Tuotasta on kokemusta.
“Minä en usko, että yksikään korkeakoulussa päivääkään opiskellut ei kykene tuosta näkemään, että siinä väistellään kysymystä, johon ei sen kohteella ole vastausta.”
Samaa mieltä.
“Mutta en hirveästi suostu hurraamaan sellaiselle asiantuntijalle , josta se asiantuntemus pitää tappelemalla saada ulos”
Tuohonkin kokemukseen voin yhtyä. Toivotaan, että asiat kääntyvät parempaan suuntaan.
Esimerkiksi. Olen vastannut ensimmäiseen kysymykseen pitkän kaavan mukaan nimenomaan miten luterilaisuus mahdollistaa pyhittymisen. Jälkimmäiseen voi vastata kyllä tai ei. Tai hetkinen kerran taisin sanoa samassa ketjussa että kyllä luterilaisillakin on pyhitys, mutta silloin konteksti oli että “luterilaisilla ei ole pyhitystä”. Jos et ymmärrä noiden kahden kysymystyypin, avoin ja suljettu kysymys, eroa niin se kertoo kyllä jotakin omasta tavastasi käydä keskustelua. Sitten heität yksittäisen vastauksen vastaukseksi muihin kysymyksiin.
Tässä konteksti oli Antonin artikkeli. Omassa vastauksessaan Leijona ei enää puhu Antonin artikkelin erinomaisuudesta, vaan komppaa sinua minun kritisoinnissani. Ja tätä hän tekee koko ajan, jättää alkuperäisen tekstinsä huomiotta ja lähtee uudelle polulle kun vanha ei johda sinne minne hän haluaa tai hän on väärässä tai ei osaa vastata. Ja tätä löytyy monesta ketjusta ja monen muunkin esiin nostamana mahdottomuutena käydä järkevää keskustelua. Hän saattaa esimerkiksi esittää väitteen ja tivata lopulta siihen vastausta kanssakeskustelijalta ja kun sitä ei tule niin onpas mahdoton kanssakeskustelija.
Et luota ihmiseen väärän kirkkokunnan tai teologisen position vuoksi, niin et luota siihen mitä hän kirjoittaa (esim Anton). Kaikki on väärää, mikä ei lähde samasta poterosta kuin sinä. Todennäköisesti Antonin väikkäri menee samaan epäluotettavuuden lokeroon.
Minusta annat mielestäni väärän todistuksen minun keskusyelutavastani ja luterilaisuudesta:
En tiedä sanakirjasta, termeillä voi olla eri kirkkokunnissa eri merkitys. Mutta “eivätkä suostu kertomaan” on iso vale.
Jos sanoisin että sinun on pakko juosta Ouluun sataa kilometriä tunnissa, niin se on eri asia kuin että sinun on lupa juosta.
Luterilainen oppi sanoo että pyrkikää, teillä on siihen lupa. Lupa ei ole aina itsestäänselvyys. “Pyrkisin, mutta yhteiskunnan ja yhteisöni enemmistön mielestä se on tyhmää, en oikeastaan saisi.” “Sinulla on silti lupa siihen, lupa Jumalalta”.
Tuo sataa kilometriä Ouluun, oli muuten oma(ilmeisesti sarkastinen tjsp) juttusi(en pysty/osaa puhelimella linkittää sitä tähän) En ole vastannut sellaiseen kysymykseen. Olet poiminut vastauksistani asioita ja koonnut niistä jonkinnäköisen synteesin jolla vastaat esittämiisi asioihin. Tässä ketjussa esität että olisin vastannut johonkin tuollaiseen kysymykseen. En ole.
En ole vastuussa oletuksistasi.
D
Olen edelleen sitä mieltä, että Antonin teksti on hyvä, kommentoimattomuus ei tarkoita, että nyt ollaan sinua vastaan. Päinvastoin tässä puhuttiin niistä kokemuksista mitä sinusta on kirjoittajana tullut. Ei pelkästään siis minulle. Kyllä minä kestän sen, että sinä täällä omalla tyylilläsi taplaat. Niihin en aina jaksa reagoida jätän ne omaan arvoon. Näitä viljelyitä on useita. Toivottavasti jonakin päivänä ymmärrämme paremmin toisiamme. Yleensä teologiassa pyrin olemaan johdonmukainen, joten en tunnista sinun arviota. Siihen ei kannata loukkaantua jos luterilainen esittää luterilaisuudesta joitakin kriittisiä kommentteja, niin tee jatkossakin jos siihen on aihetta. Minä myös olen valmis korjaamaan näkemykseni jos se on väärä, sehän on kristityn etuoikeus.
En ole oikeastaan kritisoinutkaan Antonin tekstiä. Mutta taas, et vastaa esittämiini kriittisiin huomioihin ja muiden huomioihin keskustelutyylistäsi. Kysymys ei ole näkemyksistäsi.
D
Laita nyt lista niistä kriittisistä huomioista niin vastaan kerralla kaikkiin.
Keskustelutyylistä, se on kehitystyönalla.
Aika monesti kuitenkin huudat perääni. Jos ei olsi kysymys näkemyksistäni et reagoisi noin.
Olisiko aika katsoa joskus peiliin? On aikamoista väittää tuollaista asiallisten kanssakeskustelijoiden tyylistä, kun oma tyyli taitaa olla vähän niin ja näin.
En huuda. Oletan että näkemykset ovat asia joista voi keskustella. Kerran olen jopa ollut kanssasi samaa mieltä. Mutta jos muistan oikein, niin sekään ei ollut hyvä. Tarkastan asian.
Olin väärässä. Olit jopa tykännyt viestistäni. Kyse oli siis siitä kun Leonora sanoi että ei ole olemassa erikseen nikean ja nikean-konstantinopolin uskontunnustusta. Minä sanoin että on ja todistin asian. Mutta alunperin puhe oli kyllä filioque lisäyksestä, eikä kahden eri kirkolliskokouksen , Nikean ja Konstantinopolin päätöksestä.
Plus pitkien, muiden teksteistä lainattujen pätkien esittäminen omana tekstinä.
D
Huh, systeemi ei antanut miun vastata ennen kuin vasta nyt!
Idän teologiassa paradoksia ei pidetä aina niin isona ongelmana, muodostaahan apofaattinen teologia idän teologisen perustan. Paradokseista voi tosiaan johtaa ihan mitä tahansa, ellei ole Pyhää Traditiota käytettävissä.
Paradoksit ovat joskus hyvinkin runollinen keino hämmästellä Pyhää Kolminaisuutta.
“Siittämätön sikiää Neitsyen kohdussa. Mittaamaton tulee kolmen kyynärän korkuiseksi.
Luokittelematon saa laadun. Määrittelemätön nousee seisomaan, istuutuu ja asettuu makuulle.
Hänet, joka on kaikkialla pannaan seimeen. Hän, joka on ajan yläpuolella, saavuttaa vähitellen kahdentoista vuoden iän.
Hän, joka on muodoton, ilmestyy ihmisen muodossa ja Ruumiiton astuu ruumiiseen… sen tähden Hän on kuvattava ja kuvaaton.”
Ortodoksit kutsuvat Jumalansynnyttäjää myös “Taivaita avarammaksi”. Koska, miten ihmeessä on mahdollista että ääretön mahtuu Jumalansynnyttäjän kohtuun.
Jos ymmärrän teitiä oikein, tarkoitat varmaan paradoksien näennäisyydellä sitä että uskon silmin nähtynä Jumalan kolminaisuus ja Kristuksen kaksiluonto
eivät tunnu niin vaikealta ymmärtää ja nähdä.
Kukaan tosin ei voi koskaan selittää täysin auki sitä, miten Yksi voi olla yhtä aikaa Kolme.
Emme voi koskaan tietää Jumalan olemusta (ousia), eli mitä Jumala on (samoin täysin sitä, miten Jumala on, eli hypostaasia). Siinä on Idän kirkon ymmärryksessä suurin mahdollinen paradoksi ja salaisuus.
Miten Isä eroaa Pojasta? Koostuuko Jumaluus osista? Onko Poika syntymätön? Tietääkö Poika saman kuin Isä? Onko kolmen persoonan välillä eroa voiman ja äärettömyyden suhteen?
Entäs kauneuden suhteen? Onko Kolminaisuudessa hierarkiaa? Missä voidaan hahmottaa kukin persoona erikseen Jumalana? Onko Isän persoona Jumaluuden perusta?
Yllä oleviin kysymyksiin löytyy ainakin idän teologiassa vastaukset. Mutta niitä vastauksia pidetään epätäydellisinä niin pitkään kunnes Jumala saadan kirurgin pöydälle auki leikattavaksi ja tutkittavaksi.
Apofaattiselle teologialle on todella hyvä perusta niin kaun kun emme voi tietää Jumalan ousiaa. Kaikki muu pysyy aina vähintäänkin osittain salattuna, niin kaun kuin emme tiedä, mitä Jumala on.
Ei me luterilaisetkaan tunneta Jumalan ousian koostumusta. Muuten tuo litania
Menee meilläkin ihan ekumeenisten kirkolliskokousten pohjalta. Kauneus on vähän niin ja näin.
Marian kohtu, ääretön äärettömän paikkana… ei sen tarvitse olla paradoksi. Ei Jumalan äärettömyyden tarvitse tarkoittaa sitä, että Jumala on yli 40 metriä pitkä. Äärettömyys voi olla ehtymättömyyttä: mikään ei mene Jumalalta ohi, ei ajassa, eikä paikassa. Eikä mikään voi erottaa hänen rakkaudestaan, ei mikään mitä ihminen tai Saatana voi keksiä, sillä Jumalan viisauskin on ehtymätön. Marian kohtua on pohdittu luterilaisuudessakin.
D
Mysteriit, mysteeriot.
En nyt täysin ymmärtänyt kysymystä. Mutta vastaan nyt vähän likinäköisesti.
Idässä sakramentia kutsutaan mysteerioksi. Sana mysteeri on yleinen väärinkäsitys suomalaisessa teologisessa kirjallisuudessa. Ortodoksitkin syyllistyvät siihen, koska suomeksi ortodoksista kirjallisuutta on erittäin vähän saatavilla. Looginen seuraus huonosta sivistyksestä 
Sakramentti tulee länteen mm. Rooman imperiumin armeijasta, jossa sotilas vannoi pyhän salaisen valan, eli sakramentin ottaessaan tehtävän tai aamuja vastaan.
Idässä sakramentin vastine on mysteerio, joka tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa myöskin mm. salaisuutta. Ei sen suurempi mysteeri 
Jos tarkoitat avioliitolla sakramenttia, niin idässä avioliitto on tosiaan länneksi käännettynä sakramentti.
Avioliitto on salaisuus, koska emme voi täysin ymmärtää Jumalan näkymättömän armon toimintaa.
Teologisia syitä avioliiton mysteeriolle löytyy paljon eri keinoin johdettuna Pyhästä Raamatusta, Pyhästä Traditosta ja Kirkon olemuksesta ja elämäntavasta. Näitä syitä on niin paljon, että mie en jaksa alkaa niistä kirjoittamaan, koska taatusti joku muu on ennen minua samoista asioista kirjoittanut ennenkin. En usko, että pystyn tuomaan, mitään uutta
Ef. 5:31-32.
Greek Orthodox Church 1904
“ἀντὶ τούτου καταλείψει ἄνθρωπος τὸν πατέρα καὶ τὴν μητέρα καὶ προσκολληθήσεται πρὸς τὴν γυναῖκα αὐτοῦ, καὶ ἔσονται οἱ δύο εἰς σάρκα μίαν.
τὸ μυστήριον τοῦτο μέγα ἐστίν, ἐγὼ δὲ λέγω εἰς Χριστὸν καὶ εἰς τὴν ἐκκλησίαν.”
KR92
“Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa.”
Eli suomeksikin löytyy Pyhästä Raamatusta vakava jae avioliitolle. Kreikan kielellä asia on selvä, koska puhutaan salaisuudesta eli mysteeriosta. Mistirion, translitteroituna koineesta suomeksi, koska idässä ei käytetä erasmilaista ääntämystä. Koinee-kreikka on ollut idän kirkon liturgisessa käytössä näihin päiviin saakka ja eroaa ääntämykseltään nykykreikasta mm. patalisaation osalta.
Tarkoitinkin lähinnä tuota μυστήριον -sanaa, eikös sehän on sekä mysteerion ja mysteerin kantana?
Tuo kohta τὸ μυστήριον τοῦτο μέγα ἐστίν muuten latinankielisessä UT:ssa kuuluu Mysterium hoc magnum est ja kyllä avioliiton sakramentaalisuutta on perusteltu juuri tuolla kohdalla sillä joissakin tekstivarianteissa sanan mysterium paikalla on sacramentum.
…mutta en tiedä miksi tästä kirjoitin… tämähän on ihan selviö
D
No niin asiat, ovat tosiaan selviöitä. Minä en vain tajunnut, että sie kiesoittelit timo_k:ta
ps. Yllättävän paljon joutuu täällä lukemaan ketjuja vapaa-ajalla 
Minusta on jotenkin outoa, että luterilaisesta näkemyksestä puhuminen enkeliketjussa, siiretään ketjuun joka käsittelee luterilaisuuden ongelmallisia taustaoletuksia.
D
No voihan sen siirtää takaisin. Ajattelin vaan, ettei tämä enää kyllä mitenkään liittynyt enkeleihin vaan nimenomaan luterilaisuuteen. Mutta joku jolla on valtuudet niin siirtäköön takaisin jos se sinne paremmin sopii.
Ajatukseni oli, että siinä käy äkkiä niin että tätä samaa keskustelua käydään sitten kahdessa ketjussa, joista toiseen se ei kuulu.
Pointti oli se, että miksi kyseessä olisi luterilaisuuden ongelmallinen taustaoletus? Eiväthän kirkkokuntien väliset käsityserot ole luterilaisuuden ongelmallinen oletus.
D
No ei välttämättä ole, mutta ehkä aiheeltaan lähempänä kuin enkelit. Poistan koko viestin niin sillähän siitä selvitään.
Siis ajatukseni oli vain se, ettei tuo ketju lähde rönsyilemään sivuraiteille.
Ymmärrän ajatuksesi, mutta siirtäminen tähän nimenomaiseen ketjuun, on jotakin jota et perustellut. Oma 1. ajatus oli, että onko mielestäsi 9x:n viestissä jokin nimenomainen luterilainen ongelmallinen taustaoletus.
D
Tarkoitukseni oli kyllä jatkaa myöhemmin, mutta ikävä kyllä pitää välillä käydä töissä. Mutta unohdetaan koko juttu. Päästään helpommalla.
Minulle se ei ole vieläkään auennut. Paitsi, että “avaa ovet siihen suuntaan” tai “ei ainakaan estä”. No ei estä, paitsi jos kuuntelet innokkaita tunnustuksellisia, joiden mielestä se olisi pelastuksen ansaitsemista.
Kun katson kaikkea luterilaisena viettämääni aikaa, niin välillä mietin hieman huolestuneena, että entä jos luterilaisuus käytännössä opettaa aivan samat asiat pyhityksestä kuin katolinen traditio? Paitsi jättää välineistä vain pyhät, reliikit, sakramentaalit, monet hartaudet ja useimmat sakramentit pois.
“Sinä et saa pyhittyä, vaan sinun pitää antaa Jumalan pyhittää itsesi.” Joskus olen saanut joistain puhujista tuollaisen käsityksen. Se on vähän kuin että “et saa pieraista, mutta saat antaa pierun tulla itsestään”. Tässä on se ero, että ihminen tietää, milloin istuu rentona ja milloin ponnistaa, ja milloin tulee pieni kiusaus auttaa, jotta ei kaasu jäisi pyörimään edestakaisin. Mutta ei ole samanlaista… no… perstuntumaa siihen, että milloin joku yrittää pyhittää itse itseään ja milloin antaa Jumalan pyhittää itsensä. Ja vaikka ketä olisin kuunnellut tai keneltä kysellyt, niin tähän ei tullut mitään sellaista vastausta, minkä olisi voinut kirjoittaa muistiinpanoihin.
Jos Ville lyö Kallea ja tulee katumapäälle, niin voiko Villeä neuvoa, että “älä mene väkisin ja tietoisesti pyytämään anteeksi, aivan niin kuin se sinua jotain hyödyttäisi tai tekisi asian tekemättömäksi, vaan anna anteeksipyynnön tulla itsestäsi huomaamatta, niin silloin se on aito, eikä ole omaa ansiotasi”?
Lopulta olen tullut siihen tulokseen, että koko jako on täysin keinotekoinen. Sitä ei siis ole olemassa todellisuudessa. Jokainen, joka oikeasti tahtoo pyhittyä, kokee sen taisteluna, jossa pitää olla sekä halukas oppimaan, halukas pyrkimään kohti vaikeita asioita ja halukas kärsimään epämukavuutta. Paitsi kun luterilainen versio tästä sanoo, että pitää ehdottomasti vain kärsiä passiivisesti, siis ottaa osumaa, mutta edetä vain jos on ihan pakko. Mitään tavoitetta ei saa olla ainakaan.
Ryttylän vuoden aikana oli hartauden yhteydessä Hetkisen lukeminen ja Raamatun tutkiminen joka aamu. Siinä tutkittiin Raamatusta jotain päivän kohtaa ja sitten pohdittiin yksinään siihen liittyviä kysymyksiä. Täytyy myöntää, että hirveän monena aamuna en sitä jaksanut tehdä. Ensimmäinen ajatukseni, kun muistelen Hetkisen artikkeleita, oli että sen voisi tiivistää kahteen valmiiseen pointtiin, jotka ovat että 1) Jumala on armahtanut sinua jo ja 2) yritä olla kiltti. Jälkimmäisen voisi tiivistää niin, että teologisesti ajatellen me olemme läpikotaisin pahoja, eikä kukaan meistä ole sen kummempi kuin parittaja, palkkamurhaaja tai diileri, mutta meidän ongelmamme toistemme kanssa on ratkaistavissa pienellä ripauksella myönteisyyttä ja avoimuutta.
Siitä tulee muutenkin sellainen vääristynyt, lälly, naiivi ja utopistinen kuva ihmisistä ja heidän ongelmistaan. Vähän sellainen kuin se olisi kirjoitettu ikuisille peruskoulun tokaluokkalaisille. Ennen kuin vuosia myöhemmin heittelin Hetkiset pois, selasin niistä joitain, mutta ei tullut sellaista tunnetta, että niistä olisi voinut löytää jotain syvällistä.
Aivan kuin luterilaisuutta vaivaisi joku kirous, että kaiken, mitä se opettaa, pelkän ilmaisen pelastuksen rinnalla, täytyy pysyä jotenkin hajanaisena, irrallisena ja kevyenä. Aivan kuin hengellisyydestä, maailmasta ja ihmisyydestä ei saisi muodostua mitään ehjää tai systemaattista käsitystä. Koska sitten se kokonaiskuva voisi kertoa jotain, mitä tällä osittamisella nimenomaan yritetään piilottaa.
Keskeinen ero on juuri siinä, että mitä mahdollistamisella tarkoitetaan. Olen myös tästä selostanut monta kertaa. Luterilaisuus tuntuu jotenkin esittävän sen niin, että me kaikki pohjimmiltamme olemme jotain keskiluokkaisia ja sivistyneitä, sosiaalisia, itsevarmoja ja avoimia rantaruotsalaisia, joissa on olemassa jo kaikki, mitä mukavaan ihmiseen ja mukavaan elämään tarvitaan. Jos joku on jotain muuta, siis joko liian hidasälyinen, kaavamainen, kärkevä tai estynyt, niin silloin yleisluterilainen tapa toimia on, että yritetään olla huomaamatta. Hössötetään päälle ja keskitytään hymyilemiseen.
Minun on vähän hankala nyt muistella kaikkia vastauksiasi, tai etsiä jotain tiettyä niistä. Uskon, että yksi keskeinen ero on siinä juuri, minkä sanoin edellisessäkin viestissäni, että luterilaisen ei tarvitse pyhittyä. Ne ikävät tyypit, mille kohautetaan olkapäitä, ovat myös kastettuja, Kristuksen omia ja samalla tavalla pelastumassa kuin kaikki fiksut ja mukavat tyypit.
Katolisuudessa asia esitettiin aikaisemmin, siis ennen Vatikaani II:ta, niin yksinkertaisesti, että pyhitys on pelastuksen edellytys, koska synti on ihmisen ajatuksissa, sanoissa, teoissa ja laiminlyönneissä. Niiden ja Jumalan tuntemisen välillä on de facto ristiriita. Miten ihminen voi kuolemansa jälkeen nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin jos ihmisen kiintymys syntiin tarkoittaa sitä, että ihminen kokee Jumalan vastenmielisenä?
Luterilainen käsitys on, että kuoleman hetkellä kaikki jotenkin silmänräpäyksessä muuttuvat (1Kor. 15:51–52) tai saavat uuden sydämen (Hes. 36:26) tai sitten heidät vain peitetään tai puetaan johonkin, mutta pahuus jää vaatteiden alle. Tai seuraava elämä on se, missä pelastunut ihminen voitetaan synnistä rakkaudella ja sitten hän jonkun joulusadun tapaisesti toteaa, että voisihan tässä pyhittyäkin kun ei voi näyttää enää hapanta naamaa kaikkien hymyjen ja kukkasten (tai perhosten ja yksisarvisten) keskellä. Lopulta ihmisen sydän lämpeää, että onhan se Herrakin oikeastaan ihan kiva, sellainen rento ja maanläheinen tyyppi.
Katolinen ajattelu taas esittää sen niin, että ihmiselle on annettava erilaisia tapoja ja mahdollisuuksia, joilla säilyä ja jatkaa pyhityksessä. Erilaisia asioita, mitä pyytää ja rukoilla. Erilaisia asioita, mitä tekemällä tapahtuu vääristä siteistä luopuminen ja uuden vapauden löytyminen. Siis merkityksessä freedom, eli vapaus tehdä se, mikä on oikein. Ei liberty, siis vapaus tehdä mielensä mukaan tai mitä tahtoo. Tai ajatella, että tietty määrä pyhitystä oikeastaan toi jo sopivan määrän ystäviä, vaikutusvaltaa ja muuta maallista onnea.
Jos katolilaisella on joku paha tapa tai väärä kiintymys, niin asia kuvaillaan siten, että hän tulee siitä vaikka tietoiseksi rukouksen tai kuulemansa opetuksen tai jonkin vaikeuden tai ristiriidan pohtimisen aikana. Sitten hän voi ilmaista halunsa tehdä parannus esimerkiksi ripittäytymällä ja asian puolesta rukoilemalla. Olemalla pelkäämättä sitä syyllisyyttä ja häpeääkin, minkä asian pohtiminen ja tietäminen aiheuttaa. Eli on olemassa konkreettinen taistelu, jonka aikana asian olemus ja tieto asian olemuksesta muuttuu. Ongelma ratkeaa tai sen takaa paljastuu erilainen, jota vastaan taistellaan edelleen ja uudella tavalla.
Tämän seurauksena tulee esimerkiksi sellainen tilanne, että henkilö huomaa asenteensa vaikka liikaan suklaan syömiseen tai oluella käymiseen, tehtävien laiminlyömiseen tai malttinsa menettämiseen tietyistä asioista muuttuneen. Huomaa sekä sen, miten tuntee vetoa huonoon tapaan vähemmän, että tiedostaa uudella tavalla, että voi sen tilalla opetella tahtomaan jotain muuta. Vertaus saastaisen hengen paluusta (Mt. 12:43–45) kuvaa tätä, että ihmisen elämä ei voi olla tyhjiö. Ihmistä ei voi vapauttaa omiin käsiinsä.
Jos taas luterilaisella on paha tapa tai väärä kiintymys, niin asia kuvaillaan sillä tavalla, että se on ihmisessä jotenkin lähtemättömästi ja ihminen on sen kanssa täysin voimaton. On aina tärkeää, että tämä sanotaan, vaikka mitään muuta ei sanottaisi. Tai tämä voimattomuuden ja avuttomuuden hetki on aina sellainen tärkeä, mihin pitää erityisesti pysähtyä. Erityisesti pitää sanoa, että ihminen ei voi tehdä mitään. Ei riitä, että ihminen nöyrtyy etsimään apua, kuten katolisessa versiossa, niin hidasta ja vaivalloista kuin se sitten onkin, vaan että ihminen nöyryytetään paikalleen ja meditoidaan sitä, miten ollaan ilman Jumalaa ja täysin pysähdyksissä.
Sitten sanotaan, että ihminen ei voi ehkä mitään, mutta Jumala sen sijaan voi. Sitten jää auki, että miten se Jumala sen asian voi? Tuolla katolisella tavalla, että ihminen pyytää apua? Jos niin on, niin sitten koko tämä luterilainen korostus kaikesta avuttomuudesta ja paikalleen nöyryyttämisestä on aivan turha ja ylimääräinen. Mutta kukaan ei minun kuulteni ole tähän mennessä kyennyt selittämään, että mikä koko luterilaisen version pointti on? Vai onko sitä pointtia ollenkaan?
Minulle uusi oivallus nyt oli ehkä tuo vertaus saastaisen hengen paluusta. Jos ei luterilaisuudessa ole mitään ihanteellista ihmiskuvaa tai ihmisen elämän tavoitetta, vaan siinä on kyse vapaudesta merkityksessä libertas, niin sillä ei oikeastaan ole mitään syytä parantaa ihmisen osaa millään pyhittävällä tavalla. Vaan lähinnä diakonian merkityksessä, eli annetaan kaikenlaista sellaista, mikä estää saajaansa kuolemasta pois. Tai muuttumasta vaaralliseksi muiden hyvinvoinnille.
Kaikenlainen pietismi, sielunhoidollisuus ja viihteen ja taiteen harrastaminen ovat sitten vähän varsinaisen pyhitysajattelun korvikkeita.
Jos joku haluaa valittaa siitä, että käytän jonkun luterilaisen sanoja jotakuta toista luterilaista vastaan, niin siitä selviää yksinkertaisesti sillä, että joku toinen luterilainen sanoo sen jonkun ensimmäisen luterilaisen olevan väärässä.
Minä esimerkiksi olen sitä mieltä, että katolisesta opista voi saada loogisen ja selkeän käsityksen, mutta silloin ei pidä katsoa Vatikaani II:ta, vaan oikeastaan kaikki kirkon hyväksymä opetus ennen vuotta 1958 käy sen selkeän kuvan muodostamiseen. Siitä voi myös nopeasti nähdä, että Vatikaani II:n kannattaja usein puhuu hattaroita. Kun taas vanhan tradition kannattaja ainakin puhuu selkeästi, vaikka siitä sisällöstä ei jokainen osaisi tai haluaisi olla samaa mieltä.
Mutta en ole vielä onnistunut saamaan vihiä, että olisi sellaista luterilaisuutta olemassa, missä voit lähteä yhdestä pisteestä liikkeelle ja saada kaiken muun täsmäämään sen kanssa. Siinä tulee lopulta paradoksien saartamaksi, lähti mistä tahansa.
Joku sanoi toisaalla, että paradoksit olisivat näennäisiä ristiriitoja. Ne ovat todellisia kunnes joku osaa kertoa, että miten ne pitää nähdä näennäisinä.
Yrität sanoa, että olen siis tyhmä vai ilkeä?
Oikeasti se avoin kysymys ei niin avoin ole, etteikö siihen voisi tässä kontekstissa vastata ihan ongelmitta.
En tietääkseni ole mainostanut häntä missään vaiheessa.
Älä nyt ala kiukuttelemaan. Jos sinua oikeasti kiinnostaa se, miksi en luota Antonin ajatteluun, niin voit aina kysyä. Vaikka voin kertoa, että itse olen havainnut henkilön ilmaisemien positioiden ja vakaumusten yleensä kertovan siitä, millä tavalla hän lähestyy asioita. Ei kyse ole siitä, että en olisi Johannes Paavali II:n tai Vatikaani II:n tai Opus Dein tai nykyisen paavin fanien tai sen muun ekumeenisen ja uuskonservatiivisen jengin ajatteluun tutustunut. Kyse on siitä, että olen lukenut siitä sen verran, että tiedän, miten se toimii.
Minä nimenomaan en sanonut, että kaikki on väärää, enkä perustellut sitä millään poterolla. Vaikka se väärää onkin, mutta se on asia ihan erikseen. Päällimmäinen perustelu on se, että aikaa ei ole rajattomasti. En oikeasti halua olla enkä jaksa olla koko maailman tuomari, aseenani yksi näppäimistö. Eli minua ei kiinnosta sellaisten kirjoittajien ja sellaisten kirjoitusten seulominen, mitkä todennäköisesti ottavat enemmän kuin antavat. Tai ehkä et ymmärrä, minkälainen totaalinen maailmankuvallinen ero Vatikaani II:n ja kaiken aikaisemman välillä on. Eikä kukaan sano, että se vaikuttaisi jossain tekstissä totaalisesti. Mutta se voi vaikuttaa riittävästi, että siitä tekstistä tulee täysin turha asian ymmärtämiseen mistään näkökulmasta.
En minä olisi kiinnostunut sen enempää siitä, että miten muhamettilaiset tai mormonit tulkitsevat jotain asiaa, mikä on nimellisesti sama heillä ja kristinuskossa.
Se on varmaan ihan luotettava siinä, miten se kuvaa valitsemaansa aihetta. Paitsi ehkä ei, mutta se ei nyt kuulu tähän. Mutta kun minä en usko noista asioista samalla tavalla kuin Ratzinger. Tai jos uskoisin, niin häneen pätisi aivan sama juttu kuin Antoniin, että sen, miten asia on, tietää paremmin muualta ensin. Sitten on toissijaista katsoa, että ajattelevatko E. Anton ja Ratzinger oikein vai väärin.
Jos haluaa tietää, miten he ajattelevat, niin he ovat siihen tietenkin parhaita auktoriteetteja. Jos taas haluaa tietää, miten ne asiat uskon kannalta ovat, niin heistä on enemmän vaivaa kuin hyötyä. En minä sitä kiistä enkä väheksy, että noissa piireissä ja samoin ajattelevien keskuudessa väitöskirja on hieno saavutus.
Eivät osaa? Sitä ehkä tarkoitin enemmän.
Eräs evankelinen pappi on hetki sitten sanonut, että Aristoteleen filosofia on pakanallista. Olin siitä vähän hämmentynyt, että ei kai esimerkiksi syllogistisessa logiikassa ole mitään pakanallista? Uskoakseni tämä sama juttu vaikuttaa halki luterilaisuuden, että on oikeastaan hengellistä jos siitä ei saa selvää ja pakanallista jos siitä saisi.
Minä aina hämmästelen sitä, että jotkut rinnastukset pitää selittää auki, vaikka ne ovat itselleni omasta mielestäni täysin selkeitä. Tässä se Ouluun juokseminen havainnollistaa vain sitä, että ei ole mitään hyötyä antaa lupaa johonkin asiaan, mihin ei samaan aikaan olla tosissaan a) antamassa eväitä tai b) vakavasti olettamassa, että henkilöllä on itsellään jo eväät, siis nimenomaan tapauksessa, jossa c) henkilöllä ei niitä eväitä ole.
Siis argumenttini on tämä sama ikivanha edelleen, että tunnustuksellinen luterilaisuus sinänsä ei niitä eväitä anna, eli se on sellaisten ihmisten harrastus, jotka tuovat ne eväät maallisesta taustastaan.
Ok, no sitten väistit sen tällä tavalla:
Lisäys 1:
Päätin vilkaista sitä väikkäriä. Uteliaisuus tappaa kissan. Hetki kerrallaan.
Kiitososion lopussa on tällainen:
And, finally, my ineffable gratitude goes to the Tree of Life, without which – without whom – I could have accomplished nothing.
Tuon lukiessa sekunnin olettaa, että elämän puu on tietenkin a) Kristus tai b) joku viittaus johonkin kristilliseen. Sitten lähtee tutkimaan asiaa, niin löytyy todella paljon kaikenlaista muuta:
Näin näitä pelejä siis pelataan. Koko Vatikaani II:ta käytetään kuvaamaan sellaista käsitettä kuin weaponized ambiguity. Paljon ekumeniasta ja uskontojen välisestä dialogista koostuu samasta. Eikä se ole edes mikään hämärä teoria, vaan se on ihan oma filosofiansa. Fenomenalismissa sanoilla ja ilmiöillä on epämääräinen monen suhde moneen tyyppinen yhteys. Oikeastaan modernismi poikkeaa siitä sillä tavalla, että siinä sanoilla on suhteita vain toisiinsa.
Joten jos vähän kärjistää, niin joku voi vilpittömästi lukea Antonin ja Ratzingerin jutut jonain konservatiivisena kristinuskona. Joku toinen voi vilpittömästi lukea ne nerokkaana vesimiehen ajan perenniaalisena filosofiana. Ratzinger siis puhui myönteisesti de Chardinista. Joten ainoa keksimäni mielenkiintoinen kysymys ennakkoon, kun tuota väikkäriä lähtee selaamaan, on se, että tuleeko ajatus hengellisestä evoluutiosta siellä jollain tavalla esiin.
En lukenut selittelyjäsi. Pointti on tämä.
Sinä valehtelit. Et koskaan esittänyt minulle tuollaista kysymystä. Ja ajattelet, että sinun ei tarvitsekaan pyytää anteeksi. Juttusi eivät kiinnosta enää.
D