Uskovalla, joka uskoo siihen, että hän pelastuu luetun vanhurskauden perusteella, on ajatus hänet hyväksyvästä Jumalasta hyvin vahva, josta syystä hän saa positiivista mieltä synnyttävän olotilan Jumala-suhteestaan, joka suhde on verrattavissa siihen, kun tietyissä ihmissuhteissa se ihminen, joka kokee olevansa hyväksytty ja rakastettu ihmisten edessä, on levottomuudesta ja ahdistuksesta vapaa niissä ihmissuhteissaan.
Jos uskova, joka uskoo siihen, että hän pelastuu yksin luetun vanhurskauden varassa, kuitenkin alkaa pelätä, että kenties hän menettää uskonsa, jota ilman hän ei voi pelastua, en näkisi, että se pelko olennaisella tavalla eroaisi siitä pelosta, ettei tee tekoja riittävästi. Mutta tällaista pelkoa on tuskin monellakaan luetun vanhurskauden perusteella pelastukseensa uskovalla ihmisellä?
Olet varmaankin sitä mieltä, että Jumala on vaativa ja tuomitseva ja syntiin nähden vihan Jumala, sillä muutenhan ketään ei mistään tuomittaisi eikä uskovakaan voisi tehdä syntiä; mutta samalla olet sitä mieltä, että Jumala rakastaa sinua ja hyväksyy sinut Kristuksen lain täyttämisen, sijaissovituksen ja ylösnousemuksen tähden. Vai olenko väärässä?
Koska et voi etkä varmaan haluakaan tehdä tyhjäksi Jumalasta sitä puolta, joka ei katso esim. tiettyjä tekoja läpi sormien, ja koska synti myös välillä ahdistaa sinua, jolloin tietenkin oletat, että laki, joka osoittaa synnin, on edelleen voimassa, et voi elää todeksi vain ja ainoastaan sitä puolta Jumalasta, joka vain hyväksyy sinut. Vai olenko väärässä? Kun ihminen, joka elää ihmisten kanssa, jotka rakastavat häntä ja hyväksyvät hänet puutteineen, kokee kyseisten ihmisten seurassa olonsa ahdistuksettomaksi (hänellä ei ole suorituspaineita), siirtyy ihmisten pariin, joiden edessä hän olettaa olevansa kuin jonkin mittatikun edessä, jota vasten häntä mitataan, ja jos hän ei vaadittua mittaa täytä, hänet hylätään tai häntä halveksitaan, hänen sisäinen rauhansa ei ole enää todellisuutta, vaan levottomuus ja ahdistus astuu tilalle. Koetko uskovana Jumala-suhteessasi tämän kaltaista vuorottelua? Siirrytkö Jumala-suhteessasi välillä rakkauden ja hyväksynnän olotilasta ahdistuksen ilmapiiriin ja toisin päin?
"Ja niin, meitä, jotka on kutsuttu Hänen tahtonsa kautta Kristuksessa Jeesuksessa, ei ole vanhurskautettu itsemme tai oman viisautemme tai ymmärryksemme tai hurskautemme tai tekojemme kautta, joita teimme sydämemme pyhyydessä, vaan uskon kautta, jossa Kaikkivaltias Jumala vanhurskautti kaikki alusta asti olleet ihmiset… "(pyhä Kleemens, ” Ensimmäinen kirje Korinttilaisille ”). Lukiessa edellä mainittuja lainauksia voi kuitenkin kysyä: onko usko kaikki, mitä tarvitaan pelastukseen?
Raamatussa ja patristisissa teoksissa on kaksi rinnakkaista kertomusta: toinen antaa vaikutelman pelastuksesta “pelastavan uskon” kautta ja toinen saarnaa tekojen merkitystä uskon lisäksi.Varhaiskirkossa “usko” tarkoitti uskovan koko elämäntapaa. Ei ollut tarkkaa erittelyä forenssiseen vanhurskauttamisoppiin. Toisaalta apostoli puhuessaan nimenomaan “uskosta” ja “teoista”, useimmiten halusi korostaa, että “kylmä usko” - ei voinut pelastaa: on todella " tehtävä peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne." (Fil.2:12).
"Siksi, rakkaat ystävät, niin kuin olette aina totelleet minua, kun olen ollut luonanne, totelkaa vielä enemmän nyt, kun olen poissa: tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne. "
Siten molemmat kertomukset - “usko” ja “usko ja teot” ovat yhdenmukaisia toistensa kanssa.
Pelko tekojen riittävyydestä on sisänsä moniulotteinen kysymys. Siihen ei ole kuitenkaan vastaus forenssinen vanhurskauttamisoppi, vaan kokonaisuuden hahmottaminen. Luterilaisesta traditiosta puuttuu varhaisenkirkon ohjausperinteen mukainen ketju. Tämä ratkaisisi monta sisäistä karhunpainia.
Teet käsittääkseni uskosta vanhurskauttamisesta liian teoreettisen, eli asian joka synnyttää vain psyykkisin kategorioin luokiteltavia tuntemuksia. Nimittän vanhurskauttaminen, se, että Kristus on vanhurskauttanut meidät meistä riipppumatta omaksutaan yksin Jumalan sanan ja sakramenttien aikansaamalla uskolla ja kun usko syntyy, syntyy myös uskon unio, eli Kristuksen läsnäolo uskossa. Tämä ei voi olla pelkkä psyykkinen tunnetila, vaan uskova on täysin tietoinen uskostaan, eli hän luottaa sydämestään evankeliumissa luvattuun armoon Pyhän Hengen vaikutuksesta ollen vakuuttunut siitä, että se on kohdannut juuri häntä. Tällainen kokemus on jotain, joka ylittää psykologisin kategorioin määritelvät tunnetilat ja rohkenempa sanoa tällaisen kokemuksen olevan transsendenttinen, huolimatta tuohon termiin niin usein liitetyistä negatiivisista mielleyhtymistä.
Usko on myös paradoksaalista, niin kuin Lutherin selitys Genesiksen 32:24 kohtaan ja myöhemmin esiin laitettu Stenbäckin virsi antaa ymmärtää.
Ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut. (Room. 4:18)
Mooseksesta sanotaan, että “uskon kautta hän jätti Egyptin pelkäämättä kuninkaan vihaa; sillä koska hän ikään kuin näki sen, joka on näkymätön, niin hän kesti.” (Hepr. 11:27) Paavali sanoo Jumalan rauhasta, että se “on kaikkea ymmärrystä ylempi”, ja että se “on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:7)
Voisitko kristillisesti ajatella, että effektiivisen ja forenssisen vanhurskauttamisopin voi yhdistää siten, että hyväksytään ehdottomasti se, että muutos uudestisyntymisessä ja myös myöhempi muuttuminen ajallisuudessa on todellisuutta kristityssä, mutta kristityn perimmäinen ja vain uskon kautta omaksuttava turva on siinä, ettei Herra lue hänelle syntejä? Vaikka kristitty todella paljon muuttuisikin ajallisen elämänsä aikana, niin jos hän ei vielä täydelliseksi ole tullut, hän tarvitsee sitä, ettei Herra lue hänelle hänen syntejään, vaan Kristuksen tähden antaa synnit anteeksi.
Kleemensin kirjeestä korinttolaisille: “Sinä…olet lempeä niitä kohtaan, jotka turvaavat sinuun. Sinä laupias ja armahtavainen, anna meille anteeksi meidän syntimme ja vääryytemme, meidän rikkomuksemme ja hairahduksemme. Älä lue syyksi mitään palvelijoittesi ja palvelijatartesi syntiä, vaan tee meidät puhtaiksi totuudellasi puhdistaen ja ohjaa meidän kulkuamme niin, että vaellamme vilpittömin sydämin ja teemme sitä mikä on hyvää ja otollista sinun silmissäsi…” (60:1-2)
P.S. Lopulta taivaaseen pääsee siis vain itsessään puhdas, mutta forenssista näkökulmaa tarvitaan niin kauan kuin täydelliseksi ei vielä ole tultu. Täydelliseksi muuttuminen tapahtuu vasta kuoleman jälkeen tai Herran tullessa takaisin.
Yhtä hyvin voidaan sanoa vanhurskaaksi tekemisen on toteuduttava, jotta vanhurskaaksi julistaminen pysyisi voimassa. Tuossa on oikeasti kiteytettynä se raamatullinen tasapaino. Ota pois toinen menetät molemmat. Se, että olemme jo pyhiä ja vasta tulossa pyhiksi on tärkeä näkökulma. Luterilaisuudessa on ilmeisesti sisäänrakennettu jonkinlainen vinoutuma kilvoituselämään nähden.
Mielestäni ei ole. Joka päivä on tehtävä parannusta. Joka päivä on kilvoiteltava. Joka päivä on mahdollisuus elää Jumalan tahdon mukaan. Joka päivä voi yrittää olla tekemättä eilisen syntejä uudestaan. EI missään sanota, että kun tulet uskoon, niin se on sitten siinä ja voit olla ihan dolce far niente koko loppuelämän.
Luther vanhempana oli huolestunut siitä, että hänen traktaatti kristityn vapaudesta oli ymmärretty väärin. Hän rupesi korostamaan lain merkitystä kristityn elämässä.
Monissa kirkkokunnissa, uskonnollisissa yhteisöissä harrastetaan ihan samoja asioita mitä kuvaat, silti niissä voidaan nähdä kilvoituselämän erilaisuus. Mitkä on ne välineet, mikä on niiden teologinen intentio ja mitä puuttuu. Tässä kohtaa luterilaisuudessa tulee se iso kysymysmerkki. Miksi poikettiin alkukirkon ja synodien ohjeistuksesta. Miten se vaikutti, on seuraava kysymys. Olit sitä mieltä, että ei mitenkään.
Jos vaikka ajattelemme helluntailaisuutta ja Luterilaista kilvoituselämää olisiko vastaus sama, niissä kummassakaan ei ole mitään eroa.
Kristityn sydämessä asuu aina alhainen jumalattomuus. Roomalaiskirjeen 7 luku sopii kuvaamaan tätä hyvin. Ja meidän voittomme on ristillä. Minun kokemukseni taitaa sopia aika hyvin Lutherin oppeihin.
Kuka poikkesi? Ei ainakaan luterilaisuus ole siitä poikennut. Käsittääkseni luterilaiset ovat ainoat, jotka pitäytyvät Raamatun ilmoituksen mukaiseen vanhurskauttamisoppiin, siis siihen, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman (Room. 4: 5), kuten olen sinulle aiemminkin sanonut.
Kaikki, koko Raamattu ohjeineen kuuluu Taivaan Valtakunnan kansalaisille. Tälle maailmalle kuuluu Kirjoitusten kopiointi, jossa prosessissa ne vääntyvät kieroon. Sen lisäksi niistä poistetaan ja lisätään. Kummankin Raamattu sanoo olevan pahasta.
Kun puhutaan kilvoittelusta, niin se tapahtuu Jeesus-tiellä. Tälle tielle ei tulla kuin Jeesus-portin kautta.
Ei kukaan ole Jeesus-tiellä tietämättään ja vaikea on olla muidenkaan siitä olla tietämättä.
Eli voidaan kilvoitella, kun ja jos ollaan uskossa. Luterilainen pelastusopppi, eli autuutus on sovittu RKK:n kanssa niin, että ennen eikä jälkeen kasteen ole mitään autuuttavaa. Sitten tietysti seuraa tuhat versiota ja luterilaisuudessa voi vaeltaa Raamatunkin opin mukaisesti. Ketään ei eroteta ‘helluntalaisuuden’ tai ateismin vuoksi.
Luterilaisuudessa tradition muoto on erilainen kuin alkukirkossa, uskonpuhdistus jätti pois, muokkasi, uudelleen tulkitsi. Tässä suhteessa luterilaisuus poikkesi kristinuskon valtavirrasta.
Luterilaisuudessa vanhuskauttamisopista tehtiin välttämättömyyden pakosta katolisuuden takia keskiö ja se on vastaus siihen. Alkuperäisessä kristinuskossa on aina ajateltu, että ihminen pelastuu armosta. Tässä suhteessa luterilaisuus ei keksinyt mitään uutta.
Oka on informoitu tässä väärin. Tässä ilmaisussa kirjoittaja paljastaa, että ei tunne luterilaisuutta. Tämä on ymmärrettävä helluntailaiseksi retoriikaksi, isien perinteeksi, traditioksi, joka on opittu Helluntaikirkon tilaisuuksissa.
Voit lukea tuon julistuksen. Löydät sen varmaan.
Tähän mennessä, viimeisten kymmenen vuoden aikana en ole huomannut kenenkään sitä unohtaneen ja tarkistus on mahdollista. Ilmoittele jos ihmettelyllesi on pohjaa.
En uskoisi pyytäväni liikaa, jos kaivaisitte esille tuon YJV -julistuksen vuodelta 1999.
Ei ole kysymys helluntalaisten retoriikasta ja Helluntaikirkko on paikallisiin helluntaiseurakuntiin koteloitunut vähemmistö, jonka oppi on kuitenkin raamatullinen.
Tässä ketjussa otsikko on “Luterilaisuuden ongelmallisia taustaoletuksia”.
Samasta voit halutessasi avata keskustelun vaihtamalla kohteen helluntalaisuudeksi.