Poikani 20v. lähti helmikuussa matkalle. Hän koki, että Jumala kutsui hänet lähtemään Israeliin. Hän päätyi maailman vanhimpaan toiminnassa olevaan Saint Sabban luostariin. Oleskeltuaan siellä kuusi viikkoa hänet liitettiin ortodoksikirkkoon. Hänet myös kastettiin uudelleen. Matka jatkui Athos-vuorelle, jossa hän aikoo viettää ainakin kolme kuukautta. Heinäkuun lopussa hän mahdollisesti palaa kotiin. Monemoista on mielessä. Miten ortodoksisuus ja luterilaisuus erityisesti arjessa poikkeavat toisistaan? Kasteasiakin tietysti mietityttää. Kovasti odotan hänen paluutaan. En voi olla iloitsematta hänen puolestaan, vaikka kipeältäkin tämä kirkon rikkinäisyys tuntuu. Kertokaa ajatuksia ja omia kokemuksia.
Ei ole kokemusta sen enempää p. Sabban lavrasta kuin Athokseltakaan, joten mitäpä tuohon voisi sanoa. Hieno juttu, että hänet liitettiin ortodoksiseen kirkkoon.
Sellainen tuossa tietenkin mietityttää, että jos oleilee noissa mainitsemissasi paikoissa, niin niiden jälkeen keskiverron suomalaisen ortodoksisen seurakunnan jokapäiväinen elämä, palvelukset ja musiikki saattavat tuntua latteilta ja arkisilta. Alkuinnostuksen jälkeen voi siis tulla “takapakkia”, jos touhuun ei ole lähtenyt kestävin perustein. Toinen vaihtoehto on tietysti se, että häneen syttyy entistä suurempi rakkaus luostarikilvoittelua kohtaan.
1 tykkäys
Mua mietityttää etenkin se, että kovasti on nopeaa toimintaa nuorella. Jos ei ollut aiemmin ollut kiinnostunut ortodoksisuudesta ainakaan kovin syvällisesti, ja kuudessa viikossa yhtäkkiä kääntyy ortodoksiksi, niin kyllähän se aika impulsiiviselta tuntuu.
4 tykkäystä
Suurin osa suomalaisista ortodokseista elää tilanteessa, että samassa perheessä on sekä luterilaisia että ortodokseja. Kirkkomme suurin ongelma on, että 90% ortodokseista solmii ns seka-avioliiton useimmiten luterilaisen kanssa. 1970-luvulla tehdyn tutkimuksen (Voitto Huotari: Ortodoksin ja luterilaisen avioliitto) mukaan ortodoksisuus, vähemmistöuskonto heikkenee, jos samassa perheessä on sekä luterilaisia että ortodokseja. Enemmistöuskonto eli luterilaisuus taas tulee itsestään tietoisemmaksi ja vahvistuu sellaisessa tilanteessa. Sellaisesta tilanteesta ei ole tehty tutkimusta, jossa kotona asuvat teini-ikäiset tai aikuiset lapset ja heidän vanhempansa kuuluisivat eri kirkkoihin.
Poikasi on jo aikuinen. Tuskin hän enää kovin kauan asuu luonanne. Yritä pitää häneeen hyvät välit, vaikka et ymmärtäisi hänen ratkaisujaan. Mahdollista on sekin, ettei hän palaakaan Suomeen, vaan jää Pyhälle Vuorelle. Athoksella on on jo ennestään muutamia suomalaisia munkkeja.
Itselläni meni aikoinaan välit vanhempiini ja sisaruksiini vähäksi aikaa kokonaan poikki, kun käännyimme mieheni kanssa ortodokseiksi. Vanhempani olivat vihaisia ja surullisia ja sisarukseni kokivat että tuotin turhaan surua vanhemmilleni. Sisarukseni eivät ole uskonnollisia, vanhempani olivat. Mietin ortodoksiksi kääntymistä kymmenen vuotta. Olen käynyt ortodoksisessa kirkossa 14-vuotiaasta lähtien.
Ihmettelen myös nopeaa toimintaa, ja myös sitä, että ortodoksit uudelleenkastavat jo kastetun kristityn. Ei kuulosta hyvältä ja oikealta.
Arjessa en usko syntyvän valtavia ongelmia, jos niitä ei ole muista asioista ollut ennenkään.
Mutta 20v on aikuinen, joten ei minusta asiaan kannata puuttua kuin kuunnellen ja ymmärtäen. Ja rukoilen johdatusta.
4 tykkäystä
Voin vain arvailla.
Jos poika ei jää kuuliaisuusveljeksi Athokselle vaan palaa Suomeen ja asuu yhdessä muun perheen kanssa, niin muutoksen huomaa kyllä. Ehkä hän käy usein jumalanpalveluksissa, muulloinkin kuin sunnuntaisin. Ehkä hän rukoilee paljon kotona, mahdollisesti saamansa rukoussäännön mukaan jopa tuntikausia joka päivä, käyttää ortodoksista rukouskirjaa, rukoilee ikonien edessä ja tekee munkkien tapaan ehkä satoja maahankumarruksia päivässä silloin, kun niitä saa tehdä. Ehkä hän käy pyhiinvaelluksilla luostareissa.
Noin puolet vuoden päivistä on paastopäiviä, neljä pitkää paastokautta vuodessa ja lähes jokainen keskiviikko ja perjantai ja muutamia muita yksittäisiä paastopäiviä. Luostareissa paastotaan myös maanantaisin. Paastopäivinä syödään vegaanista ruokaa tai toisinaan myös kalaa, jos Ortodoksisessa kalenterissa on sille päivälle kalan kuva. Jos hän noudattaa luostarien tapoja, hän ei ehkä syö lihaa myöskään paastottomina päivinä, mutta voi syödä kalaa, maitotuotteita ja kananmunia. Ortodoksit eivät saa syödä veriruokia.
Hän valmistautuu ehtoolliseen rippi-isän ohjeiden mukaan. Jos hän lainkaan käy muun perheen kanssa ei-ortodoksisessa kirkossa, niin hän ei voi mennä siellä ehtoolliselle, ja päinvastoin.
Suomessa on sovittu, että luterilaisessa kirkossa kastettua ei kasteta uudelleen, vaan hänet liitetään ortodoksiseen kirkkoon mirhavoitelulla, mutta nämä luostarit eivät ole sopineet mitään tällaista. Ilmeisesti Pyhän Sabbaksen luostarissa piispa tai pappismunkki on katsonut, että kastaminen ei ole tapahtunut ortodoksisen kirkon riitin mukaisesti, ja siksi hänet on kastettu uudelleen, mahdollisesti lisäten: “jos häntä ei ole ennen kastettu”.
Kaikki tapahtui liian nopeasti ja vielä vieraissa olosuhteissa, mutta ehkä tämä on hänelle oikea tie.
1 tykkäys
Hmm… 10 päivän riparillakin tullaan uskoon, vaikkei oltaisi aiemmin oltu kiinnostuneita Jumalasta.
3 tykkäystä
Ei tuo minusta liian nopealta kuulosta. Esimerkiksi oma tätini tapasi edesmenneen miehensä kanssa ja meni kihloihin muistaakseni kolmen päivän kuluttua ja naimisiin parin viikon tuntemisen jälkeen - ja olivat kymmeniä vuosia naimisissa aina toisen osapuolen kuolemaan asti. Eivät kaikki ihmiset ole jahkailijoita. Hetkellinen kokemus voi antaa tarvittavan varmuuden.
Olennaista tuossa on toki se, että rakentuuko alkuinnostus kestäväksi suhteeksi - ja sama pätee myös suhteessa kirkkoon. Suomalainen ortodoksinen arki vaatii omanlaista “asketismia”, joka on hieman muuta kuin jossain Athoksella. On helppoa esimerkiksi mennä johonkin ulkomaille, löytää sieltä joku viisas heppu ja haluta olla hänelle kuuliainen. Mutta kykeneekö samanlaiseen kuuliaisuuteen, jos kyseessä onkin oman paikallisseurakunnan savon murretta vääntävä isä Tahvanainen tai Helsingin metropoliitta? Se on selvää, että alkuinnostuksen jälkeen ne todelliset vastoinkäymiset ja erämaat vasta odottavat.
4 tykkäystä
No ei se kyllä yleisesti ottaen ole hyvä juttu, jos elämän suuria päätöksiä tehdään noin nopeasti. Lopputulos voi olla hyvä, mutta se ei tee menettelytavasta itsestään hyvää. Kirkkokunnan vaihto on iso asia, ja erityisen iso se on silloin, jos vaaditaan kasteen uusimista. En tarkoita, että loputon jahkailukaan olisi hyväksi, mutta rajansa kaikella. @eve mainitsema riparilaisen uskoontulo on osittain eri asia, koska yleensä riparilainen on ennestään ainakin nimellisesti jo luterilaisen seurakunnan jäsen ja luterilaisuus jollain tasolla jo ennestään tuttu asia. Uskoontulo toki voi muuttaa elämää tosi paljon, mutta ei virallisella tasolla - sen kun vaan alkaa käymään enemmän seurakunnassa, kyllä sen voi helposti lopettaakin jos into laantuu. Jäsenyyden vaihtaminen, saati kaste, on paljon isompi asia.
1 tykkäys
Katolisesta luostarista tuommoinen innokas vastakääntynyt pantaisiin varmasti ulos vähintään puoleksi vuodeksi testaamaan kutsumuksen kestävyyttä. Yleensä luostariin ei oteta ennen kuin on kaksi vuotta kulunut kirkkoon liittymisestä. Allekirjoitan vahvasti Timo k:n huolen siitä, mitä tapahtuu palatessa Suomeen ja “hieman” hankalampiin oloihin uuden uskon harjoittamisen kannalta.
3 tykkäystä
Minä jäin tässä miettimään, olitkos sinä eve lähetyshiippakuntalaisia?
Anskutinin huoleen kyllä yhdyn. Ja mainitsiko Ooperikin tuolla että huolestuttavaa jos kastattaa itsensä kaksi kertaa. Siis katson asiaa juuri niin päin, että hänhän on antanut kastattaa itsensä kaksi kertaa. Arvoitukseksi jää, pitääkö/pitikö hän kastetta missään arvossa tai kasteena ollenkaan milloinkaan tai nyt. Vaikutelmaksi jää kertomasi perusteella, että hänelle tässä vaiheessa otettu uusi kaste tarkoittaisi sitä, ettei evankelisluterilaisen kirkon kaste ollut hänestä pätevä.
Oman historiani valossa olen nähnyt miten voi käydä ns. toisen sukupolven lapsille. Tätä tapahtuu koko ajan lestadiolaisuudessa. Tiukan autoritaarisen hengellisen yhteisön piirissä lapsuutensa viettänyt saattaa liian lakihenkisen julistuksen seurauksena ajautua aivan toisenlaisiin ratkaisuihin kuin omat vanhempansa toivoisivat. Tunnen paljon ateisteja, jotka ovat lestadiolaisuudesta lähteneitä. Toisin kuin yleisesti luullaan, aina ei suinkaan ole kyse maailmallisuudesta tai maailman menon mukaan menemisestä, mikä nuorta ihmistä houkuttaa. Vaan oma tarinani on tyypillinen sen suhteen, että herkällä tunnolla oleva tietää ettei koskaan tule saavuttamaan riittävää pyhityksen astetta tai uskovaisuuden mittaa, minkä yhteisö on ikään kuin pelastuksen mittariksi asettanut. Minulla ei siten ollut toivoa pelastuksesta ei liikkeen sisällä eikä ulkona sen paremmin. Yhteisön mukaan jos ja kun heidät jätän, helvettiin olen menossa.
En voi sille mitään, että näen lestadiolaisuuden ja lähetyshiippakunnan välillä tiettyä samankaltaisuutta. En nyt niitä ala kertaamaan, mutta olen aidosti huolestunut koska olen minä ja mulla on mun kokemukseni. Osaisimpa sanoittaa taitavammin.
Toivon, että Jumala pitää lapsestasi huolta, oli hän sitten ortodoksi tai luterilainen!
3 tykkäystä
Kahdeksan vuotta on Lhpk:n paikallinen seurakunta ollut kotiseurakuntani. Po. poikani on Lhpk:ssa käynyt vain satunnaisesti. Kansanlähetys, Vapaat suunnat, sley on kaikki olleet jonkun verran hänen elämässään, mutta varsinainen ima kotiseurakunta on puuttunut. Tai yhteys siihen, koska ei ole ev.lut. seurakuntaa oikein kokenut oikeaksi.
Kyllä poikani on Suomeen palaamassa; armeijakin on vielä käymättä. Miksi hän sai olla Saint Sabbassa näinkin pitkään, en tiedä. Eihän hänellä olisi ollut lupaa edes yöpyä koko paikassa, kun oli sinne mennessään luterilainen.
2 tykkäystä
Jollekin kuusi viikkoa voi olla lyhyt aika, toiselle pitkä. Onhan hänen täytynyt miettiä asioita jo ennen Pyhälle maalle lähtemistäkin. Kuudessa viikossa ehtii varmasti vahvistua mielipide siitä, että haluaako vaihtaa kirkkokuntaa vai ei - ainakin, jos asiaa intensiivisesti päivittäin miettii, on miettinyt sitä jo aiemminkin ja jos siihen liittyen on kokenut uskonnollisia kokemuksia, joissa on tuntunut Jumalan johdatus. Itselläni esim. mielipide reliikeistä ja ikoneista muuttui hetkessä tuollaisen kokemuksen myötä. Kuudessa viikossa ehtii muodostua mielipide monessa muussakin isossa kysymyksessä: haluaako jatkaa jossain työssä, haluaako ottaa avioeron, haluaako hakea jatko-opintoihin jne.
Kastetta ei tuossa uusittu, vaan hän sai ensimmäisen ortodoksisen kasteen, joka liitti hänet ortodoksiseen kirkkoon, uskoon ja sakramentteihin. On aivan perusteltua nähdä se eri kasteena kuin se, joka liittää naispapilliseen yhteisöön, jonka mukaan on vain kaksi sakramenttia jne.
Pyhän Sabbaksen luostarissa tuskin on kovin paljon munkkeja nykyään, mutta Athoksella ortodoksisuus näyttäytyy väkevimmässä ja vaikuttavimmassa muodossaan - jo pelkästään musiikki on jotain, jota Suomessa ei voi kokea. Jos siis hän ei ole kestävällä tavalla liikkeellä, niin kotimaassa voi tulla pettymyksiä, kun se nyt vaan on niin, että täällä tavallisessa palveluksessa väkeä on ehkä kourallinen, eivätkä kuorot ole samaa tasoa kuin Athoksella - joskus “kuoro” on yhtä kuin kaksi maallikkoa, jotka ovat sattuneet tulemaan paikalle. Silloin voi tulla pettymyksiä ja alkaa kaduttaa, että tämmöistäkö tämä onkin…
Mutta on myös niin, että Suomessa usein liikaa suitsitaan ja nihkeillään eikä osata rakentavasti ohjata nuorten hengellistä paloa ja intoa eteen päin. Jos esimerkiksi parikymppinen nuori haluaa luostariin, niin yleensä täällä toppuutellaan ja ollaan skeptisiä sen sijaan että oltaisiin iloisia ja kannustavia. Luostariinmenopäätöksenkään ei tarvitsisi olla yhtään sen dramaattisempi päätös kuin sen, että nuorukainen haluaakin lukioon, vaikka vanhemmat ja opettajat toivoisivat hänen hakevan amikseen. Tai toisin päin.
On hienoa, jos löytää kutsumuksensa jo nuorena; niin ehtii oppia enemmän ja hyödyttää myös luostaria ja kirkkoa enemmän kuin jos hakeutuu luostariin vasta eläkeukkona, jonka voimat eivät enää riitä mihinkään ja joka ei ehdi oppia mitään luostaria hyödyttäviä taitoja vanhuutensa takia. Kyllä, nuori voi joskus katua päätöstään, kaivata maailmaan ja hylätä luostarin. Mutta niin voi käydä vanhallekin. Parasta siis vain kannustaa, pyrkiä rakentaviin valintoihin valitulla tiellä ja luottaa, että kaikki sujuu hyvin. Meillä on täällä vain tämä yksi elämä, yksi mahdollisuus, eikä sitä pidä tärvätä sitkutteluun tai maallisen turvallisuuden, mammonan jne. tavoitteluun.
4 tykkäystä
Joo. Vuoden päivät oli poika pannut vastaan tälle kutsulle. Melko uskomaton on hänen tarinansa, miten Jumala hänet sinne kutsui ja oli kaiken järjestänyt. Ev. lut. kirkosta eroaminen oli vain ajan kysymys. Varmasti jonkinmoista kriisiä on odotettavissa kun hän palaa Suomeen, Tai sitten kaikki on vesiselvää. En ole hänestä huolissani. Jumala on hyvä ja hänen tiensä ovat ihmeelliset.
4 tykkäystä
Kun Jumalan kansa vaelsi Luvattuun maahan, niin nuoret miehet lähetettiin sinne ensin, ikään kuin etujoukkona tiedustelemaan. Kun he tulivat takaisin ja kertoivat näkemästään, niin muu kansa seurasi sitten perässä. Isät, äidit ja pienokaiset. 
1 tykkäys
Tästä samaa mieli. Luterilaisetkin voisivat mainostaa omat luostarit enemmän. Jfr. lisää info lut. luostareista http://lutheranmonastery.wordpress.com/
Ei ole eikä ainakaan pitäisi olla mitään ortodoksiseen kirkkoon tai luterilaiseen kirkkoon liittävää kastetta, vaan yksi kaste, joka liittää meidät Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Joko noiden mielestä luterilaisuus ei ole kristillisyyttä, tai heidän teologiansa kasteen suhteen on väärää. Kumpikin minusta on huono juttu.
4 tykkäystä
Käytännössä kaste kuitenkin aina liittää johonkin kirkkoon. Oma paikalliskirkkomme ( Suomen ortodoksinen kirkko) hyväksyy yleisekonomiana muissa kristillisissä yhteisöissä annetut kasteet. Jopa baptistien ja helluntailaisten kasteita on hyväksytty kristillisiksi kasteiksi. Valtaosa kääntyvistä saa siten vain mirhavoitelun. Suomalaisilla ortodokseiksi kääntyneillä onkin ollut vaikeuksia ulkomailla. Heiltä on jopa evätty ehtoollinen puuttuvan kasteen takia. Siksi mielestäni Even poika on onnellisessa asemassa. Hänen ei tarviitse miettiä sitä, onko hänet kastettu oikealla kasteella vai ei.
2 tykkäystä
Ei hän voinut itse päättää siitä, kastetaanko hänet ortodoksisessa kirkossa, vaan piispa tai pappismunkki päätti siitä, pitääkö hänet kastaa ortodoksisen riitin mukaan.
1 tykkäys