Jos ei jaksa lukea metafysiikkaa, niin voi hypätä tekstini loppuun. Laitan tähän paljon asiaan liittyvää pohdintaa, koska jostain kumman syystä iski sellainen inspiraatio. Näin viime yönä niin hassua unta, että yritän olla ajattelematta sitä liikaa, ja keskityn mieluummin johonkin kevyempään. Eli here goes.
Kertaus subjektiivisesta ja objektiivisesta
Vuosisatoja sitten “subjektilla” tarkoitettiin sitä aihetta, josta puhuttiin. Jolloin henkilö, joka aihetta tutki, oli “objekti”, johon aihe teki vaikutuksia ja muistijälkiä. Ajatusta voisi kuvata niin, että ihminen (tai ihmisen mieli) oli kuin passiivinen kangas, johon asia heijastui. Ei ollut olemassa subjektiivisen ja objektiivisen välistä jakoa, koska väistämättä kaikki tieto oli subjektiivista (eli tiettyä aihetta koskevaa) tai objektiivista (kyseisen yksilön “mielen kankaalle” heijastunutta) samaan aikaan. Oppija saattoi saada aina vain tarkempia, syvempiä ja monipuolisempia näkökulmia asioihin. Mutta ne olivat aina näkökulmia. Niitä sai lisää kun antoi heijastaa niitä itseensä eli altistui niille.
Modernin aikakauden myötä alettiin uskoa, että ihminen itse oli subjekti, eli toimiva osapuoli, joka nimesi asioita ja vaikutti niihin. Tämä tarkoitti sitä, että maailmasta tuli objekti, eli vaikuttamisen kohde, johon subjekti teki jälkensä. Tämän seurauksena alettiin ajatella, että on olemassa objektiivista puhetta ja objektiivista tietoa. Eli on puhetta maailmasta, jota kukaan ei erityisesti puhu. Tekstiä ilman kirjoittajaa, puhetta ilman puhujaa. Nämä jokainen tietää mahdottomiksi. Ajatuksista ilman ajattelijaa ainakin debatoidaan vielä.
Tämän vastakohtana sitten ajatellaan, että on olemassa subjektiivinen teksti, ajattelu ja puhe. Kirjaimellisesti ja käytännössä se tarkoittaa, että toiminnon aiheena ei ole ympäröivän maailman asia, vaan puhuja itse. Objektiivinen puhe on, tai sen esitetään olevan, puhetta ympäröivästä maailmasta. Ja subjektiivinen puhe on puhetta puhujasta. Jos nyt olen oikein kirveen kanssa liikkeellä, niin sanon, että kumpaakaan ei oikeasti ole olemassa. Niin kuin ei ole olemassa puhtaasti objektiivista, eli puhetta ilman puhujaa, ei ole olemassa puhtaasti subjektiivista, eli puhujaa ilman suhdetta ympäröivään maailmaan.
Tai, paremmin sanottuna, ei ole olemassa puhujaa, joka ei “subjektiivisuudessaan” väistämättä puhu myös jostain itsensä ulkopuolisesta asiasta. Ja siten altista puhettaan väistämättä vaihtoehtoisille näkökulmille. Tai kritiikille.
Eli sinulla on näkökulma siihen, mistä puhut. Minulla on näkökulma siihen, mistä puhun. Me olemme molemmat, tai oikeastaan kaikki täällä, kyseisen subjektin objekteja. Keskeistä on se, että mikään subjekti (eli asia tai aihe) ei kohdistu tarkastelijan mieleen sellaisenaan. Vaan sen, mitä kyseisestä subjektista erottuu kohteena olevalle mielelle, määrittelevät ne asiat, minkä kohteena se mieli on ennen ja aikaisemmin ollut.
Täällä foorumilla on monia, jotka näkevät monista asioista sellaisia puolia, joita minä en näe. Mutta - ja tämä on tärkeää - voidakseen kertoa minulle niistä heidän täytyisi ensin kyetä pitämään mahdollisena tilannetta, jossa joku ei näe niitä. Muuten tulee vaikutelma, että minä tietoisesti ja tahallisesti, jostain ikävästä motiivista johtuen, kiistän jotain sellaista, mikä kuitenkin on minulle ja pitäisi olla jokaiselle täysin selvää.
Muutama toteamus
Katoliset kirkot ovat olleet olemassa tuhat vuotta aikana, jolloin subjektiivisen ja objektiivisen eroa ei ollut olemassa. Protestanttiset kirkot ovat olleet olemassa viisisataa vuotta ainoastaan sellaisena aikana, jolloin kyseinen illuusio on ollut voimassa ja keskeinen osa kulttuurin tietoisuutta.
Modernin ihmisen projektissa on kyse eräänlaisesta maailman tappamisesta. Sen sijaan, että se saisi olla elävä ja voisi heijastua ihmisen mielen kankaalle, se pitää tehdä kuolleeksi eli muuttaa objektiksi. Sillä tavalla maailmasta oppii helposti välineenä, mutta ei asiana sinänsä. Sillä tavalla myös uskosta oppii helpommin välineenä, mutta ei asiana sinänsä. Lopulta myös ihmiset on mahdollista käsittää vain välineinä, mutta ei asioina sinänsä.
Viimeinen on siitä katastrofaalinen, että ihminen oppii itsestään vain muiden kautta. Ihminen voi tuntea itsessään vain ne asiat, mitkä hän antaa heijastua muista omaan mieleensä, ja pitää mahdollisena tunnistaa itsensä niistä. Mutta määritelmällisesti objekti ei heijasta mitään subjektiin, jonka vuoksi on mahdollista kokonaan menettää mahdollisuus tuntea itsensä ja sitä kautta ketään muuta.
Rajatilaisen persoonan häiriön taustalla on, sen terapian uranuurtaja Peter Fonagyn mukaan se, että lapsi ei kykene tunnistamaan itseään niistä tunteista ja ajatuksista, mitä äiti heijastaa hänelle ensimmäisten vuosien aikana. Virheitä on kolme mahdollista: Joko äiti 1) ei heijasta mitään. Tai 2) heijastaa vain oman reaktionsa eli kilpailevan tunteen. Tai 3) heijastaa lapsen tunteen prosessoimattomana, eli ei ota itseään yhtään siihen mukaan. Tai, Kernbergin luokituksesta löytyy vielä neljäs, eli 4) äiti pitää lasta omien tunteidensa kantajana, jatkeena tai passiivisena säiliönä.
Katsokaa, kun näette vauvoja jossain. Katsokaa, kun vauvaa lähestyy joku satunnainen, ihasteleva henkilö. Joskus lähestyjällä on mielessään hauska leikki, jossa hän imitoi vauvan ilmeitä. Tulos on aina väistämättä se, että vauva ensin hämmentyy ja sitten alkaa huutamaan. Kuten muualla puhuin empatiasta, niin siinä on kyse siitä, että henkilö on oma itsensä samaan aikaan kun osoittaa toiselle ajattelevansa hänen tunnettaan tai mielentilaansa. Ideana ei ole heijastaa toiselle omaa tunnetta eikä hänen tunnettaan, vaan näiden suhdetta.
Objektiivinen Raamattu
Jos Raamattua ajatellaan objektiivisena kirjana, niin se tarkoittaa, että lukijalla ei ole merkitystä. Koska Raamattu on osa riippumatonta todellisuutta, jonka ihminen kykenee tavoittamaan riippumattomalla tavalla, se antaa aina kaikille samat ohjeet ja saman tiedon. Tämä tekee Raamatusta tieteellisen dokumentin siinä merkityksessä, että pelastuminen tapahtuu samoin kuin kemiallinen reaktio. Tietyt, reaktion toteuttajasta riippumattomat aineet kohtaavat tietyissä olosuhteissa, niin reaktio tapahtuu. Sohvapöydälläni lojuu Jori Branderin ja Jan-Markus Jeromaan kirja Uskon ensiaskeleet. Metodistien ajattelu on suunnilleen parodisen tarkka toteutus uskosta objektiivisen todellisuuden ilmiönä.
Jos taas Raamattu on subjekti eli aihe, joka heijastaa itsensä lukijan mieleen, niin se on silloin vain kasa tekstiä. Sen ymmärtäminen riippuu, kuten edellä kuvailin, kaikesta muusta, mitä samaan mieleen on heijastunut. Se tarkoittaa, että kaikki oikea opetus Raamatusta perustuu sille, että oppijan mieleen heijastetaan siihen liittyviä asioita. Tätä kautta mieli ei muodosta kuvaa yksin Raamatusta, vaan Raamatun suhteesta todellisuuteen.
Ihmisellä ei ole olemassa suhdetta Raamattuun, joka ei samaan aikaan perustuisi ihmisen suhteelle johonkin muuhun. Raamatun suhde asioihin on se, mikä on sitä ajattelevan mielen suhde sekä Raamattuun että kyseiseen asiaan. Koska Raamattu ei ole persoona, ei Raamattu varsinaisesti koe suhdetta mihinkään asiaan. Tarvitaan aina henkilö, joka ne suhteet kokee.
Kaikki nämä ovat modernin ja esimodernin ajattelun eroja.
Kaikki subjektit ja objektit
Toisaalta ei voi kategorisesti sanoa, että ihmisen mieli ei olisi subjekti (eli että sillä ei olisi mahdollista esiintyä aiheena ja kohdistua johonkin). Esimerkki yksi oli se, kun äiti heijastaa lapsen mieleen ajatuksen siitä, mikä äidin ja lapsen suhde on. Eli empatian perusrakenne.
Ylimääräinen huomio: Jos äiti heijastaisi vain oman tunteensa, niin sen viesti lapselle on, että lapsi ei ole olemassa persoonana, vaan vain äiti on. Jos äiti heijastaisi vain lapsen tunteen, niin sen viesti lapselle on, että lapsi on olemassa persoonana täysin yksin. Häiriintyneen äidin lapsi voi kasvaa osaamaan nämä molemmat asetelmat, mutta ei koskaan sitä, että nämä kaksi puolta kohtaisivat.
Jos kuulen, kun joku kertoo minulle parisuhteestaan, niin silloin ei vain hän ole subjekti eli aihe, joka heijastuu mieleeni, vaan hänen kokemuksensa suhteesta on siinä osana. Tai sama toteutuu tiedollisesti toki jos hän kertoo omasta oppimisen prosessistaan. Eli se aihe (subjekti), mikä heijastuu minun mieleeni (objekti), on käsitys siitä, miten ja millä tavalla toinen mieli voi olla jonkin subjektin tai subjektien kokoelman objekti (eli jonkin aiheen tai useamman aiheen oppija, näkijä ja kokija). Mutta vain jos vielä kuulen jotain parisuhteen tai ihmissuhteen toiselta osapuolelta, niin vasta silloin on mahdollista ajatella suhdetta asiana sinänsä, eli käsittää suhde asiana sinänsä (subjekti).
Eli 1) pelkkä asia (subjekti) heijastuu mieleen (objekti). Tämä on yksinkertaista kokemista. Tai 2) useampi asia (subjekti) heijastuu mieleen (objekti), joka tämän perusteella rakentaa mallin niiden välisistä suhteista. Tämä on asioista oppimista. Tai 3) ajatus toisen suhteesta itseen (subjekti) heijastuu mieleen (objekti), joka tämän perusteella rakentaa mallin itsestään suhteen osana (subjektina), jonka on mahdollista heijastua muiden mieliin (objekteihin). Tämä on itsestä oppimista. Tai 4) ajatus toisen suhteesta johonkin muuhun (subjekti) heijastuu mieleen (objekti), joka tämän perusteella rakentaa mallin suhteen kokemisesta. Tämä on toisista oppimista. Tai 5) useampi näkökulma samasta suhteesta (subjekti) heijastuu mieleen (objekti), joka tämän perusteella rakentaa mallin suhteesta asiana sinänsä. Tämä on suhteista oppimista. Viimeistä sanotaan triangulaatioksi. Liittyy sekä siihen, miten oidipuskompleksi ratkeaa kasvavan poikalapsen kohdalla. Että siihen, miksi Jumalan on tärkeää olla nimenomaan kolminaisuus.
Kaikkeudessa on mahdotonta olla persoonia jos ei niitä ole vähintään kolme. Ihmisen on mahdotonta psyykkisesti havaita itseään muuten kuin toisen kautta. Samaten on mahdotonta psyykkisesti havainnoida suhdetta asiana sinänsä muuten kuin kahden muun kautta tai välillä. Ja oppiakseen suhteista, joissa ihminen on itse osallisena, hän tarvitsee suhteen havainnointiin luotettavan kolmannen.
Itsestä oppimiseen tarvitsee luotettavan toisen. Kun taas toisesta oppimiseen tarvitsee sen, että osaa itse oppia toisista asioina, eli olla itse “luotettava toinen”. Ja omista suhteista oppimiseen tarvitsee, kuten sanottu, luotettavan kolmannen.
Tl;dr
Luulin voivani vastata jokaiseen viestisi kohtaan lyhyesti. Mutta kaikki, mitä olisin siihen lopulta sanonut, on tuossa viestini pitkässä osuudessa.
Saan käsityksen, että olet hieman ärsyyntynyt. Tärkeät uskonasiat ovat sellaisia, että jos minulle olisi tuotu eteen vääriä asioita väärinä aikoina, niin olisin riehaantunut. Ja monesti niin on käynytkin.
Eli minun näkökulmastani tämä keskustelu ei edes voi olla kiva keskustelu. Eikä tämä olisi ollenkaan mahdollinen jos tämän pitäisi olla. Se ihanne, mitä tässä voisi tavoitella, olisi olla kova mutta reilu. En esitä, että onnistuisin olemaan tasaisesti kumpaakaan. Mutta siis, oikeesti, ei tämä ole alkanut eikä jatkunut sillä ajatuksella, että varmasti on paljon tyytyväisiä luterilaisia. Vaan tavoittelen lähinnä ajattelun seuraavaa askelta. Eli jos kaikki otetaan huomioon, niin miten ja miksi heitä on?
Tämä on yksi dilemma siinä, mitä luulen omaksi lähitulevaisuudekseni. Olen kiinnostunut katolisesta kirkosta enemmän kahden tuhannen vuoden mittaisen jatkumon edustajana kuin paikkana, johon mennä nyt ehtoolliselle ja kirkkokahville. Jos ei joku ole suuremmin tästä näkökulmasta kiinnostunut, niin eroa ei varmaan olekaan. Minusta se on hieman harmillista, mutta toki yritän olla enemmän realisti kuin idealisti.
Ihmisten puheista voi oppia paljon. Jos se taas ei riitä, niin voi esittää kysymyksiä. Tai houkutella heitä puhumaan. Katsoa, reagoivatko he tiettyihin ajatuksiin tietäen, torjuen vai eivät ollenkaan.