3 posts were merged into an existing topic: Sääntöjen vastainen ja siksi tänne siirretty
Monia vuosia, monia armorikkaita vuosia! Multos annos!
PS. Minusta ilmaus “pyhän Kirkon täyteen yhteyteen ottamisesta” on kanssa toimiva ilmaus 
1 tykkäys
[Alkuperäiset kursivoinnit poistettu, lihavointeja lisätty.] Näköjään sanot ja tarkoitat, että luterilaiset keskustelukumppanisi ovat hiukan vähä-älyisiä, eivät kykene filosofiseen analyysiin – ainakin sinulla on hyvä itsetunto. Lukuisia kertoja olen kyllä joutunut huomauttamaan, että nominalismiviittauksesi ovat kerrassaan epäselviä. En väitä, ettei sinulla olisi tehtynä “mitään” metafyysistä analyysiä, vaan että analyysisi ei vakuuta.
Näin voi tietysti tulkita, jos nyt ihan välttämättä haluaa, mutta lainauksessa kyllä sanotaan, että ei ole analyysiä tehtynä. Jos joku sanoo, että asiaa X ei ole tehty, niin tämä varmaan tarkoittaa, että asiaa ei ole tehty - ei esimerkiksi niin, että asiaa X ei kyetä tekemään
Onpa viisastelua. Jos luterilaiset eivät ole 500 vuoteen tulleet tehneeksi filosofista analyysiä, se voi tarkoittaa vain sitä, etteivät he siihen kykene.
Eli siis heijastat omat päätelmäsi vastapuolen viestiin ja tuohdut tällä perusteella?
Muita ajatuksia pohjustaakseni kerron, että mitä on dialektiikka, mitä eri lajeja sitä on, milloin se toimii hyvin, milloin se toimii katalasti ja milloin se ei toimi. Sana tarkoittaa alkuperältään lähinnä väittelyssä tai keskustelussa käytettävää metodia. Eli se on varsin yleisen tason käsite.
Platonin dialogeissa dialektiikka toimii niin, että asiat opetetaan keskustelun muodossa. Osallistujat esittävät kysymyksiä, ehdottavat vaihtoehtoja ja testaavat näkökulmia esittämällä niihin kohdistuvia haasteita. Uskon, että Platonin dialogit ovat “lavastettuja”. Eli varsinainen lopputulos on saatu, koottu tai ymmärretty muuta kautta. Dialogit ovat väline tai menetelmä, jolla ei ainoastaan kerrota lopputulosta, vaan tehdään tiettäväksi myös kaikki mahdolliset haasteet ja vastaväitteet, jotka on lopputulokseen päädyttäessä käsitelty.
Dialogissa käytetty dialektiikka eli väittelyn edistäminen täyttää tarkoituksensa jos kaikki mahdolliset vastaväitteet on sekä rehellisesti tuotu esille, että niitä vastaan on olemassa ja on esitetty aidosti toimiva perustelu.
Retoriikka tarkoittaa kirjaimellisesti puhetaitoa. Sillä voidaan toisaalta tarkoittaa epärehellistä yritystä vaikuttaa yleisöön tai vastapuoleen, yleensä tunteiden kautta tai maalailemalla asiasta tai toisesta osapuolesta epäedullinen mielikuva. Toisaalta sillä tarkoitetaan kaikkea puhumisen taitoa, rehellistä ja epärehellistä. Silloin se jaetaan kolmeen osa-alueeseen, jotka ovat paatos, eetos ja logos. Ensimmäinen tarkoittaa tunteisiin vetoamista. Keskimmäinen vetoamista siihen, että mikä on oikein tai sopivaa. Viimeinen siihen, että mikä on totta tai mikä on loogisesti pääteltävissä.
Voisi sanoa niin, että retoriikka esittelee ne sisällöt, mitä dialektiikka sen jälkeen käsittelee. Jos dialektiikka on rehellistä, niin siihen on mahdollista esitellä erilaisia sisältöjä, joita sitten vertaillaan aikaisemmin esiteltyihin. Epärehellinen dialektiikka taas tekee sen, että sisällöt valitaan haluttua lopputulosta ajatellen. Esimerkkinä se, että on olemassa vain “rehellinen ateismi” ja “usko, josta ei voi varmasti tietää mitään”. Eli koska usko tässä vähän kuin on estetty osallistumasta, niin ateismin täytyy olla oletuksena totta.
Rehellinen keskustelu lähtisi sen tarkastelemiseen, että mikä tuossa on “varman tiedon” määritelmä tai kriteeri. Että onko ateismillakaan mitään varmaa tietoa esittää tuekseen? Vai onko ateismi yhtä kuin nihilismi, eli väite siitä, että “mitään ei vaan voida tietää, ollenkaan”? Mutta materian kanssa on kuitenkin elettävä, joten materialismi on sitä kautta taas oletuksena ainoa mahdollinen totuus. Eli ateismi ei ole älykkäin eikä älyllisin kaikista maailmankuvista, vaan se on kaikkeen älylliseen kohdistuva totaalinen torjunta, joka sen vuoksi jää jäljelle vahvimpana ja ainoana. Eräänlainen älyllinen itsemurhapommi. Kuten on kaikki evoluution sisältävä ajattelu. Siitä, että jokin selviytyy, ei voida päätellä muuta kuin se, että jokin selviytyy. Minkään selviytyminen ei sinänsä liity totuuteen, eikä evoluution kontekstissa asiaa ole edes mahdollista yrittää todistaa mihinkään suuntaan.
Ateistit tuntuvat välillä vaativan, että jotta kristinusko olisi totta, niin sen pitäisi levitä kuin rikkaruoho tai tappava tauti. Tai olla muuten vain suurin tai vastustamattomin voima. Ja että jos se ei vaikka heihin itseensä tartu, niin se on vahva todiste siitä, että se ei ole totta. Kun oikeasti totuus on luonteeltaan asia, joka ei kehity jostain vähäisemmästä totuudesta syyn ja seurauksen tavoin. Vaan se on asia, joka saadaan ja menetetään, löydetään ja kadotetaan. Siihen pätee myös aina, että kukaan ei voi antaa sitä, mitä hänellä ei ole. Siinä ei ole kyse määrästä, vaan laadusta. Ei voimasta, vaan tarkkuudesta.
Retoriikka on välttämätöntä. Tietämisen ja tiedon hankinnan akti eli teko eli tapahtuma on tahdosta riippuvainen. Jotta ihminen voisi motivoitua hankkimaan tietoa, tarvitaan retoriikan osa-alueista myös eetosta ja paatosta. Näistä paatos on vähiten tärkeä ja sen tulisi olla alisteinen kahdelle muulle. Samoin kuin eetoksen tulisi olla alisteinen logokselle. Sellainen asia, mikä ei ole totta, ei voi olla oikein tai haluttavaa. Jos taas mikään ei ole oikein tai haluttavaa, niin on mahdotonta käsittää minkään asian olevan totta. Jos joku lähtee siitä, mikä on totta ensin ja oikein toisena, niin lopulta hän ohjautuu siten, että kokee sen palkitsevana.
Samaan aikaan kuin on virhe ajatella, että asia on totta jos siitä seuraa tai siihen liittyy tunnetasolla miellyttävä kokemus, on yhtä virheellistä ajatella, että tunnetasolla epämiellyttävä kokemus korreloisi asian totuuden kanssa. Eli on virhe sulkea asia pois mahdollisuuksien joukosta siksi, että se on miellyttävä tai siksi, että se on epämiellyttävä. Tunnetason palkinto saa tulla tiedon etsimisestä ja löytämisestä, mutta tiedon etsiminen edellyttää aina kykyä lykätä tunnetason vaikutusta.
Retoriikka on siksikin välttämätöntä, että jotta jokin asia olisi mahdollisuuksien joukossa, pitää jonkin teon tai tapahtuman ehdottaa tai tarjota sitä mahdollisuuksien joukkoon. Ajattelijan pitää altistaa itsensä sille, että jokin asia saa puhua puolestaan. Joskus taas asia ei onnistu puhumaan puolestaan. Tämä voi johtua a) siitä, että asia on itsessään ristiriitainen tai huonosti esitetty. Tai b) siitä, että asia on jo otettu huomioon, eikä se sano mitään lisää tai erilaista siihen nähden, mitä on jo tiedossa tai käsitelty. Tai c) asia ei ole kuulijan tai vastaanottajan mahdollisuuksien tai käsityskyvyn rajoissa.
Dialektiikkaan siis kuului se, että vertailussa on väite ja sen mahdolliset vastaväitteet. Rehellisessä dialektiikassa mahdolliset vastaväitteet ovat samalla tavalla kehittämisen kohteina. Väite on sitä paremmin tunnettu ja todistettu, mitä vahvempia vastaväitteitä sen rinnalla on otettu tarkasteluun. Aikaisemman esimerkin ateismi ei ollut kovin vahvasti todistettu jos kaikki, mitä sitä vastaan oli asetettu, oli “usko, josta ei voi tietää mitään”. Toisaalta siinä vaiheessa kun uskosta voidaan tietää vähänkin, on se välittömästi ja peruuttamattomasti selitysvoimaisempi kuin mikään ateismi.
Mutta jotta jokin asia olisi mahdollisuuksien joukossa, niin ensin sen täytyy olla olemassa. Sellainen joukkue ei voi voittaa, eikä edes kilpailla, joka ilmoittautuu, mutta ei saavu paikalle. Ei ole järjellisesti olemassa sitä, että joku edustaa debaatissa väitettä, jota ei ole mahdollista ristiriidattomasti esittää. Myöskään tapahtuma ei ole mahdollinen väite. “Minä menen portaita ylös ja alas” ei voi olla debaatin osapuoli. “Minä olen nyt alhaalla mentyäni portaita ylös ja alas” voi olla. “Minun on mahdollista kulkea portaita ylös ja alas” voi myös olla. Väitteen pitää olla myös relevantti. “On olemassa henkilö, joka haaveilee niittyjen ja nurmien peittämästä satumaasta, jossa pinkit yksisarviset pierevät perhosia” on jotain, minkä todistamisella tai kiistämisellä on vaikea kuvitella olevan mitään merkitystä.
1 tykkäys
Selkeitä lauseita, paitsi että viimeinen kappaleesi jäi mietityttämään.
En ole samaa mieltä. Oletetaan vaikkapa maja puussa, jota alat rakentaa. Maja ei ole vielä olemassa, mutta se on silti mahdollisuuksien rajoissa.
Väitteestäsi tuli mieleen Wittgensteinin lausahdus:
“Kaikki mitä ylipäänsä voidaan ajatella voidaan ajatella selkeästi. Kaikki mikä voidaan sanoa voidaan sanoa selkeästi.”
En väitä, että tarkoittaisit samaa kuin Wittgenstein, mutta miksei ristiriitaisesti esitetty väite voisi silti pitää paikkansa ? Jokin asia voi olla totta, vaikka sille ei löydykään järjellisiä perusteluja. Täytyykö kaiken olla järjen saavutettavissa ollakseen olemassa? Mitä oikein halusit väitteelläsi sanoa? Ehkä vain sen, ettei debaatista tule mitään jos joku ei osaa perustella väitteitään loogisesti…
Jatkan myöhemmin pohdintaa dialektiikan, retoriikan ja syllogistiikan merkityksestä ja keskinäisistä suhteista.
Kun puhutaan ristin teologiasta, niin protestanttisessa kontekstissa sille on sellainen vastapari kuin kunnian teologia. Yhtenä helposti käteen osuvana esimerkkinä kunnian teologiasta on helluntailaisuus. En koskaan päässyt selville heidän käsityksestään pelastusta tai paljon mitään muutakaan oppia koskien. Heillä on tapana ääni väristen kohottaa Raamattu ja lausua siitä jotain ehdotonta, mutta lopulta he saavat kuitenkin aikaan vain aivan käsittämättömän kaaoksen.
Ihan reunahuomautuksena, että...
…helluntailaisuus on loistava esimerkki siitä, mikä on syllogistiikan tai ennemmin sen puuttumisen merkitys. Syllogistiikka tekee sen, että kun Raamatussa on kaksi lausahdusta jostain opista tai periaatteesta, niin niillä pitää olla joku keskinäinen suhde. Ne vaikuttavat saman Jumalan puheessa, samassa luodussa kaikkeudessa ja ne on osoitettu, periaatteessa ainakin, samoille kuulijoille. Joten pitää olla mahdollista lausua se keskinäinen suhde jossain muodossa, että tämä koskee meitä silloin, jos samaan aikaan pätee toinen ehto tai tämä ei koske meitä siksi, että me emme elä siinä ja siinä tilanteessa, sen ja sen alaisuudessa.
Tämä ääripää toteutuu niin, että moni innokas helluntailainen maallikko (tai jopa saarnamies) suhtautuu Raamattuun siten, että sieltä otetaan irrallisia lauseita toinen toisensa perään. Vähän kuin ei olisi yhtä Jumalaa, yhtä uskoa tai yhtä Raamattua, vaan varsinaisen Raamatun voisi jakaa tuhansiin pikku osiin, joista jokainen pitäisi yksinään paikkansa ja toimisi yksinään. Jotain logiikkaa he silti soveltavat, koska kasteelle mennäksesi sinun ei tarvitse olla a) etiopialainen, b) hoviherra, c) tien päällä, d) sadanpäämies, e) sadanpäämiehen perheenjäsen tai f) tilanteessa, jossa evankelista katoaa jälkiä jättämättä.
Tämä on minun käsitykseni helluntailaisuudesta. Kuka tahansa voi väittää, että se on väärä. Sillä tavalla se kuka tahansa tarkoittaa sanoa, että jossain on olemassa sitten eriävä, oikea käsitys helluntailaisuudesta. Kuten myös sellaista helluntailaisuutta, mikä toteuttaa sitä. Siis helluntailaisuutta, missä on joku yhtenäinen teologia. Kunnes sellainen tulee vastaan, ovat kaikki väitteet siitä, että a) olen väärässä ja b) joku muu eri mieltä oleva on oikeassa, täysin merkityksettömiä.
Helluntailaisuus joka tapauksessa ilmentää kunnian teologiaa siten, että siinä uskotaan uskoontulon ja aikuiskasteen olevan vain jonkinlainen alku. Sen jälkeen alkaa hengellinen sodankäynti, jossa esimerkiksi Pyhän Hengen väitetyn toiminnan kautta koetaan hoitavaa läsnäoloa, täytetään pankkitili, pistetään sukat pyörimään jaloissa tai saadaan yliluonnollisia viestejä. Viimeisenä mainitut eivät yleensä tarkoita mitään, mutta joskus ne voivat olla hämmentäviä ennustuksia, määräyksiä tai uhkauksia. Toinen kunnian teologian merkitys on siinä, että Jumalan voi tuntea, Jumala tahtoo tulla tunnetuksi ja Jumala pitää tuoda esille nimenomaan ihmeiden, merkkien ja voimien välityksellä.
Ristin teologian merkitys on, että kristinuskossa Jumala ei tarkoittanut meidän pelaavan voimilla, vaan että kaiken keskiössä on Kristuksen kuolema. Me olemme Hänen kuolemaansa kastetut ja niin edelleen. Jotta ihminen voisi löytää Jumalan ja oikeasti ymmärtää evankeliumin, hänen pitäisi ensin käsittää oma ajallisuutensa, rajallisuutensa ja kuolevaisuutensa. Ei voi oikeasti olla kysyntää ratkaisulle johonkin ongelmaan jos ei ihminen usko ongelman todellisuuteen. Tätä kautta avautuu ymmärrys siitä, että Kristus kuoli meidän kuolemamme ja että Kristus on kärsimyksensä kautta mukana meidän kuolemassamme, jotta siitä ei tulisi eron hetki meidän ja Jumalan välillä.
Tämä on osittain sama kuin antiikin Kreikan tragedioiden merkitys. Ei vain se, että niissä sankari kuolee ja sillä tavalla rauha palaa maahan. Vaan se, että tavallinen ihminen voi ymmärtää elämän olevan kuolemista.
Toisaalta ristin teologian voi jättää sen objektiiviselle tasollekin. Merkkien ja voimien sijaan saarnataan nimenomaan itse kärsimystä ja häväistystä. Tällä tavalla sen voi käsittää niin, että se on vain Jumalan kannanotto voimaa ja maallista loistoa vastaan. Tai toinen tapa on, että se on jonkinlainen merkki, englanniksi ‘token’. Kärsimyksellä ja kuolemalla ei itsessään ole mitään merkitystä. Siis sillä tavalla, että Jumalan loogisesti olisi pitänyt pelastaa ihminen juuri sitä kautta tai että sen olisi tarkoitus merkitä ihmiselle jotain suhteutettuna ihmisen omakohtaiseen kärsimykseen tai kuolemaan. Jumala vaan jostain syystä mielivaltaisesti päätti, että kärsimällä se tapahtuu. Mutta jostain syystä päätti, että suuri tai vaikea uroteko sen pitää kuitenkin olla. Ei menestystarina tai taikatemppu.
Ristin teologian objektiivinen taso jää jollain tavalla siihen, että ristiä pitää saarnata siksi ja vain siksi, että se on niin paradoksaalinen ja absurdi asia ihmisten odotuksiin nähden. Että se on kiusallinen, pysäyttävä ja tunnistettava. Samalla sillä on toki vaikutus, että se heittää paradoksin vastakkaisen puolen kaikkien arkisten pyrkimysten ylle. Miksi omakotitalo, Volvo, hyvä maine herrojen klubilla, ylennys ja muhkea pankkitili on niin tärkeä? Näethän mitä Kristus teki mieluummin? Joko Kristus oli järkeä vailla tai sinä keskiluokkainen länsimaalainen olet järkeä vailla.
Tai sitten idea on se, että jos myöntää Kristuksen olevan viisaampi, niin voi kaikessa rauhassa harjoittaa sitä omaa järjettömyyttään herrojen klubilla ja oravanpyörässä. Jos positiossa on ristiriita, niin sen voi aina vaan jättää käsittämättä. Tai sitten ihmisen teot osoittavat, että ei hän ole ihan tosissaan. Kristus kuoli jotta me voisimme elää keskiluokkaisina länsimaalaisina hyvillä mielin ja tietämättöminä kärsimyksestä ja kuolemasta.
Niin. Siis. Olen tutustunut ristin teologiaan. Objektiivisesti ja subjektiivisesti, etuperin ja takaperin. Jauhanut ja kysellyt siitä muutaman vuoden aina tilaisuuden tullen nimenomaan näissä nelikirjaimisissa yhdistyksissä. Julistanut sitä sosiaalisessa mediassa. Ihmetellyt, että miksi se näyttää niin yhdentekevältä niin monille. Ajatellut sitä objektiivisesta ja subjektiivisesta näkökulmasta. Kuunnellut siitä iskeviä saarnoja, joiden kohteena on ollut kaikenlainen menestysteologia. Aloittanut kysymysten esittämisen siitä, mihin muut näyttävät sen lopettavan. Mätkinyt takuulla riittävästi sen helpoiten tunnistettavia vihollisia eli helluntailaisia. Heillä muuten on yksi muoto siitä vielä. Sellainen, että koska Jumala oli valmis tähän, niin mihin sinä olet valmis?
Lopulta omaksi käsityksekseni on muodostunut se, että objektiivinen ristin teologia on vain yksi luterilainen puolitotuus lisää. Jotain, minkä nimenomainen pointti on sen paradoksaalisuus ja absurdius. Kun puhun puolitotuudesta, tarkoitan sitä, että vastakkainen puolitotuus on helluntailaisten tyyppinen kunnian teologia. Siinä Jumala, joka on pelkkää voimaa on vastakkain Jumalan kanssa, joka on pelkkää voimattomuutta. Tätä kautta voi ainakin päätyä uskomaan, että Hegelin on täytynyt olla pre-eksistentti. Yleinen luterilainen vastaus tässä tilanteessa on, että totuus on paradoksaalinen ja totuus on absurdi ja että siksi sitä ei voi järjellä päätellä, vaan se täytyy vain uskoa.
Tarkoitin tällä sitä, että paradoksi tai absurdi väite ei sinänsä ole olemassa. Joten sellaista tekoa kuin paradoksiin tai absurdiuteen uskominen ei ole olemassa. Erikoistapaus on vielä se, että mikään uskomus, mikä pitää yhtä Hegelin fenomenologian kanssa tai menee sen sisään, ei ole itsessään mahdollinen uskomisen kohde. Siksi, että todellinen uskomisen kohde on silloin se kamppailu, tapahtuma tai prosessi. Hegel nimenomaan kiistää fenomenologiallaan, että on olemassa mitään pysyvää totuutta.
Sen verran kuin jaksan luterilaisuudesta uutta oppia, niin tällä hetkellä näyttää siltä, että se on pohjimmiltaan ja puhtaimmillaan katolisen uskon hegeliläinen antiteesi. Jota vastassa on, teesin paikalla—ennakoidakseni välittömimmän vastaväitteen edelliseen—ei katolinen usko sinänsä, vaan siitä muokattu karikatyyri. Koko fenomenologian ja sen prosessin edellytys on, että taistelu tapahtuu eräänlaisessa vaihtoehtoisessa todellisuudessa, josta ei ole pääsyä metafyysiseen käsitteistöön. Joten luterilaisissa puheissa ja teksteissä kummittelee eräänlainen metafyysisestä ajattelusta ja sisällöstä riisuttu katolisuus.
Subjektiivisen ristin teologian arvo on siinä, että se voi puhutella ihmisen ajallisuutta, rajallisuutta ja kärsimykselle alttiutta. Tämä ei kuitenkaan saavuta missään kovin suurta menekkiä. Ajattelen syyn olevan siinä, että siitä helposti seuraa uskon muuttuminen yhteisölliseksi ja sosiaalisesti velvoittavaksi. Herraklubin jäsenellä Volvonsa ja omakotitalonsa kanssa voi olla sama usko kuin betonikuutiossa asuvalla työttömällä siksi, että uskolla ei ole mitään tekemistä kummankaan ajallisuuden, rajallisuuden tai kärsimyksen kanssa. Jos olisi, niin siinä nousisi ainakin kysymyksiä ahneudesta, laiskuudesta ja kateudesta sen köyhän puolesta.
Sitten on se velvoittava ristin teologia, että Kristuksen kärsimys jollain tavalla kutsuu myös seuraajia uhrauksiin. Raamatussa on paljon kohtia, jotka pitävät tätä aivan selvyytenä. Siksi on hämmentävää, että ristin teologian objektiivisen muodon pääasiallinen ellei ainoa tarkoitus näyttää käytännössä olevan, että sillä pidetään ristiä ja kärsimystä koskeva, sekä subjektiivinen että velvoittava ajattelu poissa. Koska Jumala suostui voimattomuuteen ja päätti voimattomuuden kautta pelastaa meidät, ei meidän pidä kuvitella, että meillä, siis meidän kärsimyksellä tai uhrauksilla, on mitään merkitystä missään asiassa.
Se on kuitenkin vain hyvin värittynyt tulkinta tapahtuneesta ja sen merkityksestä, josta esitetään johtopäätös aivan kuin se olisi ainoa mahdollinen. Vaikka se ei ole ainoa, eikä se välttämättä ole edes mahdollinen. Jumala voi suostua voimattomuuteen muistakin syistä.
Omalla kohdallani koko ristin teologioilla pelaaminen ja yritykset löytää niistä merkitystä päättyivät erääseen The Beauty of The Infiniten aukeamaan. Ajankohta oli joskus 2017 syksyllä. En nyt löytänyt sitä, mutta totesin, että koko kirjan opillisen osuuden pelastusta koskevat luvut voisi kerrata. Siinä on yhteensä 77 sivua tekstiä.
Olen sanonut aikaisemminkin olevani siinä käsityksessä, että luterilaisuus laittaa kaiken merkityksen Kristuksen kuolemalle ja käytännössä ei mitään merkitystä ylösnousemukselle. Koko ristin teologia on vain myyvä nimi tälle samalle ongelmalle. Ja koko jaottelu siihen, painotetaanko heikkoutta, kärsimystä vai uhrausta, on vain luterilaisuuden sisäisten ristiriitojen kertaus. Ei ristin teologia ole mikään luterilaisuuden korkeampi tai kätketty hienous, vaan eräänlainen nimi vain koko luterilaisuuden keskeisille opeille. Niissä ei ole kukaan väittänyt olevan mitään vaikeaa tai monimutkaista. Montako vuosikymmentä jonkun pitää siis luterilaisena aktiivisesti haluta tietää niistä, jotta hän olisi tutustunut niihin tarpeeksi tai ainakin objektiivisesti?
Tämä oli se osuus, mitä kiinnosti kommentoida. Loput minua koskevista arvioista edellä ovat puhdasta schaibaa, eivätkä perustu yhtään mihinkään.
Toisaalta on yksi jippo olemassa. Kun puhutaan subjektiivisesta kokemuksesta ja objektiivisesta tarkkailusta, niin puhtaasti opillisen luterilaisuuden keskeinen juttu on nimenomaan se, ettei sillä ole yhtään mitään tekemistä yksilön näkökulman tai ajallisuuden tai rajallisuuden kanssa. Luterilaisuus on jotain, sen itsensä mukaan, mitä yksikään ihminen ei voi haluta. Joten jos ihminen haluaa vastauksia, niin hän ei voi haluta luterilaisuutta. Koska luterilaisuudessa (pelkkänä puhtaana oppina) ei ole vastauksia mihinkään. Siinä on vain kokoelma väitteitä.
Minua on tämä puoli luterilaisuudessa häirinnyt sen kaksikymmentä vuotta ellei enemmänkin. Saman ajan olen ollut kiinnostunut tietämään, että olenko a) käsittänyt väärin, b) käsittänyt oikein, mutta jossain on joku hyvä syy, mikä tuo siihen mielekkyyttä, vai c) käsittänyt oikein, ja sitä mielekkyyttä ei yksinkertaisesti ole olemassa.
Silti saadaan tuollainen käsittämättömän tyhmä väite, että olen ollut ihastunut luterilaisuuteen kuin joku teinityttö, ja sitten luterilaisuuteen pettyneenä ihastunut katolisuuteen edelleen samaan teinitytön tyyliin. Mutta jos ei ihminen lue, niin ei siltä mitään voi odottaa. Tämä liittyy edelliseen sillä tavalla, että Kansanlähetys sopi hyvin jonkin aikaa keskimmäiseen kohtaan: Se vähät välittää luterilaisuuden keskeisistä opeista käytännön elämässään ja siksi se vaikuttaa mielekkäältä. Kun taas LHPK sijoittui selkeästi viimeiseen kohtaan. Siellä ei vielä muutama vuosi sitten ehtinyt olla muuta kuin messuja ja joitain seuroja silloin tällöin. Salaisuus luterilaiseksi vakiintumisessa on, että lakkaa odottamasta sitä mielekkyyttä uskon ytimestä sinänsä tai saa sen jostain ytimestä erillään olevasta asiasta.
Pietismi on toisaalta syntynyt kauan ennen Schleiermacheria (ihana sukunimi miehellä), mutta toisaalta hänen keskeinen väitteensä oli, että kaikki usko on pietismiä. Se tarkoittaa määritelmällisesti sitä, että hurskaus on tunnekokemus tai hurskaus on kokonaan ihmisen pään sisällä tai hurskaus ei tapahdu ulkoisessa todellisuudessa.
Tässä nyt Hegel niittää jengiä vasemmalta ja oikealta. Kansanlähetys ja sen aikalaiset ja samalla tavalla alkaneet liikkeet ovat synteesejä. Vaatii pientä hakemista käsittää, että mistä asioista. Mutta nopea veikkaukseni on, että pietismistä ja sekulaarista kulttuurista. Tarkoittaa, että siinä yritetään tehdä yhdistelmää hurskauden tunteista ja maailmansotien jälkeen syntyneestä hedonistisesta optimismista. Reaalimaailmassa homma etenee niin, että varsinainen pietismi katoaa. Kuten nyt on käynyt. Eräs aktiivinen nuori siellä sanoi, että loukkaantuisi, jopa suuttuisi jos joku kutsuisi pietistiksi. Ehkä oppiperustan kanssa pitäisi tehdä siellä jotain toimenpiteitä.
Pietismi ei kanna itse itseään siksi, että sekin on aikoinaan syntynyt jonkin synteesin uudeksi antiteesiksi. Eikä kanna hedonistinen optimismi. Syy on sama. Natsismi ja kommunismi olivat seurausta ajatuksesta, että voisi olla olemassa suuria sekulaareja kertomuksia. Sen luonteva antiteesi on ajatus sekularismista ilman suuria kertomuksia.
Tunnustuksellisen luterilaisuuden yksi piirre, mistä sitä pitää kierolla tavalla arvostaa, on siinä, että se on Hegelin temppua takaperin kelattaessa yhden loikkauksen ja laajennuksen päässä luvatusta maasta (eli antiteesistä teesiin ja teesi sen omilla ehdoilla dialektisen jäännöksen sijaan).
2 tykkäystä
Kiitos, tuota oli mielenkiintoista lukea. Sinulla on paljon hyviä ja nähdäkseni oikeitakin huomioita, jotka ansaitsisivat enemmänkin keskustelua. Asioiden käsittelystä ja johtopäätöksistä olen joistakin samaa mieltä, ja monestakin eri mieltä. Valitettavasti aikani ei riitä kaiken kommentointiin niin hyvin kuin haluaisin.
Pari juttua tässä lyhyesti.
-
Hegelin “syyllistäminen” joka asiassa on mielestäni tarpeetonta. Pari vuotta sitten kaikki oli nominalismia, nyt kaikki on hegeliläistä dialektiikkaa. Huvittavaa. Esimerkiksi viidesläisyyden synty. Miksei voida ajatella, että vitoslaisuus on sekoitus monista lähteistä - se ei ole jonkun liikkeen muuttuminen vastakohdakseen. Ei pelkkä uskomusten sekoittuminen johda välttämättä dialektiikkaan.
-
Toinen mikä jäi mietityttämään - oletatko että kuvaamasi “hegeliläisyys” on aina negatiivista, eli synteesi on aina huonompi kuin teesi? Eikö joskus korjausliikkeen ja sen jälkeisen iteroinnin tuloksena voisi syntyä parempi tilanne ? Mitä tapahtuisi, jos autolla ajaessa ei tehtäisikään korjausliikkeitä? Roomalaiskatolisuus on kuin paikalleen lukittu ratti => auto ajelee ojan penkoilla. Luterilaisuus on tietoinen korjausliike, eikä mikään paniikissa tehty väistöliike umpikujaan ja seinään. Luterilaisuus ei ole antiteesi katolisuudelle, vaan korjausliike trentolaisuudelle ja sitä edeltäneelle skolastiikalle.
-
Siinä olet mielestäni oikeassa, että pietismi on antiteesi. Kysymys vaan kuuluu että mille se on antiteesi. Tätä eivät nykyajan pietistit enää ymmärrä käymieni keskustelujen mukaan.
-
Kansanlähetys edustaa murtunutta luterilaisuutta, ainakin syntyvaiheessaan. Sielläkin on tapahtunut jotain korjausliikkeitä, mutta onhan paljon tehtävääkin.
-
Lutherin ristin teologiasta et näytä ymmärtäneen paljoakaan. On tainnut jäädä Luther-läksyt lukematta. Kohta a, olet käsittänyt väärin. Ehkäpä palaan tähän myöhemmin.
-
Menepäs katsomaan vaikka jonnekin Latinalaiseen Amerikkaan, miten kirkkosi rikkaat jäsenet kohtelevat köyhiä. Sielläkö on eldorado, jossa rikkaat elävät uskoaan todeksi auttamalla köyhiä faveloissaan? Ei, rikkaat elävät haciendoissaan omilla aidatuilla alueillaan henkivartijat ympärillään, ajelevat panssaroiduilla jenkkiraudoillaan ja vähät välittävät köyhistä.
Kumpi todellisuus toimii paremmin köyhien eteen, luterilaiselta pohjalta ponnistava pohjoismainen malli vai roomalaiskatoliselta pohjalta syntynyt käytännön todellisuus, jossa klaanit ja mafiat hallitsevat? Paljon puhetta, mutta vähän todellisia tekoja. Mietipä, mistä muuten johtuu, että Latinalaisessa Amerikassa protestanttisuus, erityisesti helluntailaisuus etenee juuri nimenomaan köyhien keskuudessa? Miksei roomalaiskatolisuus vetoa köyhiin oikein missään päin maailmaa?
2 tykkäystä
Luterilaisuutta ei voi ymmärtää lukematta nimenomaan Lutheria? Yhdestä yksittäisestä teologistako koko traditio on kiinni?
Ei tietenkään yhdestä kiinni, luterilaisia uskonpuhdistajia oli monta jo Lutherin aikana. Uskonpuhdistajat ja heidän seuraajansa 1500-1600 luvuilla viittaavat paljon edeltäneisiin kirkkoisiin.
Ja on kristikunnan historiassa ennenkin ollut merkkihenkilöitä, jotka ovat puuttuneet johtajien vääriin opetuksiin ja saaneet tiiminsä kanssa kirkon suunnan oikastua. Vaikkapa nyt Paavali Jerusalemin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa, Athanasios Aleksandrialainen sekä Augustinus. Vanhan Testamentin aikana kuningas Joosia toimi uskonpuhdistajana.
No miten sitten on mitenkään relevanttia, onko Luther-läksyt lukematta vai ei?
On se relevanttia, koska Lutheria on eniten käännetty suomeksi. Muiden luterilaisten kirkkoisien Chemnitzin, Gerhardin, Hunniuksen jne teoksia ei tunneta. Sen sijaan pietistinen kansankirkko tuntee paremmin liberaaliteologian isät sekä reformoidusta protestanttisuudesta (kuten puritaanisuudesta) käännetyn kirjallisuuden. Alkuperäinen aitoluterilainen ajattelu on harvinaista, ja siksi vanhojen kirkkojen kritiikki luterilaisuutta kohtaan on osin oikeutettua, mutta ei tee oikeutta uskonpuhdistajille.
Minä kovin kauniisti olettaisin, että Thinkcat osaa muutakin kuin Suomea. 
1 tykkäys
Normaalisti suomalaiset eivät ymmärrä latinaa tai keskiajan saksaa. Englanniksi näitä alkuperäisteoksia on alettu kääntää vasta ihan viime vuosina. Fakta on, että kansankirkossa kasvaneet luterilaiset eivät tiedä, mitä luterilaisuus oli.
No luterilainen käsitys, yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin kirjoitukset, esiintyy jo Lutherin kirjoituksissa täysin selkeänä. Myöhemmät luterilaiset isät eivät ole tähän tuoneet mitään lisää, kuin ehkä muotoilleet näihin käsityksiin tunnustautuen tarkasti jäsenneltyä dogmatiikkaa. Heistä tunnetuimpia lienevät Martin Chemnitz ja nyt vain noin sadan vuoden takaa Franz Pieper.
Nämä teesin omaiset lausumat ovat tälläistä sotahuutoja jotka voidaan helposti lausua. Samalla nämä ovat ongelmallisia koska ne ovat näin lyhyitä.
Tosiasiahan on, että Luther otti kovia irtiottoja traditiosta. Miksi meillä luterilaisilla ei ole ikoneita, miksi emme pyydä ja avuksi huuda pyhiä.
1 tykkäys
Pitäisikö meidän huutaa pyhiä avuksemme vaikka oppi-isämme sanoo mm. galatalaiskirjeen selityksessään etteivät he edes olleet pyhiä itsessään?
Kertoisitko missä kohden Raamatussa kehoitetaan huutamaan pyhiä avuksi tai suutelemaan ikoneita?
2 tykkäystä