5 posts were merged into an existing topic: Moderointikeskustelu
A post was merged into an existing topic: Moderointikeskustelu
Ok. Luin väärin tekstisi joten asia kunnossa.
Ketju on väliaikaisesti suljettu ainakin 4 tunnin ajaksi johtuen suuresta määrästä yhteisön liputuksia.
KIITOS… merkit täyteen… Ehdin jo kommentoida toisaalle.
D
Noo niin! Vihdoin.
Yritänpä heittää tätä keskustelua taas nominalismikysymyksen suuntaan…
Symppaan Lutheria. Hän eli kontekstissa, joka oli täysin vinoutunut. Ajattelen, että vanhurskauttamisopilliset linjanvedot ovat ymmärrettäviä, kun huomioi sen teologisen ilmapiirin, jossa hän vaikutti. Mielenkiintoinen kysymys on se, olisiko Lutherin murheisiin ja ahdistuksiin voitu vastata muuten kuin luterilaisella vanhurskauttamisopilla. Susan Schreiner teoksessaan Are you alone wise? viittaa siihen, että reformaatio menestyi siellä, missä kirkkokuri oli ankaraa. Niillä alueilla, jossa pastoraalinen soveltaminen oli vahvemmilla, reformaatio ei saanut samanlaista jalansijaa. Tämä herättää kysymyksen: voisiko Lutherin huoliin löytyä kestäviä ratkaisuja “vanhojen kirkkojenkin” sisältä. Olisiko pastoraalisuudessa ollut ratkaisu?
Olen tuuminut myös sitä, että kuvaus, jonka Luther antaa omasta kilvoittelustaan ennen vanhurskauttamisopin kirkastumista on ainakin idän askeettisen perinteen valossa kovin kyseenalainen. Ihan kilvoittelun perusteita on se, että kilvoittelu on prosessi, jossa edetään hitaasti askel kerrallaan. Liian suurten tavoitteiden ottaminen on merkki ylpeydestä, sokeutta omalle rajallisuudelle ja heikkoudelle. Ja juuri tähän Luther lankesi. Mutta sen ymmärtää, kun huomioi, millainen Jumala-käsitys hänelle oli oman kontekstinsa tähden. Ajattelen kuitenkin, että nimenomaan vahva prosessipainotus, Jumalan armollisuuden korostus ja epätoivon näkeminen aina perkeleen ansana ovat lääkkeitä, jotka estävät sellaisen ahdingon syntymisen, johon Luther ajautui.
Palataan siis kaiketi siihen, onko myöhäiskeskiajan läntinen Jumala-käsitys ainoa mahdollinen. Onko se oikea? Tuon Jumala-käsityksen varaan rakentuu perustavalla tavalla luterilainen pelastusoppi.
1 tykkäys
Keskustelu menee sivupolulle, jos luterilaisuutta tarkastellaan yhden ihmisen, Martti Lutherin, päänsisäisten ongelmien ratkaisuyrityksenä. “Luterilainen” vanhurskauttamisoppi löytyy Augsburgin tunnustuksesta ynnä muista tunnustuskirjoista, ja se perustuu Raamattuun, ei Lutherin psykologiaan.
Jos luterilaisuudessa on jotakin “ongelmallista”, kuten ketjun otsikko sanoo, eikö sen ongelmallisuuden pitäisi löytyä tunnustuskirjoista? Voisiko joku näyttää sen ongelman? Ja eikö sitä ongelmaa voisi sitten tarkastella asiallisesti?
1 tykkäys
Ketju on väliaikaisesti suljettu ainakin 4 tunnin ajaksi johtuen suuresta määrästä yhteisön liputuksia.
Kyllä se ongelma niistäkin löytyy. Luther on sikäli ongelmallinen, että reformaatio sai alkunsa hänen sielunhoidollisista huolistaan.
Olen mielestäni näyttänyt Jumala-käsitykseen liittyvän ongelman viidennessä palasessani. Lyhyesti ja luterilaisittain muotouiltuna teesini on se, että luterilainen Jumala-käsitys on 1300-luvulla syntynyt ja epäraamatullinen. Perustelut löytyvät palasesta enkä jaksa niitä tässä kerrata.Tarkoituksenani oli omilla kommenteilla tässä ketjussa hahmotella yhtymäkohtia kristillisten tunnustuskuntien välille.
Mutta joo. Tässä on aika monta sataa viestiä lähetetty ja usko alkaa hiipua siihen, että ymmärrys kovasti lisääntyisi. Heitän pyyhkeen kehään.
Tunnustuskirjojen Jumala-käsitys on kai ihan yleiskirkollinen. Nominalismin Jumala oli äärimmilleen vietynä arvaamaton despootti, mutta ei sellaista luterilaisuudesta löydy (Tunnustuskirjoista) vaikka sellaistakin kuvaa viljeltiin.
Jumalan ja maailman rajaa ei vedetty rikki, sen nähtiin yhdistyvän Kristuksessa. Kristus tarjoaa ideaalin ja universaalin nominalistiseen kuvaan.
Raamatun Jumala-kuva on mielestäni lähempänä nominalistista kuvaa kuin vaikkapa realismin jumalakuvaa.
D
3 tykkäystä
Enpä jaksa lähteä tästä enää jauhamaan. Viides pala sanoo olennaisen. Mutta heitänpä loppujen lopuksi vielä kirjavinkin omasta puolestani (Oberman on minulle kovin tuttu):
Suosittelen lämpimästi James B. Jordanin teosta Through New Eyes. Developing A Bibilical View of the World. Kirjoittaja itse on reformoitu, mutta jostain syystä kirjan lukijoista monet ovat kääntyneet ortodokseiksi. Tuossa kirjassa tuodaan hyvin esille, että Raamatun maailmankuva on symbolinen, ei nominalistinen.
Koko kirja löytyy ilmaiseksi täältä: https://www.garynorth.com/freebooks/docs/pdf/through_new_eyes.pdf?fbclid=IwAR2XoPzvbCRGD7BepMT7JtgO6XDd2lpIIj708HR-V7ExsTFFozn-aZU1Kgc
En kiistänyt etteikö se voisi olla symbolinen. Jakolinjalla realismi-nominalismi kuitenkin lähempänä n- päätä.
Oma mielipiteeni on, että Raamattu tarjoaa oman metafysiikkansa joka ylittää realismin, nominslismin yms.
Ei ole olemassa ilmaisia lounaita eikä kirjoja.
D
1 tykkäys
Voin hyvin uskoa, että jos ortodoksinen kirkko olisi ollut kirkko, johon Luther syntyi, tilanne olisi ollut kohdallaan hengellisen elämän suhteen ehkä jopa radikaalisti toinen. Hän kritisoi sellaista lakihenkisyyttä, jota hän ei varmaankaan olisi kohdannut ortodoksisessa kirkossa.
Satuin äsken avaamaan peukalopaikalla Galatalaiskirjeen selityksen, ja sieltä tuli kohta:
Hehän puhuvat tähän tapaan. Ennen armoa suoritettu hyvä teko vaikuttaa sen, että armo saavutetaan kohtuudenmukaisuuden perusteella (de congruo); mutta sitten kun armo on saavutettu, ansaitsee jälkeenpäin suoritettu teko iankaikkisen elämän täysarvollisuuden perusteella (de condigno). Esimerkiksi: Ihminen elää kuolemansynnissä, vailla armoa; mikäli hän hyvässä, oman luontonsa mukaisessa tarkoituksessa tekee hyvän teon: lukee tahi kuulee messun, antaa almun jne., hän ansaitsee armon kohtuuden mukaan; saavutettuaan näin armon kohtuuden mukaan hän täten suorittaa täysarvollisuusteon, iankaikkista elämää ansaitsevan teon. Aluksi Jumala tosin tässä ei esiinny velallisena, mutta koska hän on hyvä ja oikeamielinen, on hänen asianaan hyväksyä tuollainen kuolemansynnissäkin elettäessä suoritettu teko ja palkita se armolla. Mutta kun armo kerran on saatu, niin hänestä on tullut velallinen, ja hänen on pakko oikeudenmukaisesti antaa iankaikkinen elämä, koska nyt enää ei ole kysymys vapaan ratkaisun suorittamasta teosta sinänsä, vaan sellaisesta teosta, joka on tehty siinä armossa, joka otollistaa, toisin sanoen rakkaudessa.
(Luther: Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys. 1957, 157-158.)
En ihmettele, jos Luther koki, että uusitestamentillinen evankeliumi oli tullut pimitetyksi.
2 tykkäystä
Lukaisinpa vielä kerran tuon viidennen palasen “Nominalismi 3.5.2018.pdf” (Stlk:n kirkkokunnanjohtaja eronnut virastaan ja liittyy ortodoksiseen kirkkoon - #35 käyttäjältä Miknius). Sen esitys ei oikein vakuuta.
Ensinnäkin se suosii abstraktioita, kuten “jumalakuva”; asiaa edistäisi paremmin konkreettisten virheiden löytäminen luterilaisuudesta. Tai kun löydät konkreettisen esimerkin, se voi olla huolimattomasti valittu. Sivulla 7 toteat: “Luterilaisuuden keskeiset löydöt, reformaation erityisopit, ovat mielekkäitä silloin, jos nominalismin jumala on todellinen.” Tästä annat esimerkin(?), joka on mahdollisimman epäedustava: “- - tunnustaa Staupitzille syntejä kuusi tuntia kerrallaan. Kaikki lillukanvarret pitää mainita - -”. Teologina tiedät varmasti, että luterilaiset tunnustuskirjat, nämä “erityisopit”, opettavat juuri päinvastaista suhtautumista rippiin. Monista muistakaan valitsemistasi esimerkeistä ei riviluterilainen tunnista itseään.
Tekstisi ehkä pahin puute on se, että sivuutat tunnustuskirjat melkein kokonaan. Jos pengot Martti Luther -nimisen yksityishenkilön elämänvaiheita ja suunnatonta kirjallista tuotantoa, voit varmastikin löytää sieltä kaikenlaista kritisoitavaa. Sen sijaan sinun pitäisi tehdä vaikka esimerkinomaisia vertailuja siitä, mitä tunnustuskirjat opettaa jostakin asiasta, ja siitä miten vaikka ortodoksit opettavat siitä asiasta; jos ortodoksinen opetus on parempaa, se varmaan tulee ilmi tällaisessa vertailussa.
1 tykkäys
Minusta kirkkokunnan vaihtamista ei tarvitse selittää. Filosofiset ja teologiset oivallukset ovat mitä ovat. Minäkin saan niitä jatkuvasti…no joskus. Ei kirkkokunnan vaihtamista pidä mielestäni selittää. En usko että on olemassa mitään The syytä lopulta. @Miknius kselle siunausta. Ja muillekin vaihtajille.
D
Sitä voi myös olla mahdotonta selittää, vaikka haluaisi sellaista yrittääkin. Kun sitä yrittää, päätyy vain sanelemaan latteuksia kuten sen-ja-sen kirkkokunnan imu vain kävi niin suureksi, että oli pakko vaihtaa, sen-ja-sen puljun palveluksissa tunsin vain sellaisen rauhan mitä en ollut aiemmin tuntenut missään muualla, siellä-ja-siellä kirkossa tunsin tulleeni kotiin jne. Ei tuollaisilla ole ulkopuolisille juuri minkäänlaista vakuuttavuusarvoa. Ne jäävät mieleen korkeintaan jonkinlaisina kuriositeetteina, jotka ehkä ihmetyttävät kuulijaa ja sitä kautta saavat ehkä miettimään asiaa.
1 tykkäys
Juu, kuten sanoin, minusta kukaan ei ole selitysvelvollinen tilanteessa.
D
Entinen professorini, Matti Leiwo, totesi kerran minulle, että uskontoja on mahdoton selittää. Ne vain ilmenevät.