Glacialiksen Tiililä-lainauksesta tuli mieleen tämä mitä Nuuska kirjoitti.
Eli mikä noissa puhutteli minua oli tuo Nuuskan kommentti että Lutherin mukaan kristityn elämä on jatkuvaa kastetta. Ja Tiililä kirjoittaa pelastuksen prosessin olevan jotain mitä Jumala jatkuvasti tekee uskosta vanhurskauttamalleen ihmiselle.
Itse olen tottunut ajattelemaan että usko on annettua. Minä ihmisenä en sitä pysty itsessäni aloittamaan, Jumala antaa uskon, jota olen ajatellut teologisena hyveenä, hyveenä jonka alkuperä on Jumalassa.
Kuitenkin olen myös aina yrittänyt sanoittaa jotain, mistä tavallinen kuolevainen saa yleensä kritiikkiä panteistisista ajatuksista, mutta ehkä se uppoaa paremmin kun julkaissut akateeminen teologi sen sanoittaa, kyseessä on unio generaliksen ja unio mystican käsitteet, tämä minkä Pieper tässä toteaa näin:
Yritän sanoittaa myös sitä että vaikka uskon antaa Jumala, Jumala avaa ihmiseen myös union, joka mahdollistaa sen että ihminen voi tiedostaa uskosta tulevan hänen uskonsa.
Uskon olemusta @PekkaV kuvailee seuraavasti unio-teeman pohjalta.
Kasteessa olemme yhdistettyjä Kristukseen joten olemme unioituneet Jeesuksen Kristuksen ihmisyyteen, Jeesus Kristuksen ihmisyys on taas unioitunut hänen jumalallisen luontonsa kanssa, joten ollessamme Kristuksessa, olemme jumalallisesta luonnosta osallisia.
Tässä PekkaV sanoo että usko ei ole psykologinen tapahtuma, maailmankatsomus tai kokemus.
Miksi voisi kutsua sitä että usko synnyttää ihmisessä halun sitoutua kristilliseen maailmankatsomukseen ja että usko synnyttää väistämättä myös jonkinlaisen kokemuksen uskomisesta. Miten tätä ihmisen reagointia uskoon sanoitetaan union yhteydessä?