Kirjoitan vielä tuosta mannermaalaisuudesta, koska sen ruotiminen samalla valaisee hyvin tässä keskustelussa aiheina olleita vanhaa aatua, uutta luontoa jne. On mielestäni hyvin tärkeää määritellä mitä ovat vanha aatu, mitä uusi luonto, ja miten ne suhteutuvat toisiinsa, jotta voisimmme käsittää paremmin sen miten ja mihin vanhurskautus ja pyhitys tulisi sijoittaa tai miten ne olisi ymmärrettävä.
Mannermaalaisten opetuksessa toistuu aika usein termi ”vuodatettu usko”, ainakin asiasisällöllisesti, vaikkei sitä koskaan eksaktisti juuri tuolla termillä ilmaistakaan. Sen seikan voi havaita erityisesti heidän kirjoittamistaan kirjoista, joissa etenkin Luther, luterilaisuuden ”isoimpana kenkänä” valjastetaan palvelemaan heidän tarkoitusperiänsä poimimalla hänen teoksistaan ilmaisuja, joista voidaan kontekstistaan irrotettuina vääntää Lutherista habituaalisen armon puolesta puhujan.
He esiintyvät mitä luterilaisimpina sillä verukkeella, että heidän mallissaan synergismi torjutaan mitä perusteellisimmin. He eivät kuitenkaan huomaa, että nihiloidessaan ihmisen tyystin he tulevat samalla allekirjoittaneeksi flaciolaisen perisyntiopetuksen, jossa ihminen ei enää ole Jumalan luoma, eikä hänessä siten ole enää myöskään mitään pelastettavaa. Julkisesti toki kukaan heistä ei sanoin tunnustaudu flaciolaisuuden kanattajiksi, sillä siten menettelemällä heidän uskottavuutensa luterilaisina teologeina kokisi kuoliniskun, onhan flaciolaisuus niin syvästi torjuttu harhaoppina Tunnustuskirjoissamme. Jos kuitenkin Kristuksen asumisen meissä käsitetään olevan vanhurskautemme nihiloituu ihminen tyystin, ja jotta tämä voisi olla mahdollista täytyy ihmistä pitää flaciolaisittain myös luotuisuutensa menettäneenä Perkeleen kuvana. Näin flaciolaisuus sisältyy heidän oppiinsa, sen yhtenä peruspilareista, vaikka he sen tietysti halussaan käydä luterilaisista kieltävätkin. Jos taas he myöntäisivät ihmisen olevan vielä syntiinlankeemuksen jälkeenkin yhtä kaikki kuitenkin Jumalan luoman, joka sentään on vielä pelastettavissa, eli hänessä on jotain pelastettavaa, he eivät voisi millään opettaa ihmisen nihiloimista, niin kuin nyt opillaan tekevät.
Ja heidän opissaan ”autuaassa vaihtokaupassa” ei Kristusta ainoastaan lueta syntiseksi, vaan hänet tehdään todella reaalisesti syntiseksi (Mannermaa In Ipsa,… s. 19), samoin kääntäen ihmisen katsotaan saavan ei ainoastaan luettua vanhurskautta, vaan tulevan Kristuksen meissä asumisen tähden reaalisesti vanhurskaaksi. Ja jotta tämä voisi olla tosi, eli ihminen olisi reaalisesti vanhurskas, ei hänellä voisi olla enää mitään tekemistä vanhan aatun kanssa ja niin uusi Luther-koulukunta joutuu pakostakin pökkäämän vanhan aatun kaikkineen reaalisesti pois päiviltä, eli nielaisemaan flaciolaisuuden.
Jumala ei kuitenkaan pelastaessaan meidät nihiloi vanhaa aatuamme tyystin, sillä jos hän niin menettelisi, niin hänen ei todellakaan olisi tarvinnut lähettää välimiestä, vaan hän olisi voinut hoidella homman suoraan, tehdä ihmisestä syntiinlankeemuksen jälkeen heti selvää ja laittaa sen jälkeen luomistyönsä uusiksi. Ei, hän näkee vanhan aatumme olevan kuitenkin hänen luomistyönsä, vaikka se onkin nyt joutunut turmiovaltojen alaisuuteen, sairauden ja synnin orjaksi, sekä palvelemaan Perkelettä. Niinpä hän vapauttaa ihmisen näistä turmiovalloista Poikansa Kristuksen työn kautta. Sanoohan Jeesus, ”jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.” Uudestisyntymisessä ei siis synny mitään vanhasta aatusta täysin irrallaan olevaa uutta aatua, vaan vanha aatu uudestisyntyy, eli se mikä on syntynyt ”lihasta ja verestä” saa nyt uuden syntymänsä kasteessa, vedestä, sanasta ja Hengestä. Tätä taustaa vasten on myös hyvin helppo käsittä luterilainen simul iustus et peccator, samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen, teesi. Uudestisyntyneessä ihmisessäkin on siis vielä jäljellä vanha aatu, kunnes se vihdoin kuoleman koittaessa täysin kukistuu. Tämän seikan tähdenhän on kastetun lapsen ja aikuisenkin opettaminen niin tuki tärkeää, sillä häneen vielä jäävä liha kun pyrkii kaikin keinoin tekemään tyhjäksi uuden syntymisen.
