Siinä tapauksessa on aivan turha puhua lain musertamasta ihmisestä. Katekismuksen pitäisi puhua syyllisyyden faktana omaksuneesta ihmisestä. Mutta se kuulostaisi jotenkin niin lattealta, että ei sitä voi siihen laittaa.
Mistähän tunnetilat johtuvat? Eivätkö yleensä siitä, että ihmisellä on jokin toive tai pelko? Tarkemmin nuo voisi summata, että ihmisellä on motiivi. Kun puhutaan tunteettomasta uskosta, vältetään toki kaikki karismaattiset harhat, joissa tunne asetetaan uskon syvyyden tai voimakkuuden mittariksi tai itse prosessiksi. Mutta kun puhutaan motiivittomasta tai motivoimattomasta uskosta, niin ollaan kiinni siinä, mitä tarkoitan.
Kun puhutaan musertuneesta ihmisestä, niin sillä implikoidaan, että jossain on joku motiivi (ts. liikkeelle saava voima) johonkin. Ja että se on lain seurauksena ja lain vaikutuksesta katastrofaalisesti estynyt. Tästä syystä evankeliumi on
koska se jotenkin palauttaa tämän liikkeen tai mahdollistaa sen jatkumisen. Tietenkin, jos luterilainen ei oikeasti muserru eli hänen motiivinsa ei oikeasti turhaudu eli liike ei oikeasti pysähdy, niin ei evankeliumi oikeasti mitään palautakaan.
En nyt jatka erittelyä tuosta pidemmälle. Mutta katsoin sanakirjasta sellaisen kuin ‘conjure’. Yksi määritelmistä, joskaan ei ainoa soveltuva, on että ‘make (something) appear unexpectedly or seemingly from nowhere’. Sanan latinalainen juuri, ‘con + jurare’ tarkoittaa ‘yhdessä vannoa’. On avoin ja mielestäni valaiseva kysymys, että millä tavalla, millä tasoilla ja missä merkityksissä katekismuksessa on kyse tästä.