Minulle tuo oli vaan sananpyöritystä. Ei tarvitse uskoa, mutta kuitenkin tarvitsee uskoa. Ei tuonut selvyyttä.
1 tykkäys
Ihmisen on omalla järjellään mahdotonta uskoa näitä asioita. Kenenkään ei siis, omana itsenään tarvitse, eikä hän voikaan uskoa. En minä, etkä sinä.
Tarvitaan yliluonnollinen usko, “Usko, jonka Jeesus vaikuttaa”.
Tätä itse uskon saamista edeltää eräänlainen “välitila”. Kun Jumala Itse ensin kutsuu ihmistä.
Tarvitaan Jumalan kutsu. Jumalan kutsuessa moni kieltäytyy tästä kutsusta. Kaikki ovat kutsutut, mutta kaikki eivät ota kutsua vastaan.
Tämän kutsun kuullessaan joku toinen ihminen taas ikäänkuin herää asialle. Tätä ihmisen sisällä tapahtuvan Jumalan työn vaikutusta voisi kutsua eräänlaiseksi ihmisessä heränneeksi hapuiluksi kohti Jumalaa.
Tulee ihan mieleen tämä Vatikaanin Sikstuksen kappelin kattomaalaus, Michelangelo: “Aatamin luominen”:
Kuvassa ihmisen ja Jumalan sormet koskettavat toisiaan. Näin Jumala luo myös kristityn, uskon kautta. Molemmat ojentavat sormiaan toisiaan kohti. Tämä Jumalan luo hapuilu on eräänlainen toivon teko, jossa on jo Jumalan vaikuttamaa uskoa, sinapinsiemenen verran, mutta enempäähän ei tarvita.
Kun Jumala ja ihminen koskettavat toisiaan, Jumalan ihmeet alkavat vaikuttaa, siirtyä tähän toivovaan ihmiseen. Usko on siis eräänlainen näkymätön silta yli syvän kuilun, sille astuu, kun ei enää muuta voi. Mitään ei aisteillaan näe, tyhjää alla, suuri rotko, mutta kun Jeesus sanoo: “Tule!” niin Häneen luottava ihminen astuu tuohon ilmatilaan ja uskossa ylittää mahdottoman.
Tuo kylläkin tarkoittaisi, ettei ole mahdollista “tulla uskoon” millään pelastavalla tavalla, jos kerran epäuskoa ei saa anteeksi… Tämä taas ei vastaa millään tasolla perinteistä kristillistä käsitystä aiheesta.
3 tykkäystä
Radikaalipredestinaatio, jossa käsitetään uskon luominen ihmiseen jumalalliseksi pakkotoimeksi olisi vastaus myös tähän ongelmaan. Eli Jumala on sulkenut kaikki ihmiset tottelemattomuuteen Room. 11: 32, Room. 3: 19, ja niin ei kukaan ihminen, eikä mikään mikä ihmisessä on voi pelastaa ihmistä, vaan ainoastaan Jumalan teko, jossa hän siirtää ihmisen jumalallisella pakkotoimella evankeliumilla uskon kautta Kristukseen. Ihminen voi ainoastaan hylätä tämän saamansa uskon aivan kuten Jeesus Matt. 13: 18-23 opettaa:
- Kuulkaa siis te vertaus kylväjästä: 19. Kun joku kuulee valtakunnan sanan eikä ymmärrä, niin tulee paha ja tempaa pois sen, mikä hänen sydämeensä kylvettiin. Tämä on se, mikä kylvettiin tien oheen. 20. Mikä kallioperälle kylvettiin, on se, joka kuulee sanan ja heti ottaa sen ilolla vastaan; 21. mutta hänellä ei ole juurta itsessään, vaan hän kestää ainoastaan jonkun aikaa, ja kun tulee ahdistus tai vaino sanan tähden, niin hän heti lankeaa pois. 22. Mikä taas orjantappuroihin kylvettiin, on se, joka kuulee sanan, mutta tämän maailman huoli ja rikkauden viettelys tukahuttavat sanan, ja hän jää hedelmättömäksi. 23. Mutta mikä hyvään maahan kylvettiin, on se, joka kuulee sanan ja ymmärtää sen ja myös tuottaa hedelmän ja tekee, mikä sata jyvää, mikä kuusikymmentä, mikä kolmekymmentä."
Sana, ollessaan Jumalan sanaa ei tietenkään ole pelkkää informaatiota, vaan itsevaikuttavaa sanaa, jossa on Jumalan voima, siis Pyhä Henki vaikuttamassa uskoa. Toiset hylkäävät sanan heti kättelyssä ja toiset pidemmän ajan kuluessa, mutta jotkut pysyvät uskon kautta kiinni Kristuksessa loppuun saakka ja pelastuvat. Missä vaiheesssa sitten jotkut paatuvat niin syvästi, että heidän kohdallaan voidaan puhua sellaisesta Pyhän Hengen virkaan kohdistuvasta vastustuksesta, että kysymyksessä on Pyhän Hengen pilkka, sitä on mahdotonta sanoa. Mutta nähdäkseni Hebrealaiskirjeessä on sen määritelmä:
- Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä, 27. vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka on kuluttava vastustajat. 28. Joka hylkää Mooseksen lain, sen pitää armotta kahden tai kolmen todistajan todistuksen nojalla kuoleman: 29. kuinka paljoa ankaramman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitetty, ja pilkkaa armon Henkeä! Hepr. 10: 26-29.
Tuolla tahallisella synnin tekemisellä on tuossa yhteydessä ymmärrettävä nähdäkseni pysymistä synnissä, ei jotain satunnaista tekoa. Vähän ennen tuota kohtaa sanotaan Jeesuksen uhrillaan pyhittäneen meidät, jakeessa 14. Näin ollen on loogista puhua Pyhän Hengen pilkasta silloin kun joku ”tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitetty, ja pilkkaa armon Henkeä!” Tässä on kuitenkin sielunhoidollisessa mielessä hyvä muistaa tuo Elisabetin jo mainitsema asia, eli ihminen joka pelkää tehneensä tämän synnin ei ole sitä tehnyt.
Ps. Olen varovasti omaksunut tämän radikaalipredestinaation, koska se samalla luo valoa myös teodikean ongelmaan.
1 tykkäys
Käsittääkseni Lutherin koko sanoma perustuu tuohon oppiin.
Aikoinaan kirkkoon liittyessäni luin Lutheria ja juuri tuo ankara oppi teki itselleni selväksi evankeliumin: mikä on ihmisen osa Jumalan edessä. Tuo on hurja ja tiukka oppi, mutta samalla vapauttava.
1 tykkäys
Predestinaatio ei kyllä tuo valoa mihinkään. Ainoastaan pimeyttä tehden Jumalasta hirviön.
2 tykkäystä
Minulle tuo hyvinkin paljon. Jos näet pelastus ei ole mielivaltainen, vaan Jumala tahtoo pelastaa jokaisen astumalla itse alas ihmiseksi ihmisten sijaiseksi Pojassaan ja myös tahtoo vaikuttaa siten, että ihmiset pelastuvat, kelpaa se ainakin minulle.
1 tykkäys
Matt. 12:32 Joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa [Kristusta ihmisenä] vastaan, hänelle annetaan anteeksi, mutta joka puhuu Pyhää Henkeä [Jumalaa] vastaan, hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä eikä tulevassa maailmanajassa.
Ajattelen sillä tavoin, että Raamattua ei pitäisi todellakaan käyttää lyömäaseena tässäkään asiassa toisia vastaan. Eli tämä Pyhän Hengen pilkka-asia on saanut kenties negatiivisemman ja jopa lyömäaseen aseman, kun sitä väärin tulkitaan. Raamatusta kirkkomme sanoo seuraavaa:
"Raamattu on kristittyjen pyhä kirja. Vanhassa ja Uudessa testamentissa kerrotaan Jumalan teoista ja hänen rakkaudestaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Samoin kuin Kristuksessa myös Raamatussa inhimillinen ja jumalallinen ovat yhdistyneet toisiinsa. Raamatussa Jumala itse puhuu meille ihmisten kielellä.
Jumalan sanana Raamattu tutkii ja koettelee meitä paljastaen itsekkyytemme ja epäuskomme. Se näyttää peilin tavoin, millaisia todella olemme. Samalla se kääntää katseemme Vapahtajaan, joka on tehnyt puolestamme sen, mihin emme itse kykene. Kristus ja hänen rakkautensa meitä kohtaan on avain Raamatun ymmärtämiseen.
Koska emme voi rakentaa elämäämme omaan varaamme, meidän on yhä uudelleen turvauduttava Jumalan sanan lupauksiin. Kun luemme ja kuulemme Jumalan sanaa, Pyhä Henki sytyttää meihin uuden luottamuksen ja rohkeuden."
Sitä pitäisi ennenkaikkea lukea ja ymmärtää sillä tavoin, että se puhuu minulle ja peilin tavoin näyttää minulle.
Goethe kirjoitti joskus viisaasti: “Kukin kuulee vain sen, minkä ymmärtää.” Siinä on sen tason viisautta mukana, että todellakin meidän muistissamme olevat teoriat, käsitteet ja kehykset siihen, miten maailman näemme.
2 tykkäystä
Todella hyvin kirjoitettu ja lainattu. 
1 tykkäys
En nyt ollenkaan pääse kärryille mitä tarkoitat. Arvelen, että ehkä näemme “uskoontulemisen” eri tavalla. Kertoisitko miten sun mielestäs “tullaan uskoon”? Saisinko siihen siten jotain tolkkua. Aika rajulta tuntuu ilmaisusi, ettei käsitykseni ole millään tasolla kristillinen asian suhteen 
Päättelyketju lienee seuraavan suuntainen:
-Pyhän Hengen pilkka on Raamatun mukaan ainoa synti, jota ei voi saada anteeksi
-Elisabet sanoo, että epäusko on Pyhän Hengen pilkkaa
-jos epäuskoinen tulee uskoon, tulee hänen saada epäuskonsa anteeksi
-tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, mikäli epäusko on yhtä kuin Pyhän Hengen pilkka
-tällöin jos joku on jossain elämänvaiheessaan ollut uskomatta, hän ei voi enää tulla sovituksen piiriin ja uskovaksi
Etkä varmaankaan tarkoittanut ihan tätä. Mun ymmärtääkseni Pyhän Hengen pilkka on epäuskon erityinen ja vakava muoto, ei lähtökohtaisesti ei-uskovan ihmisen perustila. Pyhän Hengen pilkka ei myöskään ole mitään pilkkaavia sanoja tai ajatuksia tai varsinkaan ajattelematonta huumoria, kuten @anon80387132 taisi aiemmin esittää. Iso ja vakava asia on kysymyksessä, ja sellainen jota ei tehdä vahingossa.
4 tykkäystä
Näin menee raamatun tuntijoiden selitys. Esimerkiksi UT:n eksegeetti ja TT Ville Auvinen kirjassaan Anteeksianto tulkitsee näin. Perustelut ovat hyvät ja liittyvät siihen, missä yhteydessä mainittu pilkka esiintyy Raamatussa. Kirjoitin tästä jo edellä.
Äitimuorin ensimmäinen ajatus oli rippikoulussa vuonna kivi ja kirves ollut tämän opinkohdan jälkeen “■■■■■ PH”… Pyhän Hengen pilkkaa ajatus ei ollut.
Käsittääkseni tehokas “pilkkaaminen” edellyttää pilkan kohteen henkilökohtaista tuntemista, herjaa voi heittää muuten vain. En kuitenkaan ryhdy purkamaan semantiikkaa alkukiellelle, kun olen laiska, ja sanojen merkitys ei kuitenkaan ole eksakti, kun kyse ei ole matematiikasta…
Luterilaisen opin mukaisesti uskon antaa Jumala yksin Sanansa välityksellä PH:n kautta. Tämä (PH:n tunteminen) on mielestäni ensimmäinen edellytys sille, että ihminen on edes kykenevä (mutta uskovana haluton) PH:n pilkkaan, epäuskoisia jollain tapaa olemme joskus kaikki, ja kun usko on Jumalan lahja, sille ei ihminen mitään voi. Muun väittäminen olisi Kristuksen armotyön vähättelyä ja omavanhurskasta luulouskoa.
Kuitenkin, uskovassa PH on läsnä (itse asiassa unio mystican mukaan koko triniteetti) ja Herran Henki taas tuskin itseään pikkaa (sallii pilkattavan).
Kohta kaksi PH:n pilkan valmistelussa on uskosta luopuminen, johon sisältyy ihmisen taholta aktiivinen elementti, sitten voi ruveta suunnitelemaan pilkkaa, eli siirtymistä vastapuolelle; esim. saatananpalvontaan voi liittyä elementejä, jotka mahdollisesti voitaisin katsoa PH:n pilkaksi.
Sen verran extreme-synti, että mielestäni on varattu pro-sarjaan; ensinnäkin vaaditaan se usko ja pitkä oppimäärä PH:n tuntemisessa (läsnäolossa), totaalinen luopumus ja aktiivinen, tarkoituksellinen toiminta = diili Perkeleen kanssa.
Vähän tiukemmin ja lyhyemmin tulkiten taas jokseenkin allaolevaa, mutta edelleen olen sitä mieltä, että pilkka edellyttää aktiivista luopumista PH:sta, eli luopumista uskosta (uskon vaikuttaa PH), kun tuntemattoman pilkkaaminen menee lähinnä herjan ja läpän heittämisen puolelle, ja Paavaliltakin menisi pohja ja sitä tietä koko opilta herjanheittäjän vanhurskauttamisesta 
Kristuksen valmistama vanhurskaus otetaan uskoen vastaan. Tähän perustuu Lutherin mukaan koko oppi ja elämä. Tästä opinkohdasta “ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu katoavainen sortuisivat”.
“Pyhän Hengen pilkka on siis pelastuksen torjumista. Sokeutta ja kuuroutta sille pelastavalle työlle, jota Pyhä Henki tekee. Jos ei usko voivansa saada syntejä anteeksi Jeesukselta Pyhän Hengen kautta, ei tietenkään saa syntejä anteeksi.”
Uskoa kun kuitenkin voi vain, jos Jumala sen uskon antaa “Sanansa ja armovälineiden kautta PH:n välityksellä”. Jumala on aina aloitteentekijä, joka Henkensä välityksellä tekee ihmisen osalliseksi pelastuksesta.
"Joka tapauksessa olennaista Pyhän Hengen pilkan ymmärtämiseksi on katsoa tuota tilannetta, josta siitä puhutaan. Jeesus paransi ensin riivatun miehen, joka oli sokea ja mykkä. Sen jälkeen joku tai jotkut sanoivat: ”Hän ajaa riivaajia ulos Beelsebulin, riivaajien päämiehen voimalla”. Matteuksen mukaan nämä sanojat olivat fariseuksia, Markuksen mukaan kirjanoppineita ja Luukkaan mukaan joitakin paikalla olijoita. Olennaista tässä ei ole, keitä he olivat vaan mitä he sanoivat. He väittivät Jeesuksen toimivan Paholaisen voimalla.
Sen jälkeen Jeesus alkoi opettaa, että eihän saatana voi ajaa ulos saatanaa, eikä Beelsebul karkota riivaajia. Se tapahtuu Jumalan Hengen voimalla ja osoittaa, että Jumalan valtakunta on tullut heidän luokseen.
Sen jälkeen Jeesus puhuu tuosta Pyhän Hengen pilkkaamisesta. Siinä on siis pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen väittää Pyhän Hengen pelastavaa työtä saatanan toiminnaksi. Pyhä Henki toimii silloin, kun Jeesus julistaa syntejä anteeksi ja karkottaa riivaajat ja pahan vallat. Se, joka väittää tällaista paholaisen toiminnaksi, pilkkaa tai halveksii Pyhää Henkeä."
Eiköhän se vakavin aste ole se, että ihminen on syntinen “sinner”, syntinen merkityksessä “sinful” on vain seurausta edellisestä. Se varsinainen synti on yksikkömuotoinen, mutta kattaa ja värittää kaiken ihmisessä ja tämän toiminnassa, totuus on kadotettu, olemme olemukseltamme epätosia. Ilman totuutta taas kaikki on enemmän tai vähemmän höpö-juttuja, ja jo maallisen, sopimuspohjaisen juridiikan kannalta usein kelvotonta, puhumattakaan kelvollisuudesta absoluuttisen Totuuden edessä.
PH on myös Totuuden Henki;
“Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden.”
Psalmi 51:8
“Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.”
Joh. 14:16
Puolustajaa tarvitsevat ne, jotka eivät itse kykene pitämään puoliaan. Se toinen puolustaja on Kristus; Uudessa testamentissa on toisaalla kohta, jossa Jeesustakin nimitetään puolustajaksi, parakleetiksi. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä luvataan näin: “Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman.”
Joh. 2:1-2
Perisynti, tai mitä termiä nyt käytetäänkään, jää kuitenkin usein sinänsä helposti käsitettävissä ja käsiteltävissä olevien “tekosyntien” varjoon. Paul Tillich puhuu “vieraantumisesta”, johon merkityksessä perisynti kuuluu ihmisen aktiivinen toiminta, siksi syntiä on synniksi kutsuttava. Näyttäytyy usein arkipäivässä eksistentiaalisena ahdistuksena… Ihminen on vapauteensa vieraantumisen seurauksena tuomittu vanki.
Olemme olemassa, mutta emme olemassa, jos emme tavoita olemassaolon perustaa; siihen ei ulotu sen enempää järki kuin tunnekaan, ja “sinner” käyttäytyy, kuten “sinfulille” sopii. Kiergegaard tarjoaa ratkaisuksi “uskon hyppyä”.
Eksistentiaalinen ahdistus on hieman erikoislaatuinen ahdistus.
Eksistentiaalinen ahdistus syntyy itsetietoisuudessa, jossa tämä kohtaa itse itsensä. Tuon kohtaamisen seurauksena tietoisuus tajuaa oman absoluuttisen vapautensa. Tuosta puolestaan seuraa, että yksilön vapaus ilmenee ahdistuksena.
Eksistentiaalinen ahdistus ei siis ole seuraus jostain pelosta, ainakaan välttämättä. Sen sijaan eksistentiaalisessa ahdistuksessa kyse on ahdistuksesta yksilön itsensä edessä. Tämä puolestaan johtuu siitä, että yksilö ei tiedä, mitkä hänen arvonsa ovat ja siitä, että vain hän itse loppujen lopuksi määrittelee nuo arvot ja merkitykset.
Kun sitten yksilö huomaa, että tietoisuuden vapaus ulottuu myös eettisiin arvoihin, eli arvoihin, jotka merkitsevät moraalista hyvää ja pahaa, seurauksena on eettinen ahdistus, jota usein hoidetaan metodeilla, joita myös tekosynneiksi voidaan kutsua.
Kun luterilainen jättää viisastelun ja kuvitellun vapauden vähän vähemmälle, puhutaan lain toisesta käytöstä;
"Laki opettaa meitä oikein tuntemaan syntimme Jumalan edessä. Laki on peili. Tämä on lain päätehtävä. Sitä sanotaan lain toiseksi käytöksi.
Room. 3:20: Lain kautta tulee synnin (sic, yksikkömuoto) tunto.
Room. 7:7: Mutta syntiä en olisi tullut tuntemaan muutoin kuin lain kautta. Sillä minä en olisi tiennyt himosta, ellei laki olisi sanonut minulle: “Älä himoitse!”
Gal. 3:24: Näin laista on tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me tulisimme uskosta vanhurskaiksi."
Vähä Katekismus; Jumalan lain tarkoituksesta ja käytöstä
Esim. Kierkegaardin mukaan olemassaolo ei ole itsestäänselvyys. Ihmiset ovat kyllä elossa, mutta eivät useinkaan olemassa. Vain, kun subjektiivista olemassaoloa ei käsitteellistä objektiivisesti, ihminen on olemassa. Voidaan ehkä sanoa, että tällöin ihminen on varsinaisesti olemassa. Hän herää eloon, elämään ja toimimaan, ihminen ei ole vain käsitteellinen, eloton objekti todellisuudessa. Kierkegaard kysyy, miten ihminen on olemassa, ollakseen todella olemassa.
Kierkegaardin mukaan uskon hyppy on ainoa mahdollisuus autenttiseen olemassaoloon. Usko on epävarmuutta, uskominen vaatii intensiivistä tunnetta ja kokemusta, kuten rakastunut rakastaa rakkaudestaan, vaikka hänellä ei olisikaan objektiivista varmuutta siitä, saako hän rakkautensa kohteen vai ei. Kiergegaardille uskon täytyy tulla nimenomaan omakohtaisen valinnan kautta, ja tässä valinnassa ihminen on täysin yksin.
Omalla kohdallani kyse ei kuitenkaan ole koskaan ollut omasta valinnastani uskon suhteen. Oma vaikuttaminen uskossa pysymiseenkin on jokseenkin kyseenalainen juttu… Antautuminen taas on ehkä toinen asia.
Kirgegaardille absoluutti on olemassa, on vain oltava itselleen rehellinen ja torjuttava kaikki pelkurimaisuus, on antauduttava, otettava vastaan absoluutti.
Kun valinta kohdistuu absoluuttiseen paradoksiin eli kristinuskon sisältöön, Jumalan ihmiseksi tulemisen hetkeen, on usko puhtaimmillaan. Kun intohimoinen, subjektiivinen, täysin henkilökohtainen valinta kohtaa absoluuttisen paradoksin, ihminen, ihmisyys ja kristillisyys on aidoimmillaan ja ihminen on autenttisesti olemassa.
Jollain tapaa voin ehkä kuvitella Pietarin tunnot, kun tämä vastasi Jeesukselle: “Sinä olet Kristus”, kun ajatus edelleen aikaansaa itsessäni “pelkoa ja vavistusta” (Pelko ja vavistus on yhden Kiergegaardin teoksen nimi).
Aitoa ihmistiedettä ei ole, sanoo Kierkegaard. Tieteen näkökulma on ulkokohtainen, yleinen, ja yleinen tieto johtaa autenttisen olemassolon kannalta harhaan. Abstrakti tieto ei ole elettyä tietoa. (Ks. Lehtinen 1990; Saarinen 1992, 303-309.)
note to myself;
“Filosofiaa harrastaville on tyypillistä tietty itseriittoisuus ja symmetrinen vastavuoroisuus; opettaminen auttaa opettajaa itseäänkin palauttamaan mieleen ikuiset totuudet. Kristinuskon perustana taas on uhrautuva, asymmetrinen rakkaus, jota Jumala osoittaa tullessaan ihmiseksi ja ryhtyessään opettajaksi, ja jota opettaja (= Kristus) osoittaa opetuslapsiaan kohtaan.
Filosofiassa totuus löydetään omin voimin, omaan järkeen tukeutuen eikä opettajia tule jumaloida auktoriteetteina. Kristinusko taas lähtee siitä, että ihminen on synnin johdosta kadottanut kykynsä tajuta perimmäinen totuus. Niinpä totuudesta uudelleen osalliseksi tuleminen edellyttää kääntymystä, uudestisyntymistä opettajan avulla ja opettajan (= Kristuksen) herruuden tunnustamista.”
- Kiergegaard
Heittämällä predestinaation pois, heität pois Jeesuksen ja Paavalin.
2 tykkäystä
En tosiaankaan tarkoitanut tuota. Täytyy sanoa, että koska minulla on historiani myös ateistina, sen tähden en oikein jaksa uskoa että Pyhän Hengen pilkka olisi niin anteeksiantamaton ja vaikea asia kuin siitä on tehty joidenkin selityksissä. Tai toki voi olla mahdollista, että en ole juuri sellaista Pyhän Hengen pilkkaa tehnyt, minkä johdosta minua kuivaa oksaa olisi karsittu pois viinipuusta. Olinhan ollut lapsena uskossa, sen menetin. Ateismi. Sitten pitkän ajan kuluttua hengellinen herääminen. Ei minulla ole kirjaviisautta tähän asiaan. En kuitenkaan ole myöskään valmis muuttamaan mielipidettäni. Edelleen sanoisin samat asiat kuin kaikki edellä.
Juuri näin! Me teemme näitä ulkonaisia syntejä, koska olemme syntiset, eli ulkonaiset synneiksi luokiteltavat asiat elämässämme johtuvat perisynnistä. Onkin usein, ellei poikkeuksetta jonkinasteisen ratkaisukristillisyyden tai tahdonvapautta korostavan denominaation leimallinen ominaisuus keskustella eri syntien vakavuusasteista miltei loputtomasti ja herkeämättä. Huomio pitäisi sen sijaan kiinnittää perusasiaan, eli siihen, että olemme syntiset, eikä tässä ole vakavuusasteita, vaan kaikki ovat samassa veneessä, yhtä syntiset. Silloin ei auta mikään eri tekosyntien keskinäinen vertailu, vaan ainoastaan syntisyytemme tunnustaminen ja sen tosiasian näkeminen ja uskominen, että Kristus on sijaisenamme ottanut syntimme kantaakseen ja kärsinyt sen tähden ristin kuoleman.
4 tykkäystä
Jaak. 2:10
Sillä se, joka muuten kaikessa noudattaa lakia mutta rikkoo sitä yhdessä kohdassa, on syypää kaikilta kohdin.
2 tykkäystä
Ja tuon lausui Jeesuksen oma veli, Jaakob.
Luulisi kotonaan oppineen paljon, tämänkin.