Minun mielestäni näin. Me luterilaiset tunnustamme Kristuksen läsnäolon uskossa. “Kristus elää minussa” (Gal 2,20). Usko ei ole psykologinen tapahtuma, maailmankatsomus tai kokemus. Usko on seurausta siitä, että Kristus - siis itse Jumala - asuu minussa (inhabitatio) ja uskoo minussa - kuitenkin paikattomasti. Voimme yhtä lailla myös sanoa: minä elän Kristuksessa. Uskoni on Jumalan Pojan uskoa, koska olen yhdistynyt häneen, en kuitenkaan olemuksellisesti jumaloituen (luonnot eivät sekoitu) vaan reaalis-onttisesti, enkä paikallisesti yhdistyen (Kristus ei ole nahkani sisällä vaan pimeydessä / uskon pilvessä!). Uskot ovat samaa uskoa, vaikka luonnot eivät yhdistykään.
Näin. FC-SD, II:
Hengellisissä, jumalallisissa asioissa ei uudestisyntymättömän ihmisen ymmärrys, sydän ja tahto omine luonnollisine kykyineen pysty yhtään mitään ymmärtämään, uskomaan, vastaanottamaan, ajattelemaan, tahtomaan, alkamaan, suorittamaan, tekemään, vaikuttamaan eikä myötävaikuttamaan. Suhteessa hyvään ihminen on aivan kuollut ja täysin turmeltunut.
[…]
Maailman älykkäimmät ja oppineimmatkaan ihmiset, jotka ehkä lukevat ja kuulevat evankeliumin Jumalan Pojasta ja lupauksen iankaikkisesta autuudesta, eivät omin kyvyin pysty sitä havaitsemaan, tajuamaan, ymmärtämään eivätkä uskomaan ja pitämään totena. Mitä uutterammin ja vakaammin he ponnistelevat käsittääkseen järjellään näitä hengellisiä asioita, sitä vähemmän he ymmärtävät ja uskovat. He pitävät tätä kaikkea vain hulluutena tai satuna, kunnes Pyhä Henki heitä valaisee ja opettaa.
[…]
Tosin kääntymätön ihminen kykenee hallitsemaan jäseniään, kuulemaan evankeliumia, sitä jossakin määrin tutkimaan ja siitä puhumaankin, kuten fariseuksista ja teeskentelijöitä huomaa. Silti hän pitää evankeliumia hulluutena eikä voi sitä uskoa. Ihminen on siinä pölkkyäkin pahempi: vihamielisesti hän niskoittelee Jumalan tahtoa vastaan, ellei Pyhä Henki osoita hänessä voimaansa sytyttämällä ja vaikuttamalla hänessä uskoa, kuuliaisuutta ja muita Jumalalle mieluisia hyveitä.