Rokkigospelin moittiminen yleisesti on kyllä harhalaukaus. Mutta se noussee myös makuasioista, joita ei objektiivisuudeen pyrkiväkään(?) saa eliminoitua analyyseistaan.
(Kyllä, päätin kommentoida sitä olennaisinta.)
Rokkigospelin arvostelemiseen on muitakin perusteluita kuin täysin subjektiiviset makuasiat. Vaikka emme johtaisikaan arvostelun perusteluita jostain reaalisesta taivaallisen kauniin jumalanpalveluksesta, jota meille on ilmestyskirjassa hiukan valotettu, niin meidän kulttuurissamme rockmusiikin merkitys assosioituu maailmallisuuteen, syntiin, 60-lukuun, seksiin, huumeisiin ja mammonaan. Siksi se ei sovi pyhän jumalanpalveluksen kontekstiin, se itsessään rikkoo rumuudellaan liturgian harmonian. Rokki on rumaa ja pahaa siis jopa kulttuurimme vuoksi.
1 tykkäys
No eikä ole! Tai, no voihan se joissain tapauksissa kaikkea tuotakin olla, mutta ei siis mitenkään väistämättä ja olemuksellisesti.
Ei rockkenrolli minustakaan kyllä kristilliseen liturgiaan sovi, mutta se on asia erikseen.
4 tykkäystä
- “Rumuudellaan” oli taas sinun maustasi nouseva ilmaisu.
- Assosiointi on siitä hankala ase, että sitä voi käyttää mielivaltaisesti. Kuten sinä tuossa teet. “Maailmallisuuden” voi liittää moneen muuhunkin konsupiireissäkin hyväksyttyyn juttuun, 60-luku jonakin erityisen pahuuden aikana on hassu ajatus jne. Ja se, joka haluaa, löytää kyllä positiivisempia mielleyhtymiä.
- En huomannut, että Tc olisi puhunut vain jumalanpalveluskäytöstä. Minustakin siinä on parasta pitäytyä perinteisemmässä menossa, vaikka en kaikista satunnaisista erityismessuista aina suuresti pahastu.
3 tykkäystä
En uskalla väittääkään vaikka mieli tekisi, että rockissa on jotain olemuksellista pahaa ja rumaa. Mutta rockin merkitys meidän länsimaisessa kulttuurissamme verkottuu tiukasti mainitsemiini asioihin, sitä on turhaa kiistää. Merkitysverkko voi muuttua ajan kuluessa, mutta niin kauan kuin rockista kulttuurimme käsityksen mukaan syntyvät mielleyhtymät ovat kiinni synninteossa ja käytännössä sitä eniten esiintyy “siellä missä pilkkaajat istuvat”, se on hengellisessä mielessä rumaa ja särkee liturgian idean (totuuden), eikä kyllä sovi ylistysmusiikkiinkaan.
1 tykkäys
Minusta tämä oli tavattoman hyvin sanoitettu.
Jo sen nimikin “rock’n roll” viittaa yhy-yhy- … en kehtaa sanoo… no… dynt-ääään! 
Gospelmusiikki syntyi USAssa kun afrikkalaisten orjien ahdinko pani heidät etsimään lohtua musiikista. Lauluun yhdistyi valkoisten opettama kristinusko ja orjien vapauden kaipuu. Myös musiikillinen osuus sisälsi sekä eurooppalaista että afrikkalaista materiaalia.
Aluksi laulettiin pellolla, sitten kirkossa.
Kun gospelista alkanut musiikkiperinne siirtyi kaduille ja ravintoloihin, syntyivät blues ja jazz. 50-luvun rocknroll on samaa juurta. Mustien oma kulttuuri alkoi silloin muuttua kaikille yhteiseksi ja yhä kaupallisemmaksi.
Nykygospel tai ns kristillinen rock ei siis ole suinkaan pelkästään ns maailman matkimista ja kirkon perinteen rikkomista. Meillä ei ole mitään yhtenäistä kristillistä perinnettä tässä maailmassa vaan monia erilaisia tapoja ilmentää uskoa rukousta ylistystä yhteyttä jne.
Hiukan yksinkertaistaen voisi sanoa että jos hyväksymme kirkkoon ja messuun renessanssiajan moniäänisen laulun ja sitä seuranneen barokkimusiikin soittimineen, meidän on suvaittava gospeliakin. Kaikella tällä musiikilla on nimittäin yhteys maalliseen musiikkiin. Vaikutteet ovat kulkeneet molempiin suuntiin, kirkkoon ja kirkosta.
Sitten, jos tuo moninaisuus on hyväksytty, voidaan keskustella siitä mikä on sopivaa musiikkia kulloiseenkin yhteyteen ja miten mikäkin teksti soveltuu musiikkiin, mikä on esittämisen tavan ja sovittamisen sekä instrumenttien merkitys jne. Valintoja on todella paljon ja niillä on ehdottomasti merkitystä seurakunnan uskon kannalta.
3 tykkäystä
Jos asiasta on mahdotonta sanoa mitään yleispätevää, niin tuo kritiikki on aiheellinen. Mutta jos asiasta voi sanoa jotain yleispätevää, niin mielestäni silloin se pitää sanoa. On oikeastaan erittäin korkea aika sanoa.
Jos on olemassa vain teorian rockgospel, niin siitä ei voi sanoa mitään. Se on vain nuotteja, jotka eivät itsessään ole pahoja. Se on vain soittimia, jotka eivät itsessään ole pahoja. Ja se on vain sanoituksia, jotka eivät itsessään myöskään ole pahoja. Vähän sama kuin että jos käytäntöä seurauksineen ei ole olemassa, ja ihmiset eivät ole luotuja olentoja, niin naispappeuttakin on varsin vaikea vastustaa. Silloin joutuu olemaan vain sen varassa, että vaikka Raamattu ei kiellä asiaa suoraan, niin siitä voi päätellä, että siellä ei sellaista ole.
Ongelma on siinä, että tuo vastalause vain heittää epäilyksen asian viereen. Se ei edes kohdistu siihen argumenttiin tai perusteluun, jonka jo esitin asian puolesta.
Argumenttini oli, että jotkin asiat vetävät ihmistä ulospäin itsestä. Jos totuus ja hyvyys ovat ihmisen ulkopuolisia ja ihmisestä riippumattomia, tai niissä on sellainen komponentti, niin silloin sama pätee kauneuteen. Modernin ihmisen tyypillinen tapa vastustaa tätä on esittää, että hän kyllä voi tehdä tai tulkita tai selittää rockgospelin itselleen jollain ylevällä, hienolla, koskettavalla, hurskaalla ja älykkäällä tavalla.
Tällä tavalla hän kuitenkin päätyy argumenttiin, joka on muotoa tiivistetty vesi, johon pitää lisätä vain vesi. Eli rockgospel itsessään muuttuu joksikin Rorschachin tapaiseksi ilmiöksi. Joka oikeastaan vain vahvistaa sen argumentin, jonka esitin. Eli siinä ei itsessään ole mitään, mikä jotenkin avaisi ihmistä millekään, vaan ihminen voi sitä tekosyynä käyttäen väittää, että kun hän siitä erikseen avaa itsensä jollekin, niin hän voi laittaa sen rockgospelin ansioksi. Vähän samoin kuin jotkut sensaatiot, että "miten hindulaisuus, porno, prostituutio, Jordan Peterson tai kaupasta varastaminen on tehnyt minusta paremman kristityn".
Paitsi jos sen lukee tuossa metafyysisessä kontekstissa. Pohjimmiltaan siinä on vain satunnaisesti kyse aistien miellyttämisestä. Keskeinen ongelma tässä kulttuurissa on, että se saa ihmisen pyörimään itsensä ympärillä, mittaamaan kaikkea itsellään ja pitämään kiinni itsestään kaiken muun kustannuksella. Eikä siihen ole ratkaisu se, että ihminen jotenkin hyökkää itseään vastaan. Vaan se, että ulkopuolelle tulee jotain, mikä on mahdollista tavoittaa tai minkä kutsu on mahdollista kuulla.
Musiikki liittyy tunnetiloihin. Tämä on musiikin ensisijainen käyttö elokuvissa. Joten rockin ongelma voi olla niissä väkivaltaisissa, seksuaalisissa, fatalistisissa tai kapinallisissa tunteissa, joita sen kautta on mahdollista viestittää, ja joihin se on kulttuurissa ollut omiaan. Mutta mieluummin kehittelisin muita argumentteja.
Rockgospelin ongelma voi olla myös siinä, että se on käytännössä konsumeristinen identiteetti nykyisissä kirkon herätysliikkeissä. Olen sitä, mitä kulutan. Ja jos haluat tuntea minut, niin katso, mistä nautin kun olen oikein vajonnut kokemaan elämyksiä.
Olen toisena aikana jossain toisella foorumilla kirjoitellut useamman sivun summauksia siitä, miksi useimmat ellei kaikki evankeliset argumentit rockgospelin puolesta ovat hämäyksiä tai tekosyitä. Kun mietin jotain Terapian levyä, jonka sanoitukset joskus luin alusta loppuun ja kuuntelin siitä jotain, niin se varsinainen tuote siinä ei ole mikään sanoma mistään. Vaan se, että joukko imagotietoisia äijiä esittää katu-uskottavaa sellaiselle nuorisolle, joka ei ihan uskalla kuunnella sekulaareja artisteja. Tai jos uskaltaakin, niin joka tapauksessa rockgospel on paremmin selitettävissä jonkinlaisena erikoisena pappeuden tai ylimääräisen sakramentin muotona kuin pelkkänä huonona musiikkina. Siinä välitetään jotain “jumalaa”, jolla ei useinkaan ole mitään sanottavaa. Tai se on evankelisen nuorison “yhteyden sakramentti”.
Kuuntelin tässä vähän Terapiaa huvin vuoksi. Päädyn samaan kuin 90-luvun lopussa, kun sain tutulta kasetillisen Aslania - joka siis on jotain LOTR:n (tai ennemmin Narnian) inspiroiman tyyppistä evankelista fantasiaheviä. Eli kristillinen musiikki on jonkinlainen hengetön ja tekninen tyyliharjoitelma siitä, mitä maallinen musiikki on. Vähän kuin kristilliset opiskelijaneidot tekevät eroottisia poseerauksia puolihuvittuneina ja kaikki vaatteet päällä ja joku kutsuu niitä tuhmiksi kuviksi. Siksi, että asian “kristillinen” versio ei voi oikeasti saada yleisöään fiilistelemään seksiä, väkivaltaa tai kuolemaa.
Toisaalta Terapian musiikista saa vaikutelman, että se on liian purukumia. Se yrittää olla niin överillä ja heppoisella tavalla eeppistä ja syvällistä. Normaali musiikki puhuu normaaleja asioita, ja lyyrisyyttä tai kryptisiä viittauksia tai epämääräistä tunteiden tai atmosfäärin kuvailua annostellaan sopivasti. Terapian kanssa saa vaikutelman, että siinä on yritetty väkisin tehdä suureelliseen ja arvoitukselliseen muotoon kohtalaisen tavallisia asioita. Kuulijan aivoissa joka rivistä seuraa tunne, että “tässä tietenkin tarkoitetaan x” ja “täähän on ihan selvä viittaus y:hyn”. Tämän sosiologinen funktio on, että Terapiaa fanittamalla henkilö on “in the know” näistä jutuista. Rockgospel on siis myös vahvasti shibboleth. Terapian tapa tehdä musiikkia on toisaalta imitoida eeppisyyden vaikutelmaa. Toisaalta sitä voisi verrata vaikka jonkun LoTR-elokuvan leikkaamiseen sellaiseksi viisi minuuttia pitkäksi tiivistelmäksi, jossa on taukoamattomana virtana muutaman sekunnin pätkiä, joissa joku yllättyy, järkyttyy, ilahtuu, havahtuu, suuttuu tai innostuu.
Rockgospel on siis, erittäin taitavasti tehtynä, eräänlaista “in the know”-pornoa. Eli se tarjoaa tunteen “in the know” olemisesta, jossa ei kuitenkaan ole mitään substanssia tai sisältöä. “Mä tajuun tän biisin.” Ai miten sä sen tajuut? “No tää, tää on niinku tosi syvällistä.” Okei. No. Miten se on syvällistä? Mistä se kertoo? Mitä se sanoo? Mikä siinä on se juju, se oivallus? “En mä vaan tiedä.”
Olet koko lailla väärässä. Minusta yhä puet myös oman ei-tykkäämisesi fiiniin kaapuun ja tarjoilet sen järkevän pohdinnan mukana, yhdistäen molemmat. Se on ikävämpää kuin niiden erillään pitäminen. Kun asialliseksi ja älykkääksi tarkoitetussa kritiikissä on kamaa tyyliin “joukko imagotietoisia äijiä esittää katu-uskottavaa” niin jään ihmettelemään, perusteletko asiaa vain valmiiksi samanmielisille. Tuskin näet epäilevä tari erimielinen, joka lukee kritiikkiä kriittisesti, hevillä hyppää kelkkaan. (Sanaleikki tarkoituksellinen, joskin ilman syvällistä merkitystä.)
Olen itse kuunnellut monenlaista hengellistä musiikkia, ja saanut “rokkigospelista” paljon ja saan jatkuvasti. Jopa Terapia usein naiiveine sanoituksineen on minulle rakentavaa. (Toki joskus tuntuu vähän tekosyvälliseltä, mutta sitä löytää kaikkialta missä on runsaasti tällaista tekstilajia. Ja lienen moneen lauluun väärää ikäluokkaa. En silti pahastu siitä; se olisi sama kuin jos menisin kirjastoon lastenkirjahyllyä selaamaan ja valittaisin, että eivätä nämä tarjoa minulle kylliksi haastetta.) Lukuisten yhtyeiden lukuisten kappaleiden sanoitukset muistuttavat tärkeistä asioista, joskus tuovat mieleen jotain ihan uutta (tai uudelta tuntuvaa) ja yhdessä musiikin kanssa piristävät, lohduttavat, rohkaisevat… Paljolti samaan tyyliin kuin moni virsi. Analyysisi T:n (ja muiden?) sanoituksista on sellainen, joka on sovitettavissa lähes mihin tahansa lyriikkoihin.
Lisään vielä, että minulla ei ole pariin vuosikymmeneen ollut kummoista halua olla katu-uskottava, “in” tai mitään sellaista. En keskustele lyriikoiden tajuamisesta kenenkään kanssa. Enkä ole sitten nuorisoaikojen myrtsiytynyt siitä, jos joku sanoo ettei tykkää rokista tai hevistä. Mitäpä se minulle kuuluu? Enkä tarkastele asioita “evankelisen nuorison” tms. näkökulmasta, en ole identifioitunut siihen(kään) niin paljoa että muiden puuhat harmittaisivat. Minulla ei ole kiinnostusta päästä näpäyttämään teinejä kehnosta musiikkimausta.
Mutta en oleta, että tällainen vakuuttaisi jostakin. Ehkäpä kerrot, mitä pidät hyvänä ja kristitylle sopivana musiikkina? Sellaisena, joka ei ole yhtään tuollaista kuvailemaasi kamaluutta.
2 tykkäystä
PekkaV:n argumentit ovat niin totaalisen absurdeja etten viitsi edes puuttua niihin lainkaan. Mutta en sinällään näe mitään pahaa tango-messuissa ja/tai metallimessussa ja/tai kansanlaulumessussa ja mitä muita näitä nyt onkaan. Jos ao. musiikin laji ei ns. puhuttele, niin ei sinne ole mikään pakko mennä. Ei itseänikään puhuttele slaavilainen kirkkolaulu edes vähää alusta.
Tässä hieman heikkolaatuinen videoklippi metallimessusta:
Olen löytänyt edellisen kantani jatkoksi kasan uusia argumentteja, tai oikeastaan kokonaan uuden ajattelutavan. Aloin lukemaan isä Chad Rippergerin kirjaa Introduction to the Science of Mental Health. Teos koostuu kolmesta “kirjasta”. Ensimmäisestä niistä kuvaillaan ihmisen psyyken materiaalisten ja immateriaalisten osien tehtävät ja keskinäiset suhteet.
Argumentti menee niin, että tietyllä tavalla tehty musiikki on suunnattu yksinomaan tai pääosin ihmisen aisteille tai imitoimaan joko tiettyjä emootioita tai yksinomaan ruokkimaan mahdollisimman suurta emotionaalista purkautumista. Nykyaikana, Freudin jälkeen, tykätään väittää, että ihmiselle on hyväksi purkautua sopivasti aina niin tarvetta kokiessaan. Vastakkainen ajatus on, että kaikenlainen emotionaalinen purkautuminen on tapa, joka ruokkii ja ylläpitää itseään.
Tässä tradikatolinen opetus aiheesta, joka on ainakin kirjan valossa melko selkeä:
Kuuntelin kappaleen matkaa. Sitten totesin saman, minkä joskus aikaisemminkin: Sanoma ei mene yksiin sanoituksien kanssa. Ei siis merkityksessä, että rokki paha mutta virsi hyvä tai rokki epäpyhä ja virsi pyhä. Vaan siinä, että sovitus on huono. Metallimusa ei toimi niin, että otetaan joku täysin muuhun tyylilajiin tehty sanoitus ja sävelmä, ja sitten laitetaan se surisemaan. Kohdat ja hetket, joiden pitäisi kuulostaa eeppiseltä sanoituksessa, tulevat ulos melko jalattomina ja kädettöminä.
Metallimessu on aika totaalinen ponnistus siinä, että se onnistuu samalla kertaa tekemään pilaa sekä metallista, virsistä että tekijöistään.
Metalli toimii kun se tehdään metalliksi. Tämä on perhepiiristä saatu vinkki. En ole itse koskaan kuunnellut Dragonforcea aktiivisesti.
Terapiaa ehkä ymmärrän sen verran enemmän kuin ylempänä esitin, että usein on hienoa nähdä ja kuulla, kun joku on hyvä jossain. Pelkkänä inhimillisenä harrastuksena musiikin tekeminen on sinänsä myönteistä, vaikka tuotos ei sanoisi tai hyödyttäisi yhtään mitään.
Kaikenlaista taidettakin on, missä ei ole mitään ajatusta, ja sillä tavalla se voi mahdollisimman paljon ja tehokkaasti herättää ajatuksia. Mutta siinä on se moderni ja esimoderni ihmiskuva taas vastakkain. Kuten tässä musiikista nauttimisessakin. Modernissa ajattelussa on riippumaton tajunta, tietoisuus tai tahto, joka oman valintansa mukaan voi käyttää ja yhdistellä saamiaan aineksia. Tai jonka sisäisyydestä nousee kaikenlaista kun sille ilmestyy vastine ulkopuolelle.
Esimodernissa taas kaikki on helpompaa: Aisteille tarjottava materiaali on tai ei ole jotain. Ihmisen sisin ei ole mikään staattinen tai tutkimaton mysteeri, vaan jatkuvassa muutoksessa sen kautta ja sen vaikutuksesta, mitä se ottaa vastaan ulkopuolelta, ja mitä kohti se suuntautuu ulkopuolellaan. Jos se suuntautuu kohti joutavia, niin siitä tulee joutava.
3 tykkäystä
Tämä saattaapi olla kärjistys- mutta en ole ollenkaan satavarma, että koko metalli kuuluu kategoriaan “musiikki”…
Tässä nyt kyllä mukaelen edesmennyttä setääni, armoitettua musiikin tuntijaa, joka tuumasi aikoinaan, että hänestä muuan Stockhausen ei kuulunut musiikin kategoriaan…
3 tykkäystä
Palatakseni aiheeseen. Kattelen tällaista videoa. Vähän 33 minuutin jälkeen tulee kohta, jossa isä Ripperger kertoo, mitä nominalismi on, tai mitä käsite tarkoittaa.
Videon ääni on laadultaan hieman huono, joten tätä ei kannata huvin vuoksi katsoa.
Nominalismi on sitä, että ei uskota, että asioiden luonto, siis φύσις eli physis on mahdollista tietää. Eli se on yhdenlaista totaalista skepsismiä koskien sitä, että ihminen voi ymmärtää ympäröivästä maailmasta, mihin se on tarkoitettu tai miten sen pitäisi toimia.
Tämän seurauksena ihminen ei yritä ymmärtää maailmaa. Mutta hallitakseen sitä, käsitelläkseen sitä ja viitatakseen siihen hän kuitenkin antaa sille nimiä.
Luterilainen ja protestanttinen tapa käsittää moraali, ihminen, luotu kaikkeus ja Raamattu on siksi nominalistinen, että se käyttää Raamattua jonkinlaisena nimeämisen välineenä. Ajatus on, että ihminen ei voi edelleenkään ymmärtää luotua todellisuutta itsessään tai sellaisenaan, mutta Raamatusta hän saa eräänlaisen über-nimeäjän, mikä sentään sanoo, mitä asiat ovat.
Tämä tarkoittaa sitä, että Raamatun, todellisuuden ja ihmisen ymmärryksen välillä ei ole vuoropuhelua, jossa ne valaisisivat toisiaan. Sen sijaan on yhdensuuntainen puhelu tai jopa sanelu, jossa ihmisen ymmärrys vain lukee Raamatusta, että mitä todellisuus on, ja todellisuuden on sitten vaan parempi olla sitä.
Raamattu vaikka käskee, että naisen ja miehen vehkeet kuuluvat yhteen. Ja että miehen vehkeet eivät kuulu toisen miehen takapuoleen. Tämä olisi puhtaasti nominalistinen ajatus. Sen rinnalle voidaan sitten tuoda empirismi. Kun tarkastellaan kyseisiä vehkeitä aivan fysiikan kannalta, niin havaitaan, mitkä kuuluvat yhteen ja mitkä eivät. Raamattu voi ehkä sanoa, että niin on hyvä tai niin on tarkoitettu. Sitten empirismi voi tutkia, että kun on laitettu niitä ja näitä elimiä yhteen, niin onko siitä seurannut hyvää vai pahaa, onko tullut onnellisia vai onnettomia ihmisiä. Jos Tapio Puolimatka ja kumppanit nousisivat huomenna diktaattoreiksi, niin näillä tutkimuksilla ja havainnoilla olisi ehkä jotain merkitystä.
Suuri kuilu tulee siitä, että sen toisella puolella on Raamattu vain sanomassa, että asia pitäisi tehdä tasan tietyllä tavalla. Ja sen toisella puolella ovat empiirikot keräämässä tietoa, että mitä on seurannut siitä, kun on tehty tietyllä tavalla. Empirismi vaan itsessään sisältää koko tämän ongelman kerrannaisella tasolla: Mikään havainto ei tulkitse itse itseään. Voidaan uskoa, että bensaa kuuluu laittaa pakoputkeen, toisin kuin Teuvo Hakkarainen on joskus väittänyt. Sitten voidaan vaan tulkita, että se on niin hieno asia, että sen eteen pitää olla vähän valmis kärsimään. Koska ei se bensan tankkiinkaan laittaminen aivan mutkatonta ja aina taatusti onnelliseksi tekevää ole.
Lisäksi voidaan tulkita havaintoja sillä perusteella, että ihmiset ovat onnellisia kun saavat tehdä niin kuin haluavat. Raamattu on siis tällaisen empiirisen lähestymistavan rinnalla turha, vahingollinen tai väärässä. Tai kuka sanoo, että meidän pitäisi nyt suostua olemaan tekemättä niin kuin tahdomme, jotta myöhemmin olisimme onnellisia? Ei se asioiden lykkääminen ihmistä loputtomiin onnelliseksi tee. Joskus se kakku pitää syödäkin.
Ongelma nominalismin kanssa on, että todellisuus itsessään ei ole lähtökohtaisesti merkityksellinen tai tarkoitusta varten luotu. Lähtökohta on tarkoitukseton ja merkityksetön todellisuus, jonka nominalistinen teologi nimeää ja ateistinen empiristi mittaa joksikin. Nominalistinen teologi voi väittää, että ateistinen empiristi kyllä päätyy mittauksissaan siihen, mitä teologi sanoo. Mutta empiristi voi sanoa, että ei hänen ole mikään pakko tulkita tuloksiaan teologin sanomalla tavalla. Että on turha edes miettiä, onko se mahdollista, kun pakollista se ei missään tapauksessa ole. Tässä vaiheessa eräs herra professori saattaa mennä oikosulkuun. Mietin ennen, että miksi evankeliset yrittävät pelata ateististen sosiologien, psykologien ja muiden peliä heidän säännöillään? No koska he uskovat voivansa voittaa. Mutta kysymys pitää ehkä esittää päinvastoin: Mikä antaa syyn kuvitella, että koko tiedemaailman edes pitäisi yrittää tulkita tuloksensa sillä tavalla, että moderni ydinperhe ja siihen soveltuvat yksilöt ovat sen onnistumisen mittatikku?
Siis ihan määritelmällisesti luterilainen on nominalisti kunnes hän on sitä mieltä, että ihmisellä on olemassa luonto, joka on mahdollista tuntea kokemuksen kautta ja ennen kaikkea niin, että lankeemus ei koske ihmisen luotua luontoa, siis sen olemusta eli essenssiä, vaan sen toteutumista tai toteutumatta jäämistä, eli aksidensseja.
Lisäys 1:
Siinä vaiheessa, kun luterilainen lakkaa olemasta nominalisti, hänellä ei vielä ole koko sitä antropologiaa ja moraalifilosofiaa, mikä katolilaisella on. Mutta hänellä ei myöskään ole mitään syytä olla sitä siinä vaiheessa hankkimatta.
Istuin tänään messussa. Minua ei pelkästään vaivaa se, miten luterilainen ja katolinen ajattelu eroavat toisistaan. Myös katolisen kirkon sisällä on kaikenlaista “liikehdintää”, miltä hyvin harva asia on säästynyt.
Mietin sitä, että luterilaisuuteen, siis lähinnä kaikkiin näihin neljän aakkosen ilmiöihin, on tulossa takaisin kaikenlaisia piirteitä, mitkä ovat joskus olleet kovin katolisia. Alkaa olla kirkkotaidetta. Mutta ristintien tai pyhimyspatsaiden sijaan saadaan nuoria tyttöjä huitomaan voimistelunauhoilla kesken messun. Tai kaikenlaista musiikkia ja teatteria. Yhteisöistä ja yhteisöllisyydestä puhutaan paljon ja siihen laitetaan energiaa ja aikaa.
Selitin joskus, että kristillisen ajan historian voi jakaa kolmeen vaiheeseen: Ensin todellisuus on yhtä. Tämä on katolinen tai esimoderni aika. Sitten todellisuus on pelkkää materiaa. Tämä on protestanttinen eli moderni aika. Sitten viimeisenä todellisuus on pelkkää henkeä. Tämä on karismaattinen eli postmoderni aika.
Asian voi nyt oikeastaan ajatella päinvastoin. Ensin kaikki kirkkotaide, aistilliset asiat, rituaalit ja muut katsottiin suoraan tuonpuoleista ilmentäviksi. Kynttilät, patsaat ja kulkueet edustivat hengellisiä asioita. Sen jälkeen repäistiin erilleen aistillinen ja hengellinen. Sen seurauksena ympäröivä maailma muuttui materiaaliseksi. Samaan aikaan hengellinen muuttui jollain tavalla loogiseksi ja matemaattiseksi, pään sisäiseksi.
En ole varma, koska tämä on vasta muutaman tunnin ikäinen oivallus. Luulen kuitenkin, että ihminen kykenee käsittämään hengellisen parhaiten siten, että laittaa siihen itsensä kokonaisuutena. Jos sanoisin, että “kokonaan”, niin joku helposti ajattelisi tunneperäistä heittäytymistä. Mutta kun sanon, että “kokonaisuutena”, niin se tarkoittaa, että älyllä, tahdolla ja passioilla pitää olla keskinäinen sopusointu, jossa ne kaikki saavuttavat koko mittansa ja jokainen täyttää tehtävänsä.
Uskon nyt olevan niin, kun taide ja yhteisöllisyys ovat palaamassa joihinkin kirkkoihin, tunnustuksiin ja järjestöihin, että se ei tapahdu asian varsinaisessa, hengellisessä merkityksessä. Vaan se tapahtuu jonkinlaisessa subjektiivisessa, sekulaarissa, ihmisen itse keksimässä, pään sisäisessä merkityksessä. Ennen taide, yhteisöllisyys ja rituaalit ajateltiin sekä olemukseltaan (se, että niitä yleensä on) että muodoltaan (se, millä tavalla niitä on) Jumalasta lähteviksi ja Jumalaa palveleviksi.
Tässä joku saattaa hypähtää ja huudahtaa sillä ajatuksella, että eihän ihminen voi Jumalalle antaa mitään itsestään lähtevää, mitä ei olisi Jumalalta saanut. Että mitä ihmettä ne katolilaiset keksivät niitä kulkueitaan ja veistävät patsaitaan? No oikeasti ajatus on siinä, että Jumala loi ihmisen reagoimaan ja vastaamaan hyvyyteensä. Ihminen voi reagoida Jumalan hyvyyteen esimerkiksi sillä, että taide, yhteisöllisyys ja rituaalit ilmentävät sitä, minkä ihminen parhaiten uskoo vastaavan Jumalan olemusta.
Tässä uudessa ilmiössä—edellisen sijaan—taide, yhteisöllisyys ja rituaalit suunnataan niihin osallistuville ihmisille. Niitä, ketä halutaan käännyttää, evankelioida tai saada mukaan, ei pyritä tuomaan Jumalan luo. Nykyihminen kokee sen vaativuudessaan, vaikeudessaan, pitkäjänteisyydessään ja hitaudessaan kurjaksi ja tylsäksi. Mutta ihmiset tulevat paljon halukkaammin mukaan silloin, jos heidät tuodaan itsensä löytämisen luo. On kaikki kaikessa, että aina vain suuremman pyhyyden sijaan Jumalan tuntemiseen voisi kuulua aina vain suurempaa helppoutta. Aina vain hauskempia pappeja ja kivempia yhteisiä kokoontumisia.
Offtopic: Oletko nyt siis liittynyt Katoliseen kirkkoon? Muistelen sinun olleen aiemmin luterilainen.
Lakkasin olemasta luterilainen paperilla melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Myös vuoden kestänyt helluntailaisuus päättyi virallisesti samoihin aikoihin. Käytännössä kävin luterilaisissa tapahtumissa 2017 syksyyn asti. Ensimmäisessä katolisessa messussa olin kesän alussa 2017 ja kesken saman vuoden syksyn menin johdantokurssille. Minut liitettiin—tai oikeastaan pidän paljon enemmän R. R. Renon ilmaisusta: adoptoitiin—nyt keväällä.
5 tykkäystä
Tarkastelutapasi on perin abstrakti. Moni huomioitsija, kuten minäkin, näkee katolisen ja luterilaisen kirkon eron konkreettisissa teologisissa ja käytäntöä koskevissa erimielisyyksissä, kuten vaikka Trenton oppituomioissa, jotka kohdistuvat luterilaisiin, ja paavin asemassa. Lauselma “ihmisellä on olemassa luonto, joka on mahdollista tuntea kokemuksen kautta” on niin tulkinnanvarainen, että on vaikea nähdä, että juuri se erottaisi luterilaisen ja katolilaisen toisistaan. (Kuinka moni riviluterilainen tai -katolilainen edes ymmärtää tuon lauseen?) Entäs tuo pohdiskelu lankeemuksesta, koskeeko se “essenssiä” vai “aksidensseja”? En ole moista erittelyä nähnyt missään muualla, en 1500-luvun enkä tämän vuosisadan oppikeskusteluissa. Analyysisi ei oikein näytä vievän keskustelua eteenpäin.
2 tykkäystä
Minustakin luterilaisessa kansankirkossa on paljon tällaisia harhautuneita ilmiöitä. (Tosin noita voimistelunauhoja en ole missään nähnyt.) Tosiaankin, luterilaisuudessa pitäisi varoa liikaa ihmiskeskeisyyttä, siis sitä, että seurakunnan toiminta yritetään pyörittää yleisön ehdoilla, eräässä mielessä populistisesti.
Thinkcat kirjoitti toisaalla: " Olen käsittänyt jokin aika sitten, että dialektisen indoktrinaation keksimiseen ei tarvittu kommunisteja eikä Hegeliä, vaan että se taito oli jo olemassa ja tulee hyvin ilmi Lutherin ja Calvinin teksteistä. Se perustuu juuri tuohon, että opetettava asia tiivistetään kahteen karrikoituun vastapariin . Niiden ei tarvitse vastata todellisuutta tai edustaa mitään kantaa oikeasti. Niiden ajatuksena on vain, että kuulija hyväksyy annetut termit, joilla asia esitetään ja heti perään ymmärtää, että kumpi puolikas esitetään edullisessa ja kumpi epäedullisessa valossa."
Suomeksi tuo edellä esitetty dialektiikka tarkoittaa olkinukkeilua.
Nyt kyllä täytyy sanoa, että Thinkcat itse näyttäisi harjoittaneen erityisesti tässä ketjussa juuri samaa dialektiikkaa, josta syyttää muita. Luterilaisuus on tungettu laatikkoon, jonka päälle on kirjoitettu nominalismi. Sitten on esitetty vastapari jonka nimi on realismi tai analogia entis. Ja sitten on annettu heti perään ymmärtää, että kumpi vastapari on esitettävä hyvässä ja kumpi epäedullisessa valossa. Tämä asetelma ei vaan toimi, koska ei teoriassa eikä varsinkaan käytännössä Lutherin ristin teologiaa voida redusoida nominalismi-realismi -dialektiikkaan.
Koko tämä ketju luterilaisuuden taustaoletuksista on ollut ihan höpön höpöä.
1 tykkäys
Se, että vertailtavia asioita on kaksi, tai että joissain asioissa niiden välillä ei oikeasti ole yhtenevyyttä, ei tee asiasta dialektiikkaa. Ei edes se, että asioista toinen on—oikeasti tai esittäjän mielestä—parempi ja toinen huonompi.
Jos luterilainen osapuoli ei ymmärrä esitettyjä perusteluita, niin ei se sano esitetyistä perusteluista mitään. Silloin on ihan väistämätöntä, että esitti ihan miten tahansa selkeät perustelut, niin ne tulevat perille huonona dialektiikkana. Eli jos ei koko asiasta ymmärrä mitään muuta, niin lukija ymmärtää ainakin sen, että tässä on nyt “parempi” ja “huonompi”, ja että tietyt määreet assosioidaan siihen huonompaan.
Tämä on vähän sellainen ilmiö, että ei kannettu vesi kaivossa pysy. Ja johtuu siitä, että ei luterilaisilla oikeasti ole mitään metafyysistä analyysiä tehtynä. Joten tuollaiset termit kuin nominalismi, realismi ja idealismi menevät kokonaan ohi. Paitsi se ajatus, että “nominalismi on jotain pahaa”. Ei, kun se on ihan neutraali, kuvaileva termi tietylle tavalle ajatella asioiden ja niiden olemuksen suhdetta. Esimerkiksi tietotekniikka on läpikotaisin nominalistinen ilmiö. Siinä kaikki perustuu sille, että asioille keksitään nimiä. Se, että 0x61 tai 01100001 on ‘a’, on täysin keksitty tai sovittu juttu.
Olen sanonut lukemattomia kertoja tämän keskustelun aikana, että mikä luterilaisessa opissa ja ajattelussa on nominalismia. Etenkin miten se tulee esille niin Lutherin kuin Waltherin teksteissä ja esitystavassa. Tuloksena on, että 95 % menee yli hilseen ja 5 % aiheuttaa vastauksen, että “ei se kyllä noin oo” tai “en tunnista tosta kyllä yhtään”. Jos kykenee intuitiivisesti pitämään totena sola fideä ja sola scripturaa, niin ei ole muusta toivoakaan. En minäkään ole syntyessäni näitä asioita tiennyt, vaan vähän kerrallaan käsittänyt, että mitä joku filosofian käsite on tai ei ole.
Samaan aikaan luterilaiset eivät tunnista käytännön uskoaan ja elämäänsä nominalismista siksi, että he itse eivät elä sen mukaan, mitä heidän abstrakti oppinsa esittää. Miksi ihmeessä on lain kolme käyttöä jos kaikki on yksin armosta? No tällaisiin irrallisiin heittoihin saa ehkä jonkun vastauksen. Mutta niistä ei koskaan muodostu mitään kokonaisuutta. Ovatko rakkaus, pyhitys ja pelastus (tai pelastuksen tilalla usko tai armo) vastakohtia vai luonteva kokonaisuus? Mikä ne yhdistää? Olen sanonut jo, että luterilainen osaa heitellä sikin sokin vastauksia, joista jokainen on itsessään sinänsä järkevän kuuloinen. Mutta niistä ei saa kokonaisuutta. Armo ja pyhitys ovat vuorotellen vastakohtia, täysin irrallaan tai syy ja seuraus. Mutta syy ja seuraus sillä tavalla, että joskus syyllä on seuraus ja joskus ei ole. Että ulkona samaan aikaan ja samassa merkityksessä sataa ja ei sada.
Sitten yksi luterilainen suuttuu, että onhan ne luontevasti tekemisissä. Että kyllähän jokainen täysijärkinen sen tietää. Ei ole ikinä kuultukaan, että eivät olisi. Sitten tulee toinen ja rallattelee jostain tunnustuskirjasta, että eivätpäs ole, kaikki on puhdasta armoa, ja siihen minkään sekoittaminen on kadotustuomio.
Viimeisenä dialektiikasta se, että jos Luther kärjistää kaiken, niin silloin asiasta puhuminen on kärjistyksistä puhumista. En minä itse mitään kärjistäisi. Mutta sitten en puhuisi tästä asiasta ollenkaan.
Tuosta isä Rippergerin videosta voi poimia sellaisen ihan täysjärkiseen ajatteluun kuuluvan periaatteen, että syy on läsnä seurauksessa. Täysijärkinen tapa ajatella on silloin se, että armo vaikuttaa pyhitystä. Silloin se, että olisi olemassa joku armo, johon ei liity pyhitystä, ei ole täysijärkistä. Paitsi jos sanotaan, ettei armolla koskaan ole mitään tekemistä pyhityksen kanssa. Se olisi toinen täysijärkinen, mutta muilta seurauksiltaan ehkä tuhoisa positio.
Ehkä se on höpö höpöä, että luterilaisuudella olisi jotain taustaoletuksia. Se vaikuttaa aika ad hoc filosofialta. Ei se ainakaan ole itse sopinut mitään ydintä tai periaatetta. Mutta tämä nimenomaan tekee siitä nominalismia. Eli kun siihen kohdistaa kysymyksiä, niin se nimeää jonkin asian sopivaksi vastaukseksi, ja sillä mennään.
Kehää tässä on kierretty. Sitä ei voi kukaan kiistää. Mutta haluaako joku nyt selittää auki, että mitä dialektinen ajattelu on ja ei ole, ja milloin se on hyvää ja milloin huonoa? Oon viikon miettinyt, että pitäisi tehdä siitä joku muistiinpano johonkin. Mutta jos on muita tietäviä ja innokkaita, niin haluan nähdä.
Vielä viimeisenä yksi juttu siiitä tortoisen viestistä, mihin ei olisi saanut vastata. Jos jonkun oppi on, että ihminen luulee ensin x, mutta sitten sieltä se vanha Aatami paljastuu, niin tämä oppi pätee vain niihin, jotka kovasti luulevat x ja aina unohtavat, että vanha Aatami on olemassa tai lopulta kuitenkin paljastuu. Mutta jos tuota oppia kehittää, niin silloin se sanoo joko, että jokainen on koko ajan pelkästään joko vanha Aatami tai itsepetoksen vallassa. Tai se sanoo, että kukaan ei koskaan pyhity.
Se olisi äärimmäisen tuhoisa oppi, eikä sen seurassa kykenisi mikään rakkaus menestymään. Tai sitten se voi olla niin, että kaikki kyllä pyhittyvät, mutta välillä ihminen saattaa hetkittäin luulla itsestään liikoja. Mutta silloin se olisi äärimmäisen petollisesti ja harhaanjohtavasti ilmaistu.
Ehkä se on höpö höpöä, että luterilaisuudessa olisi yhtä vastausta mihinkään kysymykseen. Kun vähän raaputtaa, niin vanhan Aatamin sijaan paljastuu joku epäselvyys, vastakohta tai paradoksi. Tämä keskustelu on ollut höpö höpöä vain siinä tapauksessa, että olisin asettanut onnistumisen kriteeriksi löytää jonkin yhtenäisen, filosofisesti ja metafyysisesti kurantin luterilaisuuden. Mutta minulle kelpaa aivan yhtä hyvin, että sellaista ei ole. Tai R. R. Renon vastaus, että sellainen löytyy Roomasta.
Jokainen muu saa toki valita omat tyytyväisyyden kriteerinsä omalla tavallaan.