäsityksen yleistyessä myös avarampi tulkinta on yleistynyt. Itse edustan konservatiivista näkemystä (nykyään, en ole näin aina tehnyt), tai tuota vanhempaa tulkintaa.
Joo, avarampi tulkinta sanasta rite (mikäli siihen erityisesti viittaat) ei saa johtaa ainakaan siihen, että mikä tahansa ihmisten kesken sovittu asianmukaisuus kutsussa olisi myös Jumalan edessä asianmukaista.
1 tykkäys
Ehkä sekin että Lutherilla ja Melanchtonilla oli aiheesta ehkä hieman erilainen käsitys. Tilasin tällaisen etten vain jäisi omien arvailujeni varaan.
Office and Ordination in Luther and Melanchthon - Concordia Publishing House (cph.org)
Samaa mieltä. En olisi esimerkiksi kutsumassa kirkkoon kuulumatonta saarnaamaan ikinä. Valitettavasti kirkkoni on toiminut näin useasti. Josta tuli kyllä mieleen, että jos kirkossa on todistuspuheenvuoro, niin onko se Tunnustuksen mukaista. Sehän ei ole saarna.
D