Luterilaisuus

Oppi
1628

Eräs Kansanlähetyksen puhuja sai -itse asiassa minun tilaamani- tehtäväkseen laatia saarnan otsikolla “Oma tahto ja pyhitys”. En itse päässyt tuolloin paikalle, mutta näin diat, sillä koostin powerpointin-esityksen ko. messua varten. Hänelle oli usein tärkeää korostaa armoa ja lahjavanhurskautta ja niinpä hän oli kuulemma todennut, että aihe oli hänelle hyvin vaikea.

En voi laittaa tähän kaikkia dioja, mutta aluksi niissä on hyvinkin reippaita ja selkeitä lausuntoja tunnustuskirjoista yms. reippaan pyhityskamppailun puolesta:

“Rauha” ja “pyhitys” ovat käytännön ilmaisuja ja tuntomerkkejä,
jotka osoittavat meidän olevan oikealla tiellä.

Sana “pyhitys (hagiasmos)” kuvaa prosessia, tapahtumaketjua,
jonka kautta ihminen erottaa ja vihkii koko elämänsä Jumalalle.

Novum

Ja:> ”Jeesuksen uhrin kautta kaikki kristityt ovat pyhiä Jumalan

silmissä (Hp 3:1). Samoin kuin kristityt tulevat kerran
tosiasiallisesti olemaan pyhiä Taivaassa, heidän tulisi
pyrkiä olemaan pyhiä jo maan päällä.”

The Lutheran Study Bible, Missouri Synod

Sitten dioissa on runsaasti lainauksia kristinopista vuodelta 1948 ja niissä alkaa näkyä tämä ristiriita kamppailun ja “itsestään tapahtumisen” tai pyhityksen Jumalan ilman ihmisen apua vaikuttamana hedelmänä.

Kristitty tuntee joka päivä vaivaa synnistään, ja joka päivä
hän parannuksessa ja uskossa kääntyy Kristuksen puoleen. Pyhän
Hengen työ hänen sydämessään johtaa hänet yhä syvempään
synnin ja armon tuntoon. Hän näkee, mitä hänen syntinsä on
maksanut hänen Vapahtajalleen, mutta samalla hän iloitsee siitä,
että Vapahtaja niin suuresti häntä rakastaa. Vapaaksi synnistä
hän ei pääse ajallisen elämänsä aikana, vaan hän on jatkuvasti
"samalla kertaa vanhurskas ja syntinen”.

Vaikka kristitty onkin jatkuvasti syntinen, uskonyhteys
Kristukseen saa hänen elämässään aikaan Hengen hedelmiä.
Suurin niistä on rakkaus.
Seurakunnan rakentamiseksi Jumala myös antaa uskoville
erityisiä armolahjoja.

Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys,
ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.

Näissä viimeisissä alkaa jo näkyä syntisyyden pysyvyyden korostus ja pyhityksen tahdosta riippumaton luonne. Sitten tulee pitkiä pätkiä Kansanlähetyksen virallisia oppeja pyhityksestä. Välillä jo taas väläytetään pyhityksen välttämättömyyttä, mutta enimmäkseen ollaan jo passiivissa -ainakin kristityn oman osuuden kannalta:

Yksimielisyyden ohje

…me lausumme oppinamme, uskonamme ja
tunnustuksenamme seuraavan:

  1. Jos kerran usko on todellinen ja elävä eikä
    kuollut, se tuottaa varmasti, ilman epäilystä, hyviä
    tekoja, niin kuin hyvä puu hedelmiä.

Opi sen vuoksi ymmärtämään tämä uskokohta mahdollisimman
selvästi. Kun sinulta kysytään, mitä tarkoitat sanoessasi “Minä
uskon Pyhään Henkeen”, osaat silloin vastata: “Uskon, että Pyhä
Henki - nimensä mukaisesti - pyhittää minut.” Mutta millä tavalla
hän sen tekee ja mitä välineitä hän siihen käyttää? Vastaat näin:
“Hän käyttää siihen kristillistä kirkkoa, syntien anteeksiantamista,
ruumiin ylösnousemista ja iankaikkista elämää.” Pyhällä Hengellä
on maailmassa sitä varten erityinen yhteisö, äiti, joka Jumalan
sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä. Tämän
sanan hän ilmoittaa, ja sitä hän teroittaa. Hän valaisee ja sytyttää
sydämet käsittämään sen, ottamaan sen vastaan, pitämään siitä
kiinni ja siinä pysymään.

Sitten tulee loppupäätelmän aika:

Mikä osa ja rooli on siis omalla tahdolla –
päättäväisyydellä ja sinnikkyydellä – pyhityksessä
eli kristityn kasvussa Kristuksen kaltaisuutta
kohti?

  1. AVAINKYSYMYS: MITEN, MISSÄ JA MITÄ
    VÄLINEITÄ KÄYTTÄEN PYHÄ HENKI
    PYHITTÄÄ?

Pyhä Henki pyhittää Sanan ja sakramenttien
kautta seurakunnan yhteydessä.

Ja sitten tulee ristiriitainen ja itsensä kumoava teesi sekä tärkein osa ajatellen tuota lainausta @thinkcat :in kirjoituksesta:

Me emme voi muuttaa ja kasvattaa itseämme
pyhemmiksi omilla päätöksillä, ponnistelulla ja
itsekurilla – uskonnollisilla ”kunto-ohjelmilla”.

Meidän tulee käyttää ja harjoittaa tahtoamme
siinä, että – usein vastoin turmeltuneen
luontomme tahtoa – hakeudumme Raamatun
äärelle, ehtoolliselle ja seurakunnan yhteyteen.

Siis niiden lähteiden äärelle, joiden kautta Pyhä
Henki pyhittää meitä.

Saarnaaja haluaa pitää kynsin ja hampain kiinni siitä, että kaiken täytyy tapahtua itsestään Jumalan vaikutuksesta sanan ja sakramenttien äärellä riippumatta turmeltuneesta luonnostamme, mutta halutessaan samalla korostaa luontomme täydellistä penseyttä ja turmeltuneisuutta, hän tulee asettaneeksi kuitenkin “oman tahdon kunto-ohjelman”, jollaisilla siis ei pitänyt olla mitään mahdollisuuksia onnistua.

Tämä sama Raamatun selkeä kehoitus osallistua seurakunnan kokouksiin on muissakin keskusteluissa ollut kohta, joka asettaa luterilaiselle “itsestään tapahtumiselle” haasteita. Eikö olisi loogista, että omien jalkojen pitäisi itsestään kammeta kristitty sängystä aamulla jumikseen? Tai jos vähänkin väsyttäisi tai huvittaisi lähteä vaikka leffaan tai jalista pelaamaan, niin eikö olisi syytä olla kuuliainen näille tarpeille, jottei vaan syyllistyisi omavanhurskaaseen pinnistelyyn?

Jos taas myönnetään, että kristityn pitää ihan itse suunnata tahtonsa ja voimansa kirkossa käymiseen, Raamatun lukemiseen ja rukoilemiseen, niin eikö ole selvää, että olisi hyvä käyttää ihan Raamatustakin löytyviä kunto-ohjelmia, joita näkyy UT:nkin mukaan käytettävän seurakunnassa -kuten paasto?

Tulin itse uskoon vajaa nelikymppisenä ja elämäntapani, asenteeni ja käsitykseni olivat sitä ennen olleet aivan pakanallisia ja minulla on pahoja riippuvuustaipumuksia. On selvää, että muutokset näissä asioissa vaativat työtä ja vaivaa, tuskallista luopumista vääristä tavoista tavoitella onnea, ylipäätään pakanallisesta, länsimaita riivaavasta näkemyksestä, että elämän tarkoitus on onnellisuus ja nautinto, himoista, vihasta, katkeruudesta, anteeksiantamattomuudesta jne.

Luterilainen ja monesti vapaasuuntainenkin saarnatyyli, jossa vähän väliä pitäisi herätä tajuamaan armon ilmaisuus ja herätä omasta pinnistelystä ja omavanhurskaudesta sai aikaan ylimääräisen, useimmiten täysin turhan ja vahingollisen itsereflektion kierroksen ja hämmennystä siitä, että miten saisi kaiken tapahtumaan “itsestään”.

Kyllä mielestäni kristinuskoon ja ortodoksisuuteen kuuluu myös se, että ihminen tulee yhä syvemmin tuntemaan syntisyytensä ja sitä kautta Jumalan armon suuruuden. Ortodoksiset opetukset ovat täynnä varoituksia ylpeydestä, joka sai itse saatanan lankeamaan. Mutta se ei poista sitä, että kristityn tulee ihan oikeastikin pyrkiä aktiivisesti hyveisiin ja hyviin tekoihin. Ja niissä epäonnistumiset juuri tuovat sitä nöyryyttä ja synnintuntoa.

Olennaista on, että se syntisen vanhurskauttamisen paradoksi, josta Luther puhui, on tultava todeksi ja lihaksi jokaisen kristityn elämässä jatkuvan kilvoituksen kautta. Protestantit ja luterilaiset katsovat, että voi kauhea kun se Luther turhaan konttaili portaita ja kilvoitteli, mutta onneksi tajusi, että yksin armosta! Sikäli kuin Luther on kokenut aidon, jopa mystisen, armon kokemuksen, niin siihen varmasti vaadittiin juuri se kova kilvoitus. Jokaisen on Kristuksen valossa tutkittava itsensä ja taisteltava, kaaduttava ja noustava, kaikella voimalla ja Jumalaa avuksi huutaen.

Nykyaikana on paljon sellaista psykopuhetta, että “Sul on oikeus; jos sust tuntuu siltä, niin sul on oikeus!” Ihmisiä varoitellaan jatkuvasti siitä, että lahkoissa ja uskonnoissa käytetään hyväksi ja kiltit ihmiset antavat liikaa itsestään muille. Kaikki ovat täynnä asiakkaan ja kuluttajan oikeuksia. Turvallista tilaa mielipiteiltä ja arvosteluilta vaalitaan. Pelkään, että luterilaisuuden korostunut armollisuus ja oman pinnistelyn välttely helposti lyö kättä tällaisten asenteiden kanssa.

Oma kokemukseni luterilaisuudesta rajoittuu muutamaan vuoteen Kansanlähetyksessä, jota ilmeisesti tunnustusluterilaiset eivät edes pidä luterilaisuutena. Pakkaa sekoitti kyllä myös puhujien kirjavuus: yksi Global Leadership summitit käynyt saarnamies käskytti saarnan aikana seurakuntalaiset pistämään silmät kiinni ja nostamaan kätensä ylös mikäli ovat valmiit antamaan kaikkensa ko. messun ja messuyhteisön eteen yms. Pari puhujaa taas halusi aina saarnan loppuun usein hyvänkin ja järkevän alun lässäyttävän armohybriksen: Mitä se hyödyttäisi jos nyt alkaisin lukea tuntitolkulla Raamattua ja käydä kaikissa tilaisuuksissa ja rukoilla polvillani -EI MITÄÄN, KAIKKI ON VALMISTA!

Oman kokemukseni osalta voin yhtyä @Thinkcat :in näkemykseen, että luterilaista teologiaa ei ole -tai sitä on vaikea saada pysymään hetkeäkään otteessaan. Teologian ei pitäisi olla irrallaan käytännöstä muutenkaan, enkä tiedä onko ortodokseilta paikallistettavissa tarkkaa teologista yleisesitystä. Ortodoksisessa kirkossa on runsaat kilvoituksen välineet ja jopa parintuhannen vuoden ajalta kokemukset, opetukset ja esikuvat kilvoittelusta.

Onhan luterilaisessa kirkossakin kilvoittelua tukevia asioita ja käytännössä monet kilvoittelevat, mutta valitettavasti usein saarnoissa ja opetuksissa tunnutaan vetävän mattoa kilvoittelijan jalkojen alta tai ainakin annetaan negatiivista plasebohoitoa(noseboa) kilvoittelijalle.

No tämä nyt näin etupäässä omakohtaisen tilityksenä, sori siitä!

3 tykkäystä
1629

Tuo osuu kyllä kohteeseensa.

1630

Miten tämä eroaa isien opetuksesta nöyryydestä ja lähimmäisen rakastamisesta? Ainakin ortodoksisessa hartauskirjallisuudessa korostuu kaikkialla nämä kaksi ajatusta. Muotoilu ja termistö on toki eri, mutta äkkiseltään ajattelen ihan samaa kamaa.

1631

Lohduttaudun sillä, että tässä ketjussa ei oikeasti kritisoida luterilaisuutta, vaan jotain menneisyyden peikkoa joka muistuttaa luterilaisuutta ja joka sitten projisoidaan kaikkeen mikä ei edusta sitä mikä nyt nyt tuntuu oikealta, vaikka sekään ei taida tuntua hyvältä.

Harkitsin yöllä foorumin jättämistä tämän luterilaisuusonpaskaa teeman, joka putkahtaa monessa paikkaa, takia. Mutta sitten ajattelin että v…t. Sanokoot mitä sanovat, ei kiinnosta. Mikään mitä yrittää sanoa puolustukseksi, on juuri sitä: puolustelua. Ei sitä kukaan tarvitse. Ainoa mitä tarvitaan on aikaa ja kärsivällisyyttä, jota en aina itsestänikään löydä. Nyt, siis juuri nyt, löysin, kun ehdin kirjoittaa tuon v…t.

Ainoa luterilaisuuden ongelmallinen taustaoletus jonka allekirjoitan, on se että se ei ole ortodoksisuutta eikä katolisuutta ei post- eikä prevatikaanikakkosta. Mutta se ongelmallinen taustaoletus ei ole minun ongelmani. Joillekin se on selkeästi ongelma. Minä väitän että se ongelma on oman pään sisällä.

En jaksa lukea kisun tekstejä. Vastasin vain tuon mikä on olennaista kristittynä olemisen kannalta. Kisu valehteli. Ja kyse ei ole vahingosta. Minulla ei ole syytä lukea sellaisen ihmisen tekstejä joka valehtelee, eikä pyydä sitä anteeksi. Anteeksiantaminen ei ole automaatti. Luterilaisuudessakaan.

D

3 tykkäystä
1632

Minä en enää tiedä muutaman palstavuoden jälkeen, mitä on luterilaisuus. :slightly_smiling_face: Aina kun täällä joku ei-luterilainen sanoo mitä tahansa luterilaisuudesta, niin joku kiirehtii sanomaan, että väärin meni.

1633

En muodostanut kuvaa ortodoksisuudesta Epsilonin tekstien perusteella. Tein mielestäni oikein. En pyri luomaan kuvaa katolisuudesta kisun tekstien perusteella. Teen mielestäni oikein.

Yritän keskustella kristinuskosta, en luoda kuvaa kirkkokunnasta. Luulin että se on foorumin alkuperäinen tarkoitus. Ehkä olen liian traditionaalinen. Ajatelkoot ihmiset luterilaisuudesta mitä hyvänsä. Minä tiedän mikä minä olen.

D

7 tykkäystä
1634

En muista, mitä olen tässä mammuttiketjussa jo aiemmin kirjoittanut, joten tässä voi tulla toistoa. Mutta tämä on sellainen ongelma luterilaisuudessa, jonka itse tunnistan ja tunnustan ja jota pidän huonona juttuna. Asia on nimittäin niin, että monissa sellaisissa asioissa joihin oikein ja väärin tekeminenkin liittyy, ihminen voi tehdä jotain ja ihmisen on mahdollista muuttua. Tähän liittyy sekä oma tahdonvoima että myös ihan sekulaarin psykologian keinot pohtia omia käyttäytymismalleja ja oppia uusia tapoja reagoida tilanteisiin. Siinä ei siis varsinaisesti ole kysymys mistään hengellisestä asiasta, jossa ihminen omalla hengellisellä voimallaan tekisi itsestään pyhemmän, mutta luterilaisuus jostain syystä näkee sen niin. Syntyy tilanne, jossa ei varsinaisesti sanota mutta rivien välistä syntyy kuitenkin vaikutelma, että ei pidä yrittää elää oikein. Se että ihminen ei joissain tilanteissa osaa käyttäytyä sillä tavalla kuin oikeastaan haluaisi, nähdään jonkinlaisena perisynnin ilmentymänä ja asiana joka ehkä helpottaa joskus kun käy ahkerasti ehtoollisena, ei asiana jota olisi mahdollista työstää ja oppia uutta. Tai ei kukaan suoraan näin sano, ja saattaisi jopa vahvasti kiistää tämän jos asiasta kysyisi, mutta saarnojen rivienvälit ovat vahvoja.

2 tykkäystä
1635

Foorumin funktio on myös ekumenia ja ekumenian yksi funktio lienee myös naapureiden tunteminen.

On varmaan ihan hyvä, että ei muodosta mistään kirkkokunnasta kuvaa nettikommenttien pohjalta. Mutta foorumin pohjalta saa myös sellaisen kuvan, että jos itse lukee tai näkee jotain luterilaisuudesta lukemalla tunnareita, käymällä kirkossa jne. niin lukee tai näkee väärin.

Foorumilla on kyllä kieltämättä viime vuosina näkynyt enemmän kirkkokuntavänkäämistä kuin aiemmin. Tämä sinänsä tympii vähän itseänikin.

1636

Useamman vuoden luterilaisen koulutuksen näiden asioiden kohtaamisessa saaneena, olen eri mieltä. Emme sano että ihminen ei voi tehdä mitään itsessään oleville huonoille tavoille, taipumuksille tai asioille joista voimme sanoa, että Jumala ei tätä tahdo. Me voimme olla tekemättä niitä asioita. Meillä on lupa olla tekemättä niitä asioita. Pakko ei johda mihinkään.

Ihminen ei voi mitään esimerkiksi sille, että joskus syntinen ajatus tupsahtaa mieleen. Mikään kirkkokunta ei opeta, että ei saa tupsahtaa syntistä ajatusta mieleen.

Luterilaisuus ei oepta että jokin ihmisessä oleva paha tapa tai tendenssi on lähtemättömästi ihmisessä. Luterilaisuus opettaa, että ihminen ajattelee ja valitettava usein tekee pahoja asioita. Mutta luterilaisuus eiopeta jonkin pahan tavan lähtemättömyyttä. Jos minulla olisi vaikka paha tapa A joka on syntiä tai jotakin jota Jumala ei tahdo, niin voi olla että se joskus putkahtaisi mieleen. Eikä siinä mitään, se putkahtaminen on anteeksi annettu kasteessa. Mutta jos teen sitä, mitä mieleen tullut asia A on, niin teen sellaista mitä Jumala ei tahdo ja olen oma itseni siten kuin Jumala ei haluaisi minun olevan ja se on huono juttu. Minun ei kuitenkaan tarvitse jäädä siihen, vaan Jumalan armon avulla voin taas olla kuten Jumala haluaa olla ja Jumala antaa minulle vieläpä voimia yrittää jatkossa olle olematta nin kuin A implikoisi, vaikka A tulisikin mieleeni joskus.

Ainoa asia jossa ihminen ei voi tehdä mitään, on pelastuksen ansaitseminen omin teoin ja ansioin. Mutta jos ihminen on ääliö, niin sille voi tehdä jotakin.

Silloin on julistuksessa ja puheessa sotkettu laki ja evankeliumi. Evankeliumi sanoo että sinä voit elää oikein, se on mahdollista koska Jeesus. Laki sanoo että et voi elää oikein. Ja jos tähän yrittää saada tuon “ei pidä yrittää” -aspektin, niin riittää, että sanotaan että kelpaat sellaisena kuin olet, jolloin ei tarvitsekaan muuttua tai sanotaan että omilla teoilla ei voi pelastua, jolloin ei pidä yrittääkään elää oikein.

Silloin voi kysyä mitä rivien välissä on, mutta oikeasti ihmettelen mistä tällaiset rivit tulevat. Olenko jollekin sokea? En ole koskaan ollut minkään herätysliikkeen piirissä, nämä tekstit ja niiden kuvaukset luterilaisuutena, ovat minulle ihan käsittämättömiä.

Oikeastaan se, että ihminen ei osaa käyttäytyä jossakin tilanteessa oikein, johtuu enemmänkin siitä, että ihminen on oppinut väärän tavan reagoida tunteisiinsa. Perisynti näissä liittyy siihen, että ihminen luulee olevansa olemuksellisesti jotakin, epämääräisestikin olemuksellisesti kuin Jumala, ja se jokin on uhattuna kun jokin tietty tunne tulee päälle. Siis jos joku puhuu ja huomaan suuttuvani, niin minulla on kaksi tapaa toimia.

A) Suutun ja annan sanojalle turpaan tai sanon että itte oot. Tämä johtuu siitä, että en siedä suuttumusta itsessäni. Tiedostamattani tai tiedostaen koen että se on uhka minulle (teologisesti voisi spekuloida että minussa jumaluuteen pyrkivä hitunen ei siedä jumaluudessaan passiota, eli olen itse asiassa myös trinitaarisen kysymyksen äärellä), en siedä itseäni suuttuneena ja syytä siitä puhujaa, jolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä on tapahtunut.

B) Myönnän itselleni, että olen suuttunut,. Tutkin itseäni: tuntuuko se minusta hyvälle tai pahalle. Pohdin miksi olen sellainen ihminen josta suuttuminen tällaisessa tilanteessa tuntuu pahalle tai hyvälle. Miten olen ihmisenä tullut tällaiseksi. Mutta suuttumustani ei tarvitse pyytää anteeksi. Se ei kerro minusta mitään olemuksellsiessti eikä uhkaa olemassaoloani, jonka saan joka hetki Jumalalta ja joka hetki minulla on mahdollisuus olla jotain muuta, myös olla suuttumatta seuraavalla kerralla.

Tämä kaikki on hirveän simppeliä. MIkää paha tapa ei ole ihmisessä asia josta ei voi päästä irti. En ole luterilaisena pappina vastuussa siitä, miten kansaa on valistettu aiemmin ja miten herätysliikkeissä ja muissa on ihmisiä kohdeltu ja opetettu. Olen vastuussa siitä, että julistuksessa luterilaisessa kirkossa kuuluu evankeliumi ja sakramentit oikein jaetaan.

D

4 tykkäystä
1637

En pidä tämän ketjun peruseetoksesta, mutta totta on, että luterilainen saarna helposti suhtautuu ihmiseen sikäli kuin tämä on liha (jos asia hiukan dogmaattisesti ilmaistaan). Ja lihahan ei muutu. Sitä ei voi kehottaa hyvään. Kristitty persoona sen sijaan voi muuttua ja edistyä. Positiiviseen yrittämiseen kannustamisessa ei ole mitään epäluterilaista. Jotain ylivarovaista sensitiivisyyttä lienee taustalla, koska ihmisten ajatellaan helposti pettyvän.

3 tykkäystä
1638

Tämä tunteminen on käsitetty joidenkin taholta jatkuvana anatyyttisena tonkimisena ja löytyyhän niitä vikoja sekä virheitä kaikista kirkkokunnista, kun oikein kovasti kaivaa.
Tämä ei lienee foorumin alkuperäinen tarkoitus ?

Paavali opettaa, Room.12: 18, " Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, elääkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa".
Eikö tämä ole ekumeniaa parhaimmillaan ?

Tuskin perustamistarkoituksena oli minkään tai kenenkään analysointi.

1 tykkäys
1639

En tiedä ylläpitäjien tarkoituksesta, mutta minusta tämä on ihan kiinnostavaa pohdintaa. Jatkuva vikoilu on tietysti tympeää, mutta sellainen dogmihistoriallinen pohdinta on kiinnostavaa, vaikka olisi arvailuakin.

1640

Olisiko syytä lukea siis säännöt kertauksen vuoksi ?
Pohdinta on kiinnostavaa, senkin voi tehdä hyvässä hengessä.
Ekumenian hyviä tapoja noudattamalla selviää pitkälle.

1 tykkäys
1641

Ei varmaankaan noissakaan kielletty dogmihistoriaa.

1642

Käsittääkseni kristityn persoonaa ei kuitenkaan voi, eikä pidäkään erottaa lihasta erilliseksi saarekkeekseen. Kristityn elämä on jatkuvaa hetkestä toiseen elämistä syntien anteeksiantamuksesta, myös persoonan osalta.

Hurkas ihminen tekee kaikissa hyvissä teoissaankin syntiä.

Martti Luther

Ja mitä ekumeniaan tulee, niin luterilaisuus taitaa tunnustuksessaan erota kaikista muista kirkoista siinä, että sillä ainoastaan on monergistinen käsitys pelastuksesta kun kaikilla muilla on synergistinen käsitys siitä. Tämä muodostaa ekumenian kannalta vaikean yhtälön.

1 tykkäys
1643

Tuo “Hurskas ihminen” -sitaatti tarkoittaa kontekstissaan sitä, että synti on meissä, mutta sitä ei syyksi lueta. Minä olen syntinen kurja ja kun keitän kahvia, niin olen itseni edelleen syntisenä keittämässä kahvia. Ei kahvinkeitto itsessään ole syntiä… aina.

D

3 tykkäystä
1644

Juuri näin ja merkit täyteen.

1645

Se, etten syntien anteeksiantamusta lyhyessä kommentissani maininnut, ei merkitse, että se ei kuuluisi asiaan.

3 tykkäystä
1646

Tämä on sellainen lausahdus, mistä tulee sekä tietty ensivaikutelma, että kun se selitetään auki, niin se selitys vastaa sitä ensivaikutelmaa.

Se selitys on aina ollut, että jokainen ihmisen teko on paha ja tahriintunut. Että kun ihminen luulee tekevänsä hyvää, niin hän sittenkin tekee siinä samalla jotain pahaa.

Syy, miksi tämä selitys on aina kuulunut tuohon lauseeseen, johtuu siitä, että se pitää silloin yhtä muun luterilaisen ajattelun kanssa. Koska jos ihmisen joku yksittäinen teko voisi olla pahuudesta vapaa, niin joko a) ihminen voisi alkaa laajentaa sitä pahuudesta vapaiden tekojen piiriä, paitsi että b) on sellainen luterilainen ajatus, että jos ihminen missään voi luulla itseään hyväksi tai ajattelee minkään tekonsa miellyttäneen Jumalaa, niin siitä väistämättä ylpistyy, eli pahuudesta vapaat teot ovat itsessään lankeemuksen väistämätön edeltäjä. Tai sitten c) ihminen ei ikinä voi tietää tarpeeksi, ettei sortuisi kuitenkin johonkin pahuuteen heti seuraavaksi, jos yhden teon onnistuu tekemään, joka ei ole syntiä. Eli me kävelemme sokkona synnin miinakentällä. Ja raajat vain lentelevät.

Se, miten evankeliset ja viidesläiset liikkeet tämän ratkaisevat, on että tekojen kohteeksi tai vastaanottajaksi otetaan Jumalan tilalle seurakunta, herätysliike tai messuyhteisö, jonka hyväksi toimiminen sitten katsotaan myönteiseksi ja hengelliseksi asiaksi. Eli vaikka Jumalaa on sen ajattelun mukaan mahdotonta miellyttää suoraan, niin Jumalaa voi miellyttää oman järjestön kautta. Kansanlähetyksen kannalta on tosi hienoa kun ihmiset osallistuvat sen tapahtumiin ja kutsuvat toisia mukaan niihin.

Se todellinen kysymys onkin se päinvastainen, eli onko persoona jotain muutakin kuin liha, vai onko persoona yhtä kuin liha?

Paitsi jos kuunnellaan, mitä Calvinin seuraajat tahtovat omasta puolestaan sanoa, eli kyse on kaksinkertaisesta predestinaatiosta, mutta se vain ilmenee rakkautena kaikkia lakeja ja säädöksiä kohtaan. Vaikka olisi miten legalistista käytännössä, niin he pitävät kiinni siitä, että se legalismi on vain seuraus valituksi tulemisesta.

Muistaakseni Calvin oli lakimies. Lutherista vain piti tulla lakimies. Joten on selvää, että kumpi teki loogisesti yhtenäisen systeemin. Ja Calvin saa sen loogisuuden aikaan sillä, että Jumala tekee kaiken, eikä oikeasti kukaan muu tee mitään. Synti on vain looginen seuraus siitä, että kyseinen ihminen ei ole valittujen joukossa.

Ynnä jos luterilainen kuvailee katolista käsitystä pelastuksesta, jota kutsuu synergistiseksi, niin katolilainen ei tunnista omaa ajatteluaan siitä. Eikä johdu siitä, että luterilainen esittää sen niin kuin se olisi ikävä, paha tai väärä asia. Vaan siitä, että luterilainen tekee sellaisia väitteitä siinä, mistä katolilainen on yksiselitteisesti täysin vastakkaista mieltä.

Katolisesta näkökulmasta luterilainen oikeastaan kiistää sielun olemassaolon. Siis luterilainen sanoo, että tietenkin uskoo siihen, mutta käytännössä kiistää sen.

Jos oletetaan tämä ihmiskuva, niin luterilainen kritiikki katolisuutta kohtaan ei edelleenkään osu kohteeseensa, mutta muuttuu kuitenkin ymmärrettäväksi.

Eli valitan täällä, että luterilaisista ei saa yksiselitteistä kantaa, josta voisi olla samaa tai eri mieltä tai josta esittää kysymyksiä, vaan langanpää aina haihtuu ilmaan jossain kohdassa. Kun taas päinvastoin on, että katolisesta ajattelusta saisi selkeän käsityksen, mutta luterilaiset eivät ole olleet siitä yhtään kiinnostuneita. Syitä on ehkä monia.

Minulle on katolisessa ajattelussa selvää, että mitä liha on tai ei ole, mitä se tarkoittaa ja se ei tarkoita. Ja että luterilaisesta näkökulmasta on mahdotonta ymmärtää katolista ajatusta siksi, että luterilaisella on epämääräinen käsitys siitä, mitä liha on. Joten vaikka katolilainen omasta mielestään olisi teknisesti ottaen tuosta samaa mieltä, niin luterilaisen ja etenkin kalvinistin mielestä tästä on erimielisyys.

Luterilaisuudessa on hassua, että se on syntynyt kritiikkinä tai hyökkäyksenä tai eriävänä mielipiteenä katoliseen ajatteluun, mutta siitä ei saa selvää, että mitä se vastustaa ja miksi se vastustaa. Tai että onko sen vastustus jonkin sekaannuksen tai väärinkäsityksen varassa. Tai se ei ole koskaan täysin päässyt perille, että mitä se vastustaa ja mitä se ei vastusta. Joten on mahdotonta sanoa, että mitä se sitten itse edustaa, ja toisaalta ei edusta.

Miten sovitat tämän yhteen sen kanssa, että liha ei muutu?

1647

Jaaha.

Siten, että lihaa ei edes yritetä kannustaa.

1 tykkäys