Jotta ymmärtäisimme helluntailaista retoriikka on hyvä mainita retoriikan lähde helluntailaiset. Uuden ketjun avaamista tämä ei tarvitse.
Luterilaisuus on syntynyt 1500 luvulla. Paavali, Daavid ja Aabraham eivät tunteneet Luterilaista vanhuskauttamisoppia, joka on ilmaistu luterilaisissa oppilauselmissa.
Tietyt luterilaiset piirit ymmärtävät vanhurskauttamisen pelkästään forenssiseksi tapahtumaksi.
…ja käsitekokonaisuus “kolminaisuusoppi” on kiteytynyt vasta 200-300-luvuilla. Samalla päättelyllä voimme väittää, etteivät Paavali, Daavid ja Aabraham tunteneet kolminaisuusopin merkityssisältöä.
1 tykkäys
Monet kristilliset opit ovat muodostuneet tietyssä kehityskaaressa, olet tuossa oikeassa, toisaalta tämähän on yleisessä tiedossa. Opin juuret ovat traditiossa laajasti ymmärrettynä.
Mitä tulee forenssisen vanhuskauttamisoppiin ja sen yksipuolisen korostamiseen siihen ei voida soveltaa kirkon opin kehityskaarta, koska se on a. Vastaus katolisen vääristymään b. Luterilaisuus ei sitä tunne c. Alkukirkossa vanhurskauttaminen ei tarkoittanut jyrkkää jakoa julistamisen ja efektiivisen vanhuskauttamisen välillä. Yleensä tälläistä jakoa ei tehty.
On luettu läpi. Minusta siellä ei sanota mitään tuollaista.
D
1 tykkäys
- Kor 5:19 Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.
Matt 16:19 Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet, ja minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva sidottu taivaissa, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa."
Room 6:
4 Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan,…
7 sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä.
Eikös näissä ole forenssinen vanhurskauttaminen niin selvästi sanottu, että sen voi juostessakin lukea?
Luther erottaa vanhurskauttamisen armon ( gratia ), joka on meidän ulkopuolellamme, pyhityksen lahjasta ( donum ), joka on meissä. Vaikka nämä kaksi ovat yhdessä, niin että toinen ei voi olla ilman toista, ne on erotettu selvästi toisistaan. Vanhurskauttaminen (syntien anteeksiantamus) on se, että minä elän Kristuksessa uskon kautta. Pyhitys (hyvät teot) on se, että Kristus elää minussa .
PS. Forenssinen vanhurskauttaminen vilahtaa myös Katolisen kirkon katekismuksessa: “Vanhurskauttaminen on sitä, että ihminen ottaa vastaan Jumalan vanhurskauden uskon kautta Jeesukseen Kristukseen.”
1 tykkäys
Onhan meillä raamatussa muitakin kohtia vanhurskauttamisesta. Rm 6 ei nyt kovin selvä kohta ole.
Käsitteet armo ja lahja ovat käsitepareja jossa taas haetaan rajaa katolisiin. Syy näiden jonkinlaiseen järjestyksen loogiseen seuraamus-suhteeseen ja erottamiseen on taas tuossa katolisuudessa. Siksi käsittääkseni näitä termejä vilahtelee. Koko systeemi lähtee liikkeelle anekaupasta. Tosin tuosta esittämäsi jaon alkuperäisestä tilanteesta luterilaisuudessa on hajontaa. Myös tunnuskirjoista on erilaista varteenotettavaa tutkimusta. Vanhuskauttamisen splittaaminen, jakaminen osiin nähtiin siis sielunhoidollisena kysymyksenä ja näin haetaan vastausta katoliseen teologian synnyttämään tekojen oppia vastaan.
Korintilaiskirjeen kohta tai absoluutiosta kertova, ovat selviä. Samoin kuin Aabrahamin vanhuskaaksi julistaminen. Mutta onko sellainen luterilainen tulkinta jossa julistaminen yksin riittää, oikea. Vai sellainen jossa vanhuskaaksi tekeminen nähdään yhtälailla välttämättömäksi.
Tällä viimeisellä on ratkaiseva vaikutus kilvoitustradioon. Tälläisiä ajatuksia siis.
Katolista oppia tunnen huonosti.
Forenssista vanhurskautusoppia ei voida osoittaa vääräksi, jos ei ole jotain selvää perustaa, josta käsin se voidaan osoittaa vääräksi. Jos katolinen kirkko on auktoriteetti, joka virallisessa opetuksessaan osoittaa, mikä on oikea oppi, sen kirkon opetusta vastaan voidaan todeta, että forenssinen vanhurskautusoppi on väärä oppi, vaikka se saisi Raamatusta tukea. Mutta forenssisesta vanhurskautusopista kiinni pitävälle katolinen kirkko ei ole auktoriteetti, josta syystä se, että vedotaan auktoriteettiin, ei tietenkään riitä, niin kauan kuin se, joka pitää kiinni forenssisesta opista, on toisen auktoriteetin alla, siihen uskomassa.
Jos Uusi testamentti uskonpudistuksen tulkinnasta käsin on perusta, josta käsin oikea kristillinen oppi on löydettävissä, joudutaan heti tulkintakiistoihin Paavalin teologiasta ja siitä, mitä muusta Uudesta testamenista voidaan johtaa asiaan liittyen. Kun uskonpuhdistuksen vanhurskautusoppiin uskomaton kristitty, jolla on eri auktoriteetti, haluaa vaikuttaa uskonpuhdistuksen oppeihin uskovaan, hänen on käytettävä sitä apuvälinettä, joka uskonpudistuksen uskovaisella on. Joskus kauan sitten luin jonkin verran Emil Antonin ja yhden luterilaisen (Sakari Meinilä?) välistä kirjoittelua vanhurskauttamisopista. Anton pyrki osoittamaan luterilaisen Paavali-tulkinnan vääräksi.
Jos tai kun ei ole mitään keinoa osoittaa sellaiselle ihmiselle, jolle hänen omasta mielestään mikään kirkko sinänsä ei ole ehdoton auktoriteetti, että forenssinen vanhurskautusoppi on väärä oppi, eikö keskustelu ole turhaa, kun auktoriteetit ovat erilaisia, ja ne määräävät sen, mistä kukin pitää kiinni? Tosin voisi väittää, että ihminen, joka nimenomaan pitää kiinni forenssisesta opista, on uskonpuhdistuksen teologisen auktoriteetin alamainen, eli pohjimmiltaan yhtä lailla yhden kirkon auktoriteetin alla kuin toisetkin, joten on pohjimmiltaan kyse vain useasta eri auktoriteetista, jotka kamppailevat keskenään, yhdenkään antamatta periksi, kun ei ole mitään neutraalia asemaa, josta käsin voitaisiin osoittaa, mikä on objektiivinen totuus.
Jos jollekulle forenssiseen vanhurskautusoppiin uskovalle ei millään keinolla voida osoittaa sitä oppia vääräksi, miten se eroaisi esim. siitä, kun joku uskoo kiven kovaan siihen, että maailma on luotu noin kuusi tai kymmenen tuhatta vuotta sitten? Kun on lyöty lukkoon esim. usko forenssisen opin raamatullisuuteen ja usko tietynlaiseen luomiseen, niitä ei voi niihin näkemyksiin uskoville osoittaa vääriksi, koska oikeastaan Raamatun tulkitseminenkin on lyöty tietyllä tavalla lukkoon niin, ettei tulkintaa voida muuttaa.
Itse luterilaisena vääränlaiseen forenssisen vanhuskauttamisoppiin havantuminen ei pelkästään koske minua. Luther tutkimuksessa on juuri selvitetty luterilaisen vanhuskauttamisopin ja lutherin kuoleman jälkeistä vanhuskauttamisopin painotuksia. En pidä itseäni asiantuntija, mutta mitä olen ymmärtänyt niin, että väärällä forenssisella opilla on myös seuraukset kilvoituselämää. Tämä ei nyt tietysti ole kuin yksi syy kilvoituselämän kaventumiseen.
Olisi paradoksaalista, jos korostettaisiin hyvin vahvasti sitä, että on seurattava Kristusta monenlaisessa kieltäymyksessä, mutta samalla pidettäisiin lujasti kiinni siitä, että pelastutaan yksin armosta, ei omien ponnistusten tähden. Kyse ei olisi järjenvastaisuudesta sinänsä, vaan siis vain näennäisestä järjenvastaisuudesta, sillä miksi kehotuksen askeesiin pitäisi kumota sitä, että ihminen pelastuu yksin armosta, ei oman kilvoittelunsa tähden? Jos se seikka, että itsensä kieltäminen kuuluu oikean opetuksen mukaan kristilliseen elämään, ei motivoi jotakuta siihen, niin onko vika siinä, että on opetettu, että pelastutaan yksin armosta, vai onko vika siinä, ettei armo ole motivoinut omaksujaansa kilvoitukseen? Miksi toisia usko siihen, että he pelastuvat yksin armosta, motivoi kilvoitukseen tai askeesiin, miksi toisia taas ei?
Jos puolestaan opetetaan, että pelastutaan askeettisen kilvoituksen tähden, niin jos siihen uskotaan, niin ilman muuta sen mukaan toimitaan, sillä miksi kukaan menisi esim. tuskalliseen hammaslääkärioperaatioon, jos ei tietäisi, että sinne menemättömyys johtaa vielä suurempaan tuskaan?
1 tykkäys
Luterilaisuudessa nämä sanat yksin armosta yleensä tarkoittavat jotakin määrittelemätöntä, mutta ilmeisesti sillä vastustetaan tekoja. Millä tavalla sillä vastustetaan tekoja, sitäkään ei oikein määritellä. Toisaalta taas sanotaan tunnuskirjojen mukaan tekoja pitää tehdä, mutta vain lähimmäistä ja omaa itseään kohtaan välttäen syntiä. Ja kuitenkin pelastutaan armosta eikä siihen saa mitään tekoa lisätä, eikä vaatia. Jumalaton elämä kuitenkin torjutaan ja siitä varoitetaan, mutta armosta kuitenkin pelastutaan, messussa pitää tosin käydä. Tää on mielenkiintoinen kuvio.
1 tykkäys
Aikoinaan luin jonkin verran Blaise Pascalia. Sain käsityksen, että hän uskoi pelastuvansa yksin armosta. Kuitenkin hän eli askeettisesti. On varmasti muitakin esimerkkitapauksia.
1 tykkäys
Ilmaisusi on tarkka, mutta harhautus: “Minusta siellä ei sanota mitään tuollaista.”
Se on tarkka niinkuin raportti YJV:stä keskusteluharson muodossa:
Ruotsin ja Suomen luterilais-katolisen dialogiryhmän raportti v. 2010, vt.
https://evl.fi/documents/1327140/40999658/Vanhurskauttaminen+kirkon+elämässä.pdf/13df0d28-8adb-ed58-b493-17977737876f (4.4 kohdat)
Tämän kiteytyksen pelastuksesta, autuutuksesta, vanhurskautuksesta, ennen ja jälkeen kasteen, olen ensikerrran lukenut Sammeli Juntusen tekstistä, kun hän n. kymmenen vuotta sitten piti blogia, jossa hänen kanssaan keskustelin. Olen lainannut sitä kymmeniä kertoja, niin julkisesti puhuessani kuin kirjoituksissani. Kukaan evlut oppinut ei ole ollut eri mieltä, ei olla oltu mitään mieltä. Aikoinaan TT Teemu Kakkuri sanoi, että hän ja monet muut toivoisivat, että se hautautuisi kirkkohallituksen arkistoihin. Sinne se ei kuitenkaan hautautunut, ja ensimmäinen virvoitus sille annettiin juuri tuossa mainitsemassani raportissa ja sitten uudelleen näinä päivinä, kun YJV:n kahtakymmentävuotta juhlistetaan.
Tuossa viitteessäni on autuutuksen ydin, niin evlut kuin katolisen kirkonkin opin mukaisesti.
Mielestäni erottavia tekijöitä ei ole, mitä autuutukseen tulee. Se on kummallakin kaste. Näen itse totuuden kannalta tarpeettomaksi alkaa selittää, miten esim. Luther on uskon liittänyt kasteveteen. Lutherin (ei Raamatun) mielestä on oltava konkreettinen tartuntapinta, mihin usko, uudestisyntyminen, vanhurskautus voi tarttua/ripustautua. Kumpikin YJV sopimuksen kehittelijä on tässä samaa mieltä ja siksi mieletäni ei pitempiä kertomuksia tarvittaisi, heidän tulkitsemansa totuuden selkeyttämiseksi.
Kuitenkin neuvottelukunta on yhdessä lähestynyt kastettavan, yleensä lapsi, kyvyttömyyttä vastaanottaa uudestisyntyminen kasteessa. Kumpikin kirkko pitää asian ratkaistuna, jos vanhemmat vastaanottavat tämän kasteen lahjan, muukin henkilö käy ja yleisintä on käyttää kummiksi kutsuttuja henkilöitä.
Diakoni, on uhkarohkeata huitaista “Minusta siellä ei sanota mitään tuollaista”. Se on pappislupauksesi ydin, uskoa ja julistaa kasteen voimaa ainoana alkuna taivaantielle.
1 tykkäys
Kiitos pappislupaukseni muistuttamisesta. Muistan sitä jatkuvasti. Kirjoitit “ennen eikä jälkeen kasteen ole mitään autuuttavaa”. Tämä on nähdäkseni oma muotoilusi. YJV on monisyisempi, samoin kuin sitä selittävä Vanhurskauttaminen kirkon elämässä -dokumentti.
En kiistä kasteen ainutlaatuisuutta ja tärkeyttä. Nikean uskontunnustuskin sanoo “yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi”. Otan tämän kuolemanvakavasti. Yksi kaste.
Mutta kasteen pitäminen pelastuautomaattina on jossain määrin ongelmallista. Luther kirjoittaa Vähä katekismuksessa “Kaste vaikuttaa syntien anteeksiannon, vapauttaa kuoleman ja Perkeleen vallasta sekä antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset niin kuin ne kuuluvat.”
Jos ihminen tulee uskoon ja kuolee ennen kastetta, niin eikö hän ole autuas? Jos ihminen kastetaan vastoin tahtoaan, niin voidaanko häntä pitää autuaana?
Luulen että ongelma on siinä, miten kaste mielletään jotenkin lineaarisella ikajanalla olevaksi tapahtumaksi ihmisen elämässä. Kastetta edeltävät sanankuulemisetkin lahjoittavat Pyhän Hengen. Kasteessa voidaan sanoa annettavan sinetti kaikille niille hetkille joissa ihmiselle lahjoitetaan Pyhä Henki, olivatpa nämä hetket ennen tai jälkeen varsinaisen kasteen.
D
5 tykkäystä
Se mistä kiität, on puoleltani annettu osoituksena sellaiseen mikä on yhtäkuin tuo Sammeli Juntusen tiivistelmä. Kirjoitin sen luettavaksesi.
“Monisäikeisyyttä” tässä YJV sopimuksen selvennyksessä kyllä esiintyy, mutta lopussa seisoo “kiitos”, eli ainoa autuuttava kaste ja sen voima. Et tietenkään kiistä kasteen tärkeyttä, sen voimaa, jonka päällä nämä kaksi kirkkolaitosta lepäävät.
Kasteen pelastavasta automaatiosta, koskien senongelmallisuutta, ei YJV mainitse, kaikissa “sadassa säikeessään”.
Teet kysymyksiä, joihin on Raamatun täydeltä vastauksia, koskien kasteen ikuisuuteen ulottuvaa linjaa (tätäkö tarkoitit ‘lineaarisella ikijanalla?’) Vastaus tähän on muunmuassa Mark. 16:16, “Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen (vaikka olisi kastettu)”.
“Kasteessa voidaan sanoa annettavan sinetti kaikille niille hetkille joissa ihmiselle lahjoitetaan Pyhä Henki, olivatpa nämä hetket ennen tai jälkeen varsinaisen kasteen.”
On tylytettävä tätä näennäis-johdonmukaista ketjua kohtaan. Mitä Raamatun ilmauksiin, tulee, niin Pyhän Hengen sinetin Jumala laittaa ihmiseen uudestisyntymässä, vt. Joh. 20:22. Pyhän Hengen sinetti painetaan ihmiseen vain kerran, eikä se lähde pois muuten kuin ao. ihmisen omasta tahdosta, niinkuin se on merkkaus vapaaehtoisesta uudestisyntymään suostumisesta, vt. Apt. 2:41, “Jotka nyt vapaaehtoisesti/ilolla ottivat hänen (Pietarin) kautta julistetun sanan, …”.
Eli tulkintasi on muista tuulista temmattu, kuin Pyhän Hengen tuulesta.
Jos viestissäsi on minun avatar, niin se on silloin vastaus minulle. Ajattelemme aiheesta eri tavalla ja jätän Hengen itsensä päätettäväksi missä Hän tuulee. En sinun.
D
2 tykkäystä
Kuten sanoin harha synnyttää lisää harhoja ja näyttää siltä, että harhaoppiset vainoavat toisia harhaoppisia. Suuri sekasotku siis. Katolisen kirkon historia on synkkä ja nykyisyyskään ei näytä hyvältä. Minua ei oikeastaan kiinnosta katolinen spekulatiivinen teologia.
Voisitteko mennä jauhamaan näitä kastejuttuja (yms.) jonnekin muualle? Tylsää, kun luulee, että tämä keskustelu etenisi, mutta puhutaan ihan muusta.
4 tykkäystä
Siirsin.
3 tykkäystä