Tämä vanhan ihmisen kokemus sanoittaa asiaa hyvin. Toisaalta ordotoksit puhuvat pyhittyneistä ihmisistä jotka ovat päässet siihen tilaan jo tässä ajassa, että himot ovat lakanneet. Tämä olisi ihanne tila joka kertoisi jumalallistumisesta. Tulevan uuden elämän olotilasta. Jo täällä ajassa, minkä voimme kokea. kokea.
Jo keski-iässä ihminen monesti tasoittuu ja rauhoittuu tai “pyhittyy”, vaikka ei olisi uskovainenkaan, johtuen esim. siitä, että vietti ei enää kiusaa tai hallitse, ja siitä, että ihmiselle on tullut elämänkokemusta. Jos vanhuksella, joka kokee olevansa täydellisen pyhittynyt, olisi yht’äkkiä 20-vuotiaan keho, hän varmaan ei kokisi olevansa niin pyhittynyt.
1 tykkäys
Kiitos hyvistä vastauksista. Henrikki,
Piispojen avioliitto oli uuden testamentin kirjoittamisen aikaan totta ( 1 Tim 3:2) myöhemmin kirkollinen käytöntö muuttui.
Ekuneenisten konsiilien säännöt.
Tarkoitit varmaan XV kirkon säätämät tavat. Tässä mielestäni koko kirkon historia laitetaan uusiksi. Raamatusta yksin tulee kaiken mitta. Niinpä kun syntyy taas uusi kirkko he perustelevat Raamatulla unohtaen kirkon perinteen/ käytännöt ja tradition. >Tämä kehitys mihin se lopulta johtaa?
Tätäkö varten ne asetettiin ekumeenisissa konsiileissa? Tuskin. Tässä luotiin uusi traditio jolla poikettiin ekumeenisista konsiileista. Näin menetetiin taisteluvälineet ja kävennettiin vuosisatojen traditio. En tässä nyt ajattele katollisen kirkon vääriä traditioita, joihin tunnustuskirjat ensisijaisesti vastaavat kritiikillään, vaan ajattelen ekumeenisten konsiilien päätöksiä, jotka olivat laajoja yleisiä koolle kutsuttuja kokouksia. Samoja joissa päätetiiin vaikeita kristologisia kysymyksiä. ( Jotenkin järkyttää tämä meidän luterilaisten tradition huono tuntemus. ( Itse aloitan juuri lukemaan ekumeenisten konsiilien päätöksiä selityksineen, kirja nimeltä; > Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen)
Kyllä se valitettavasti on ainakin suomessa. Tästä entinen arkkipiispa Jukka Paarma on kirjoittanut.
Tämä olisi ns. mannermaalainen harha, josta käytiin kiivaita kekusteluja aikoinaan Mannermaan julkaistua kirjansa In Ipsa Fide Christus Adest.
Kokemus siitä, että on oikeasti syntinen, ei väisty useimpien niidenkään uskovien vanhusten kohdalla, jotka eivät kuulu luterilaiseen kirkkoon. Valamon vanhuksen kirjeistä:
Häpeäkseni tunnustan, että olen elänyt luostarissa jo 48 vuotta, mutta niin olen mennyt tolaltani, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin, kuinka saavuttaisin sielun pelastuksen. Älä suinkaan kuvittele minun puhuvan näin pelkkää nöyryyttäni, ei ollenkaan, juuri sellainen olen todellisuudessa.
(Isä Johannes: Valamon vanhuksen kirjeitä. 1976, 40.)
Paavalin tietoisuus siitä, että paha riippuu hänessä kiinni ja ettei hän tee sitä, mitä hän tahtoo jne. (Room. 7. luku), ei ole ainoastaan Paavalin ja luterilaisten kokemus, vaan myös niiden kokemus, jotka elävät luostareissa ja luterilaisuuden ulkopuolella “pyhitetympää” elämää:
Herra tuntee meidän heikkoutemme ja Hän sallii meidän katua joka päivä aina hautaan asti. Pyhittäjä Johannes Klimakos kirjoittaa: »Vanhat tottumukset usein ottavat tuskallisella tavalla valtaansa nekin, jotka itkien katuvat syntejänsä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Lankeemusten tarkoitus on meille hämärä asia, eikä kenenkään ymmärrys pysty sitä käsittämään.» Vielä hän sanoo: »Älä kauhistu, vaikka joka päivä lankeaisit; älä erkane Jumalan tiestä, vaan seiso sillä miehuullisesti»…
(Isä Johannes: Valamon vanhuksen kirjeitä. 1976, 60-61.)
4 tykkäystä
Voitko avata Mannermaan käsitystä? Hän halusi käsittääkseni yhdistää tulkitsemansa Lutherin teologian tai lähinnä ainakin jonkin löytämänsä kohdan Lutherin laajemmasta Galatalaiskirjeen selityksestä idän kristillisyyden theosis-tulkintaan, tai hän näki Lutherin ja idän kirkon teologian välillä yhtäläisyyttä, joka edistäisi esille otettaessa ekumeniaa. Voi hyvin olla, että Mannermaalla oli Luther-tulkintansa taustalla enemmän ekumeeninen intressi kuin motiivi ymmärtää Lutherin teologiaa mahdollisimman hyvin.
1 tykkäys
Ovatko nämä jotenkin vastakkaisia?
1 tykkäys
Eivät, mutta olettaisin, että @9x : n mukaan ovat (?); siksi sen kirjoitin, ikään kuin myötäillen häntä, tai jotta hän tai joku ottaisi siihen kantaa. Olen varma, että Mannermaa itse sanoisi, että ilman muuta koulukuntansa Luther-tulkinta on tiedettä eikä vääristelyä.
1 tykkäys
No varsinainen kiistely syntyi tästä sivulla 19 olleesta boldaamastani tekstistä, jolla ei ole perusteita luterilaisessa teologiassa ja jonka jo itse totesit virheelliseksi käsitykseksi. Loppuun laitan vähän Mannermaan Ortodoksisuuden kritiikkiä. Toivottavasti siinä on jotain mitä kaipasit?
Kristus »suurimpana syntisenä» (maximus peccator)
Lutherin kristinuskonkäsitys perustuu vanhan kirkon kristologiseen ajatteluun, johon hän kuitenkin tuo erityislaatuisen korostuksen. Yhteisen vanhakirkollisen inkarnaatio-ajatuksen Luther käsittää siten, että inkarnaatio liittyy luontevasti vanhurskauttamisoppiin. Ikuisuudessa syntynyt kolminaisuuden toinen persoona, Logos, ei »katsonut saaliikseen» (Paavali) olla Jumalan muotoinen (in forma dei), vaan hän otti sulasta rakkaudesta »orjan muodon» (forma servi) tulemalla ihmiseksi. Jumalan Logos ei kuitenkaan Lutherin mukaan ottanut vain »neutraalia» ihmisluontoa sinänsä, vaan nimenomaan s y n t i s e n ihmisluonnon. Tämä merkitsee, että Kristuksella on reaalisesti kaikkien ihmisten tekemät synnit omaksumassaan ihmisluonnossa. Kristus on kaikkein suurin syntinen (maximus peccator, peccator peccatorum). Uskonpuhdistaja lausuu: »Kaikki profeetat näkivät Hengessä, että Kristus oli oleva kaikkein suurin rosvo, murhaaja, avionrikkoja, varas, pyhän häpäisijä, Jumalan pilkkaaja jne., jota suurempaa maailmassa ei koskaan ole -ollut. Sillä Kristus ei enää edusta omaa persoonaansa, hän ei enää ole neitseestäsyntynyt Jumalan Poika, vaan syntinen, joka omistaa ja joka kantaa sen Paavalin synnin, joka oli Jumalan rienaaja, vainooja ja väkivallantekijä; sen Pietarin synnit, joka kielsi Kristuksen; sen Daavidin synnin, joka poli avionrikkoja, murhaaja ja joka antoi pakanoille aiheen pilkata Jumalaa. Kristuksella on lyhyesti kaikkien ihmisten kaikki synnit ja hän kantaa ne ruumiissaan. Ei niin, että hän itse olisi ne tehnyt, vaan siten, että hän otti omaan ruumiiseensa meidän tekemämme synnit.
Tuomo Mannermaa, mainittu teos, s. 19.
Ortodoksisuuden kritiikkiä:
Rakkaus »substanssina» ja armo »aksidenssina»
Luther kritikoi edellä kuvattua usko-käsitystä varsin voimakkaasti. Kritiikin kärki kohdistuu siihen, että ohjelmassa fides charitate formata uskon ja rakkauden suhde määritetään virheellisesti. Merkittävää luterilais-ortodoksisten keskustelujen kannalta on se, että uskonpuhdistaja ei arvostele kuvattua skolastista käsitystä ensi sijassa sen vuoksi, että armo käsitetään siinä ihmisen olemukseen liittyväksi olemistodellisuudeksi (forma). Myös Lutherin mukaan uskossa läsnäoleva vanhurskaus eli Kristus on ihmisessä. Myös Luther nimittää uskonvanhurskautta formaaliseksi vanhurskaudeksi (formalis iustitia) eli reaaliseksi olemistodellisuuteen liittyväksi vanhurskaudeksi.18 Uskonpuhdistajan kritiikin kohde on se, että skolastisen opin mukaan rakkaus on varsinainen pelastustodellisuus. Armon kohottama ja jumalallistama rakkaus pysyy nimittäin ihmisen rakkautena.
Reformaattorin kritiikki merkitsee, että hän ei hyväksy skolastiseen ratkaisuun liittyvää käsitystä, jonka mukaan armo on ihmisen substanssiin liittyvä a k s i d e n s s i eli kvalitatiivinen määre (qualitas inhaerens). 19 Koska armo on vain »aksidenssi», joka antaa »substanssille» eli itsessään olevalle ihmisen rakkaudelle uuden laadun, varsinainen pysyvä ja perustava Jumala-suhteessa on ihmisen oma rakkaus. Armo on - kuten sanottu - kvaliteetti, joka on inherenssi-suhteessa tähän rakkaussubstanssiin. Luth•.,rin uskonteologian koko kärki suuntautuu tätä katsomusta vastaan. Armo ei ole - kuten voitaisiin sanoa - »aksidenssi», vaan sillä on nimenomaan »substanssin» luonne. Toisin sanoen se on itse Jumala Kristuksessa. Tällä todellisuudella on oleminen itsessään - eikä jossakin toisessa. Uskossa reaalisesti läsnäoleva Kristus on tosin reaalista olemistodellisuuteen liittyvää vanhurskautta, mutta se säilyttää »substanssin» luonteensa. Toisin sanoen formalis iustitia on itse Kristus,20 joka ihmisessä läsnäollessaankin on se, mitä se olemukseltaan on, nimittäin Jumalan o m a vanhurskaus, josta ihminen ei voi kerskata.
Tuomo Mannermaa, mainittu teos, s. 29.
Tuo kohta 18 on niin ikään virheellinen tulkinta Lutherin tekstistä.
Viestisi ensimmäisestä Mannermaan tekstikohdasta tulee mieleen Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen kohta jakeeseen 3:13, jossa raamatunkohtaan 2 Kor. 5:21 (“Sen, joka ei synnistä tiennyt, Jumala meidän edestämme teki synniksi”) viitatessaan Luther sanoo:
“Vaikka nämä ((Luther tarkoittaa lisäksi Gal. 3:13-kohtaa, jossa sanotaan: “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme-sillä kirjoitettu on: “Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu””)) raamatunlauseet voitaisiin selittää oikein tällä tavalla: Kristus on tullut »kiroukseksi», toisin sanoen, uhriksi kirouksen tähden, ja »synniksi», toisin sanoen, uhriksi synnin tähden jne., tuntuu kuitenkin paremmalta suuremman ponnen aikaansaamiseksi säilyttää sanojen varsinainen merkitys. Kun näet syntinen todella tulee tuntemaan itsensä, niin hän tuntee itsensä syntiseksi, ei ainoastaan ulkonaisen tuntemuksen perusteella, sikäli kuin tuntee synnin piintyneeksi itseensä, vaan myös sikäli kuin hänessä on synti sinänsä ja olennaisesti, toisin sanoen, hän ei usko itseään vain kurjaksi, vaan itse kurjuudeksi, ei vain syntiseksi ja kirotuksi, vaan itse synniksi ja kiroukseksi. Latinan kielessäkin kun tahdomme todeta jonkun erikoisen rikolliseksi, me sanomme häntä rikokseksi. Raskaista raskainta näet on synnin, Jumalan vihan, kirouksen ja kuoleman kantaminen; sentähden tuntiessaan kaikkea tätä todellisuudessa [, niinkuin Kristus todellakin tunsi sen koko ihmissuvun sijassa,] ihmisestä tulee kerrassaan pelkkä synti, kuolema ja kirous.” (s. 346 Koskenniemen käännöksestä)
Jos puu tunnetaan hedelmistään (Luuk. 6:43-44) ja jos operari sequitur esse (näin itse ainakin ajattelen), ja kun käytännössä myös uudestisyntyneen ihmisen sydämestä pulppuaa kaikenlaista saastaa (Mark. 7:20-23; Jer. 17:9), tulee näkökulmastani mahdottomaksi ymmärtää, kuinka ihmisluonto olisi pohjimmiltaan lankeemuksenkin jälkeen todella hyvä hyvän Jumalan luomus.
Mikä tässä Mannermaan Luhterin laimaassa tekstissä on se varsinainen kritiikki mitä pidät vääränä? Sekö, että hän lainaa Lutherin omaa tekstiä ja tekee siitä väärän päätelmän? ( S 19). Vai Lutherin omat sanat; " hän ei enää ole neitseestäsyntynyt Jumalan Poika, vaan syntinen, joka omistaa ja joka kantaa sen Paavalin synnin,"
Tämä lainaamasi kohta ei koske ortodokseja ja tässä ei käsittääkseni kritiikki kohdistu ortodoksiseen teologiaan, vaan katolliseen skolastiikkaan. Missä kohtaa ekumeenisia asiakirjoja tästä olisi viitettä? Vai sivutaanko siellä tätä taustatutkimusta.
Ehkä tiedätkin tämän, mutta aristotelis-tomistisessa ajattelussa nuo ovat sielun passioita (passiones animae), jotka ovat seurausta ruumiillisuudesta, mutta eivät varsinaisesti ole ruumiissa vaan sielussa (sen haluavassa eli eläimellisessä osassa, eikä sijainnista puhuta kvantitaksen suvun merkityksessä siis), niitä ei voi käsittää sielusta erilliseksi (jos on vain niiden fyysinen korrelaatti, se ei ole sielun passio); kuitenkin ehkä noin voidaan sanoa, mutta vain attribuution analogian (sen perusteella, että jokin liittyy toiseen, vrt. tervettä puhetta, vaikka varsinaisesti terve on ihminen) perusteella.
Operari tai agere sequitur esse viittaa olemisen tai olemassaolon eli eksistenssin tapaan (sinulle varmaan Kierkegaardin kautta tuttu käsite) eikä olemukseen, joka on muuttumaton ja jonka perusteella ihminen on ihminen. Oleminen ja olemus vaaditaan, jotta ihminen subsistoisi, eli olisi substanssi jokin oleva. Jos ihmisen olemus olisi jossain vaiheessa muuttunut joutuisimme sanomaan, että Aadam muuttui toiseksi syntiinlankeemuksen myötä, eikä siis hän olisi kuollut ja syntyisi ristiriita Jumalan sanojen ja todellisuuden välille.
Olen samaa mieltä Tunnareiden kanssa siitä, että oikea kristillinen oppi ei voi tehdä Jumalan Pojasta sellaista, joka on omaksunut syntisen ihmisluonnon, mutta miten selittäisit edellisessä viestissäni näkyvän Luther-lainauksen ja tässä alla näkyvän sitä edeltävän Lutherin ajatuksen, jotka näyttävät olevan ristiriidassa Tunnareiden opetuksen kanssa?
“Tämän kaikkein puhtaimman ja viattomimman persoonan Isä on lahjoittanut ylimmäiseksi papiksesi ja lunastajaksesi, jopa palvelijaksesi, joka luovuttuaan viattomuudestaan ja pyhyydestään ja omaksuttuaan syntisen persoonasi, kantaa syntisi, kuolemasi ja kirouksesi ja näin vapauttaa sinut lain kirouksesta.” (Koskenniemen käännöksestä sivulta 346)
En ole yhdessäkään lukemassani Kierkegaard-tekstissä törmännyt sanoihin operari sequitur esse, enkä itse asiassa ole lukenut sanojen selityksestä kristillisessä kontekstissa, joten kiitos kristillisestä selityksestä; kristinuskon keskellähän operari sequitur esse on alun perin syntynyt (skolastiikka).
Ymmärrän itse sanoilla operari sequitur esse vain sitä, mikä Jeesuksen sanoista (Luuk. 6:43-44) mielestäni tulee ilmi: niin kuin puu tekee olemuksensa tai luontonsa mukaisia hedelmiä, eikä saata tuottaa hedelmää, joka on vastoin sen luontoa tai olemusta, samoin ihmissydämen ajatukset ja aivoitukset pulppuavat siitä, minkälainen se on luonnoltaan tai olemukseltaan (Gen. 6:5; Jer. 17:9; Mark. 7:20-23; Luuk. 6:45). Ajattelen, että jos joku ajattelee tai tekee pahaa, teot kumpuavat luonnosta, joka on syynä seurauksilleen, joita ovat pahat ajatukset ja teot. Kun Genesiksessä sanotaan, että kaikki ihmisten ajatukset ja aivoitukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat (Gen. 6:5), ajattelen, että jos näin todella oli asianlaita, se on selitettävä siitä, että pahat ajatukset ja aivoitukset juontuivat ihmisten sisäisestä olemuksesta tai luonnosta, joka oli paha. Periaatteessa on mahdollista, että Jumala pystyi erottamaan heidän olemuksestaan turmeltumattomuuden tai hyvyyden, joka oli vain pahuuden “kasvaimen” tukahduttama, mutta ihmisen on varmaan sitä erotusta vaikea tai mahdoton tehdä, kun seuraukset on helpointa selittää johtuvan syystä, joka on tässä tapauksessa paha, sillä ei hyvä puu voi tuottaa huonoa hedelmää (Luuk. 6:43).
P.S. @nevalainen. Luin huolimattomasti tekstisi. Et ilmeisesti tarkoittanutkaan, että olisin sanapariin törmännyt Kierkegaardin teksteissä, joten sori.
Kiitos linkistä. Tähän en voi kattavasti vastata. Eksegeetti en ole, ja Paavalin tekstit olivat aikalaistenkin mielestä vaikeatajuisia (2.Piet.3:16). On silti huomautettava, että mitenkään erityisen vakuuttavaa tuo sananselitys ei ollut. Pelkän sanojen yhtäläisyyden perusteella tuo teksti väittää, että Room.1:22 tarkoittaisi Aadamia ja Eevaa, joihin asiayhteys ei lainkaan viittaa. Samoin tuo teksti väittää, että koska Paavalin lainaa kohdassa Room:3:15s. kohtaa Jes.59:7-8, hän myös käyttäisi vanhurskaus-sanaa jakeesta Room.3:21 eteenpäin samassa merkityksessä kuin Jes.59:17. Tekstin keskeinen väite kuuluu: “Paavali ei opeta puhtaasti forenssista vanhurskauttamisoppia - - vaan vanhurskauttamista jumalallistumisessa ja jumalallistumisen kautta” (2. kappale). Kirjoittajaa ei häiritse se, että Room.3 ei sisällä mitään viittausta “jumalallistumiseen”, mutta sen sijaan jakeiden Room.3:23-26 viittaus forenssiseen sijaisuhriin on aivan selvä.
1 tykkäys
En osaa tätä muuten tulkita kuin siten, että meidän syntinen persoonamme luettiin hänen päälleen ja siten hän se omaksui. Hän ei itse tietenkään ollut reaalisesti syntinen, kuten Raamattu todistaa. Sehän sanoo, että hänet luettiin pahantekijöiden joukkoon. Ja ettei hän ollut vääryyttä tehnyt, eikä petosta ollut hänen suussansa. Jes. 53: 9. Ks. myös 1. Piet. 2: 22.
1 tykkäys
Jeesus puhuu myös monin muin vertauksin ja sanoo monille sanoja, joilla ylistää heidän uskoaan. Lisäksi Jeesuksen ja apostolien sanat kannustivat pyhiä urhoollisiin tekoihin ja suuriin uskon osoituksiin, sillä Jumalalle ei mikään ole mahdotonta vaikka ilman häntä ei ihminen mitään voikaan.
Kierkegaardiin viittasin siksi, että ainakin hänen Climacuksensa puhuu jatkuvasti ihmisestä tulemisen tilassa.
1 tykkäys
Teinosen sanakirjan mukaan esse = oleminen, ja essentia = olemus, essenssi, joten selityksesi on ihan oikea. Itse olin siis tulkinnut sanaparin essentiaalisessa mielessä, mikä on alkuajatukseen nähden vääristelyä. Mutta itse siis näkisin, että operari sequitur essentia on oikea tulkinta kohdasta Mark. 7:20-23, kun siihen liitetään Luuk. 6.43-45 tulkittuna operari sequitur essentia -ajatuksesta käsin.
Mark. 7:20-23 puhuu kyllä mielestäni selvästi olemisesta (teot saastuttavat eli saastaiset teot seuraavat saastaista olemista), Luuk. 6:43-45 (hedelmä-vertaus) taas on kielikuvin tapa ilmoittaa sama asia, jolla lisäksi konnotoidaan sitä, kuinka kaukana väärintekijä on Jumalasta (mikä tapa ilmenee sitten apostoleiden epistolaarisessa opetuksessakin). Perusta tähän on siinä, että Jeesus syntyi ihmiseksi, Sana omaksui ihmisen luonnon eli olemuksen. Tästä muuten hyvänä todisteena on Heprealaiskirjeen ensimmäinen luku, jossa puhutaan jatkuvasti vaihdellen Pojasta inhimillisen luonnon ja hänen Jumalallisen persoonansa kautta.
1 tykkäys
Uskon kyllä siihen, että tulkintasi on kristinuskon mukainen ja varmaan myös Jeesuksen ajatusmaailmaa paremmin vastaava kuin se, miten itse olen selittänyt asioita itselleni. Kirjoitin vain siitä näkökulmasta, mikä on ollut enemmän omaa (pessimististä) ajatteluani vastaavaa. Joka tapauksessa selvä esse-essentia -erotus ja ajatus siitä, että ihminen on jatkuvasti tulemisen tilassa, ovat tässä yhteydessä tärkeitä asioita. Hyvä että ne tulivat esille avullasi.
Kun Jaakob kysyy kirjeessään, että uhkuuko sama lähde sekä karvasta että makeaa vettä (Jaak. 3:11), hän ei tarkoita varmaankaan sitä, etteikö yksi ja sama essentiaalisesti hyvä ihminen siinä mielessä, että hän on Jumalan luomus, voisi tehdä sekä hyvää että pahaa (3:9), koska muka vain essentialtaan paha voisi tehdä pahaa, vaan hän tarkoittaa varmaan sitä, että ihminen voi tehdä myös pahaa huolimatta hyvästä essentiastaan. Jaakob varmaan tarkoittaa sitä (tai meidän pitäisi tulkita teksti siten), että niin ei saisi olla, että essentiaalisesti hyvä ihminen uhkuisi myös karvasta vettä. Ja hän varmaan uskoo siihen, että se, että luotu ihminen uhkuu vain makeaa vettä, on mahdollista joskus tulevaisuudessa pohjimmiltaan sille samalle ihmiselle, joka vielä tänään uhkuu sekä makeaa että karvasta vettä, koska hän on tulemisen tilassa, eikä pahan essentian sätkynukke.
1 tykkäys