Kyllä se ongelma niistäkin löytyy. Luther on sikäli ongelmallinen, että reformaatio sai alkunsa hänen sielunhoidollisista huolistaan.
Olen mielestäni näyttänyt Jumala-käsitykseen liittyvän ongelman viidennessä palasessani. Lyhyesti ja luterilaisittain muotouiltuna teesini on se, että luterilainen Jumala-käsitys on 1300-luvulla syntynyt ja epäraamatullinen. Perustelut löytyvät palasesta enkä jaksa niitä tässä kerrata.Tarkoituksenani oli omilla kommenteilla tässä ketjussa hahmotella yhtymäkohtia kristillisten tunnustuskuntien välille.
Mutta joo. Tässä on aika monta sataa viestiä lähetetty ja usko alkaa hiipua siihen, että ymmärrys kovasti lisääntyisi. Heitän pyyhkeen kehään.
Tunnustuskirjojen Jumala-käsitys on kai ihan yleiskirkollinen. Nominalismin Jumala oli äärimmilleen vietynä arvaamaton despootti, mutta ei sellaista luterilaisuudesta löydy (Tunnustuskirjoista) vaikka sellaistakin kuvaa viljeltiin.
Jumalan ja maailman rajaa ei vedetty rikki, sen nähtiin yhdistyvän Kristuksessa. Kristus tarjoaa ideaalin ja universaalin nominalistiseen kuvaan.
Raamatun Jumala-kuva on mielestäni lähempänä nominalistista kuvaa kuin vaikkapa realismin jumalakuvaa.
Enpä jaksa lähteä tästä enää jauhamaan. Viides pala sanoo olennaisen. Mutta heitänpä loppujen lopuksi vielä kirjavinkin omasta puolestani (Oberman on minulle kovin tuttu):
Suosittelen lämpimästi James B. Jordanin teosta Through New Eyes. Developing A Bibilical View of the World. Kirjoittaja itse on reformoitu, mutta jostain syystä kirjan lukijoista monet ovat kääntyneet ortodokseiksi. Tuossa kirjassa tuodaan hyvin esille, että Raamatun maailmankuva on symbolinen, ei nominalistinen.
Voin hyvin uskoa, että jos ortodoksinen kirkko olisi ollut kirkko, johon Luther syntyi, tilanne olisi ollut kohdallaan hengellisen elämän suhteen ehkä jopa radikaalisti toinen. Hän kritisoi sellaista lakihenkisyyttä, jota hän ei varmaankaan olisi kohdannut ortodoksisessa kirkossa.
Satuin äsken avaamaan peukalopaikalla Galatalaiskirjeen selityksen, ja sieltä tuli kohta:
Hehän puhuvat tähän tapaan. Ennen armoa suoritettu hyvä teko vaikuttaa sen, että armo saavutetaan kohtuudenmukaisuuden perusteella (de congruo); mutta sitten kun armo on saavutettu, ansaitsee jälkeenpäin suoritettu teko iankaikkisen elämän täysarvollisuuden perusteella (de condigno). Esimerkiksi: Ihminen elää kuolemansynnissä, vailla armoa; mikäli hän hyvässä, oman luontonsa mukaisessa tarkoituksessa tekee hyvän teon: lukee tahi kuulee messun, antaa almun jne., hän ansaitsee armon kohtuuden mukaan; saavutettuaan näin armon kohtuuden mukaan hän täten suorittaa täysarvollisuusteon, iankaikkista elämää ansaitsevan teon. Aluksi Jumala tosin tässä ei esiinny velallisena, mutta koska hän on hyvä ja oikeamielinen, on hänen asianaan hyväksyä tuollainen kuolemansynnissäkin elettäessä suoritettu teko ja palkita se armolla. Mutta kun armo kerran on saatu, niin hänestä on tullut velallinen, ja hänen on pakko oikeudenmukaisesti antaa iankaikkinen elämä, koska nyt enää ei ole kysymys vapaan ratkaisun suorittamasta teosta sinänsä, vaan sellaisesta teosta, joka on tehty siinä armossa, joka otollistaa, toisin sanoen rakkaudessa.
(Luther: Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys. 1957, 157-158.)
En ihmettele, jos Luther koki, että uusitestamentillinen evankeliumi oli tullut pimitetyksi.
Ensinnäkin se suosii abstraktioita, kuten “jumalakuva”; asiaa edistäisi paremmin konkreettisten virheiden löytäminen luterilaisuudesta. Tai kun löydät konkreettisen esimerkin, se voi olla huolimattomasti valittu. Sivulla 7 toteat: “Luterilaisuuden keskeiset löydöt, reformaation erityisopit, ovat mielekkäitä silloin, jos nominalismin jumala on todellinen.” Tästä annat esimerkin(?), joka on mahdollisimman epäedustava: “- - tunnustaa Staupitzille syntejä kuusi tuntia kerrallaan. Kaikki lillukanvarret pitää mainita - -”. Teologina tiedät varmasti, että luterilaiset tunnustuskirjat, nämä “erityisopit”, opettavat juuri päinvastaista suhtautumista rippiin. Monista muistakaan valitsemistasi esimerkeistä ei riviluterilainen tunnista itseään.
Tekstisi ehkä pahin puute on se, että sivuutat tunnustuskirjat melkein kokonaan. Jos pengot Martti Luther -nimisen yksityishenkilön elämänvaiheita ja suunnatonta kirjallista tuotantoa, voit varmastikin löytää sieltä kaikenlaista kritisoitavaa. Sen sijaan sinun pitäisi tehdä vaikka esimerkinomaisia vertailuja siitä, mitä tunnustuskirjat opettaa jostakin asiasta, ja siitä miten vaikka ortodoksit opettavat siitä asiasta; jos ortodoksinen opetus on parempaa, se varmaan tulee ilmi tällaisessa vertailussa.
Minusta kirkkokunnan vaihtamista ei tarvitse selittää. Filosofiset ja teologiset oivallukset ovat mitä ovat. Minäkin saan niitä jatkuvasti…no joskus. Ei kirkkokunnan vaihtamista pidä mielestäni selittää. En usko että on olemassa mitään The syytä lopulta. @Miknius kselle siunausta. Ja muillekin vaihtajille.
Sitä voi myös olla mahdotonta selittää, vaikka haluaisi sellaista yrittääkin. Kun sitä yrittää, päätyy vain sanelemaan latteuksia kuten sen-ja-sen kirkkokunnan imu vain kävi niin suureksi, että oli pakko vaihtaa, sen-ja-sen puljun palveluksissa tunsin vain sellaisen rauhan mitä en ollut aiemmin tuntenut missään muualla, siellä-ja-siellä kirkossa tunsin tulleeni kotiin jne. Ei tuollaisilla ole ulkopuolisille juuri minkäänlaista vakuuttavuusarvoa. Ne jäävät mieleen korkeintaan jonkinlaisina kuriositeetteina, jotka ehkä ihmetyttävät kuulijaa ja sitä kautta saavat ehkä miettimään asiaa.
Ortodoksisessa uskossa on parempaa, että heille traditio on alkuperäistä, meillä luterilaisilla ei ole oikein mitään. Lisäksi miksi luterilaiset eivät integroituneet aikoinaan idän kirkkoon. Minulle luterilaisuus näyttäytyy uutena kirkkokuntana. Jo tuossa on monia ongelmia. Kun me puhumme, että palasimme apostoliseen oppiin, niin miksi meillä on kovin vähän siitä mitä idän kirkossa on.
Lisäksi tämä vanhuskauttamisoppi on yksipuolista, onneksi nykyinen Luther tutkimus puhuu myös vanhuskaaksi tekemisestä. Jos huomaamme luterilaisuudessa ongelmia, niin suurempi kysymys on, mitä sitten.
Traditio on idässä vanhempaa mutta ei kokonaan vailla läntisiä vaikutteita eikä ns puhdasta.
Esimerkki:
Pietari Suuren (1672—1725) aikana länsimainen suuntaus alkoi vaikuttaa myös kirkkolauluun ja johti lopulta siihen, että jumalanpalveluksen yksiääniset sävelmät soinnutettiin 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Uudistus lähti liikkeelle keisarillisesta hovikapellista. Sen luomaan käytäntöön perustuva pietarilainen laulutyyli sai jalansijaa myös Suomessa, jossa se tuli käyttöön hieman yksinkertaistetussa muodossa.
Lähde : Siban Muhi.
Haluan oikeasti hypätä pois, joten en aio jatkaa pidempää keskustelua. Vähän turhauttaa viestisi, kun minusta et huomioi, mitä olen kirjoittanut, esim. liittyen tuohon Luther vs. Tunnustuskirjat -asetteluun kirjoitan:
Mutta jos unohdetaan Luther ja mennään takaisin luterilaisuuteen: nominalismin jumala on sisäänrakennettu luterilaiseen systeemiin. Se on siellä lakikäsityksen kautta. Vanhurskauttamisopin kysymyksenasettelut ovat nominalismin värittämiä. Vain nominalismin jumala ja hänen seuraajansa pitävät lain toista käyttöä, ihmisen ajamista epätoivoon syntiensä tähden, sen pääasiallisena käyttönä. Muut pitävät sellaista lain soveltamisen tapaa perkeleen puheena. Jumala ei koskaan murskaa ihmistä. Jumalan rakkauden suuruus näkyy siinä, että hän voi armahtaa legalistinkin. Ei tarvitse tulla täysin tyhjäksi (nichts), jotta voi päästä taivaan Isän syliin. Jumala rakastaa paljon enemmän kuin nominalisti osaa kuvitellakaan.
Minusta sinulla menee ohi myös rippiesimerkin pointti: toki tiedän, että Tunnarit opettavat päinvastaista kuin neuroottista ripittäytymistä. Pointti ei ole siinä, vaan siinä, että ajatus suunnattomasta vanhurskauden vaatimuksesta johti Lutherin ripittäytymään tuntikaupalla. Ja tuo sama ajatus vanhurskauden vaatimuksesta on luterilaisen vanhurskauttamisopin taustalla. Vastaukseksi ei kuitenkaan anneta neuroottista ripittäytymistä, vaan Kristuksen vieras vanhurskaus. Ongelma on kuitenkin siinä, että Tunnareiden ajatus täydellisen vanhurskauden vaatimuksesta ja siihen kytkeytyvä jumalakäsitys on perustavalla tavalla virheellinen. Ja ilman tätä jumalakäsitystä ei ole mitään tarvetta luterilaiselle vanhurskauttamisopille.
Minusta tämä keskustelu rinnastuu jokseenkin siihen, että joku ateisti väittäisi luonnontieteen kumoavan jumalauskon ja vaatisi luonnontieteellisiä todisteita osoittamaan, että ateismi on väärässä tai teismi totta. Tuollainen keskustelu on vähän turhaa, koska ateismin heikkous kätkeytyy niihin (usein) tiedostamattomiin oletuksiin, joille ajattelu rakentuu. Teesi on nyt se, että luterilaisuuden kanssa on samoin. Ja viidennessä palasessani olen sanonut sen, minkä osaan aiheeseen liittyen sanoa. Minun puolestani tämä on keskustelu on tässä.
Pointti on yksinkertaisesti se, että niin kuin ateisti tekee liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä maailmankuvallisten oletustensa tähden, niin teet sinäkin. Luet Matt. 5:48:a luterilaisin linssein. Tämä näkyy siinä, miillaisen merkityksen oletat käsitteellä “täydellinen” olevan. Se ei ole ihan yksinkertainen kysymys, ja konteksti vaikuttaa käsitteen ymmärtämiseen. Et myöskään huomioi sitä, että jae puhuu täydelliseksi tulemisesta futuurissa. Tämä nousee siitä, että luterilainen olettaa, että juuri nyt pitää olla moraalis-juridisessa mielessä täydellinen.
Pietari I (“Suuri”) ja hänen seuraajansa alistivat ortodoksisen kirkon Ruotsin ja Tanska mallin mukaan oman valtansa välineeksi. Tästä voi lukea vaikka Marttyyripiispa Arsenin elämäkerrasta ( https://www.ort.fi/marttyyripiispa-arseni-rostovin-metropoliitta ).
“Länsimaiset vaikutteet” ovat siis väkivallalla tuotuja ortodoksiseen kirkkoon Venäjällä.
Toistan. Kauas on näköjään menty luterilaisuudesta.
Olisi hienoa, että perustelisit väitteitäsi, etkä aina ilmoittaisi lopettavasti foorumikeskustelut - kuitenkin tulet aina vain uudelleen. Väitteet jäävät ilmaan roikkumaan ja antavat ylimielisen kuvan väittäjästä. Ehkä se on tarkoituskin?
