Luterilaisuus

Oppi
1769

No, vielä tähän tarkemmin ehdin jotakin kirjoittaa.
Tämä on mielestäni aikamoinen harhalaukaus, JOS se oikeasti on vastauksesi siihen mitä kohtaa lainaat minulta.
Huomaan nyt että otit pahaan menneisyyteen noiden järjestöjen lisäksi kansankirkon. Ehkä siinä ei niin valtavaa eroa olekaan, hengaako paikallisseurakunnan lähetys- tai saunapiirissä vai tutun liikkeen riennoissa.

Mutta se, että kristittynä kasvaminen tai eläminen tyhjentyisi tähän mukanaoloon, on lopulta melko rohkea yleistys. Itsekin kirjoitin että ulkopuolisesta voi näyttää siltä että usko onkin vain tuommoista sosiaalisuutta ja viihdettä.

Olen aika varma, että suuri osa seurakuntiemme ja järjestöjemme toimijoista kuitenkin pitää tavoitteena sitä, että usko ja Jumalan lapseus on arjessa läsnä. Tavoite on että kristitty tekee työtä, käy koulua, elää perheessä, kasvattaa lapsia, hoitaa mummut ja papat, kokee työttömyyttä, kärsii sairauksista, suunnittelee ja toteuttaa, iloitsee ja murehtii… nimenomaan soveltaen sieltä kirkon eli seurakunnan parista oppimaansa ja sieltä saamiensa eväiden varassa. Voi olla, että tässä ollaan taitamattomia. Ja itsekin ärsyynnyn joistakin ilmiöistä. Se on kuitenkin eri asia kuin että tämä hengailu jotenkin olisi täydellinen vastakohta oikealle kristillisyydelle ja että katolisuus olisi oleellisesti aivan muuta juuri tässä suhteessa.

Sen toteaminen että tuo kaikki - onko tämäkin huono fraasi - Jumalan sanalle altistuminen ei näy missään elämässä, on aika iso epäluottamuslause kaikille, ja oikeastaan myös Jumalalle.

Miten kristittynä kasvetaan. Tämä on tietenkin oma aihe, ja varmaan vastaukset ovat taas erilaisia.
Minä ajattelen, että koko elämä - joka kai useimmille on kuitenkin kamppailua enemmän kuin myötäkiitoa - haastaa meidät koko ajan kristittyinä rukoukseen ja sen eteen, mitä Jumala tahtoo ja miten hänen rakkautensa tähän ja tähän asiaan vaikuttaa.

9x osui hyvin oikeaan ja tärkeään asiaan kun muistutti siitä että hienoinkin opin osaaminen on muuta kuin itse usko Kristukseen.

1 tykkäys
1770

Pahoin pelkään, ettei suuri osa katolilaistenkaan sosiaalisesta toiminnasta, nuorten tapahtumista yms. välttyisi samansuuntaiselta Thinkcatin kritiikiltä…

5 tykkäystä
1771

Sen voisi sanoa ehkä niin, että luterilainen ei ole tietoisesti valinnut sitä metafysiikkaa, minkä valossa hän uskoo. Lutherin teksteistä ja Gillespien Lutheria koskevasta luvusta saa käsityksen, että Luther uskoi totaaliseen predestinaatioon. Eikä uskonut Raamatun olevan sillä tavalla ymmärrettävää tekstiä kuin jokainen luterilainen herätysliikkeissä tänä päivänä siitä ajattelee. Että se koostuu (mieluiten jokaisen lukijan äidinkielellä esitetyistä) propositioista eli väitelauseista. Vaan että Raamatun tekstin tarkoitus oli vain välittää yliluonnollinen kipinä ihmiseen, vähän kuin luonnollinen kipinä välitetään bensahöyryihin ja sitten leimahtaa.

Mielestäni se, että luterilainen ei ymmärrä omaa ajatteluaan, eikä osaa artikuloida sitä muulla kuin joko hyvin subjektiivisella (“se on sitä, että eletään päivästä päivään”) tai hyvin idealistisella tasolla (“se on sitä, että katsotaan Kristukseen”), pitää täysin paikkansa. Kun luen Gillespietä tai luen Garrigou-Lagrangen Clarity and Obscurityä, niin en yksinkertaisesti ole nähnyt enkä kuullut saman tyyppistä tai tasoista ajattelua niin luterilaisilta papeilta kuin maallikoiltakaan.

Kuka tahansa luterilainen voi ymmärtää kaiken sen minkä minäkin. Kyse ei ole mistään salatiedosta. Esimerkiksi Garrigou-Lagrangen kirjat löytyvät kun googlettaa. Ainakaan tuossa yhdessä ei edes mainosteta katolista teologiaa niinkään kuin lähdetään määrittelemään, että mitä on tieto tai mitä on viisaus. Tai, kuten kirjan nimikin sanoo, että mitä on selkeys ja epäselvyys. Myös sen, että epäselvyyttä on kahta laatua. Toinen riippuu ihmisen tiedon todellisista rajoista. Toinen riippuu tyhmyydestä, epärehellisyydestä tai laiskuudesta.

Yksi keskeinen ero toki on. Sen tietää Gillespien kirjasta kun lukee Descartesia koskevan luvun. Ihminen valitsee tiedolliseksi lähtökohdakseen, tietoisesti tai tietämättään, yhden kahdesta mahdollisesta: Joko sen, että kaikkeus on rationaalinen (eli tavoitettavissa tiedon kautta). Tai sen, että kaikkeus on volitionaalinen (eli tavoitettavissa tahdon kautta).

Minusta näyttää siltä, että ainoastaan katolinen traditio pitää kiinni siitä, että kaikkeus on rationaalinen. Kaikki muut ajattelutavat ja aatesuunnat joko tietoisesti tai sitä ymmärtämättä tarkastelevat kaikkeutta pitäen tahtoa lähtökohtana. Tässä on vielä sellainen erikoinen juttu, että jos nominalistista tapaa tarkastelee itsenään, niin päätyy siihen tapaan ajatella, jossa ihmisen tunteet, tahto ja mielikuvitus ovat kaiken totuuden ja tietämisen perusta kyseiselle yksilölle. Ihmisellä voi olla myös “kovia” tunteita, joista seuraa esimerkiksi Raamatun lukeminen “lakihenkiseen” tapaan. Tässä sitä “kovuutta” ajatellaan jonkinlaisena rationaalisuuden tai objektiivisuuden korvikkeena, vaikka ei se sitä oikeasti ole.

Jos realistista tapaa tarkastelee itsenään, niin silloin väite on, että kaikkeus on täynnä asioita, joita ihminen voi aivan oikeasti oppia ja käsittää. Tässä ei ole kyse siitä, että ihmisen pitäisi siihen kyetäkseen olla jotenkin huippuälykäs tai akateemisesti koulutettu. Garrigou-Lagrangen käyttämät käsitteet eivät edellytä, että pitäisi olla tekemässä uraa filosofina.

Ongelma tulee siinä, jos realistista tapaa tarkastelee nominalistisen tavan ehdoilla. Silloin ei oikeasti pidetä maailmaa ja todellisuutta mahdollisena käsittää, vaan oikea käsittäminen sekoitetaan tunteeseen käsittämisestä tai käsittämisen tahtomiseen.

Tässä on ehkä joku erikoinen ajatusvirhe. Joku saattaa kuvitella, että ajatus todellisuudesta rationaalisena on yksinomaan katolisen tradition juttu. Josta seuraa se, että kaikki, mitä minä esittelen täällä oikeana tapana tai parempana tapana ajatella tai yleensä tapana ajatella mitään, on juuri katolista ajattelua.

En minä ole esittänyt, siis ainakaan tarkoittanut esittää, valmiina johtopäätöksenä, että järjen käyttö on katolista ja irrationaalisuus on luterilaista. Haluaisin nähdä nimenomaan luterilaista järjen käyttöä, mutta esimerkiksi Waltherilta tulee juuri sellaista stoalaista fanatismia kuin Lutheriltakin. Ainoa uusi asia on, että nyt se on alkanut harrastaa tuollaista matalaotsaista ilkeilyä sen seassa.

En oleta. Tarkoitan nimenomaan erottaa teoreetisen pohjan ja käytännön toteutuksen toisistaan. Uskon, että katolisessa traditiossa on teoreettinen pohja, jonka kautta on mahdollista käsittää suunnilleen kaikki, mikä on inhimillisesti mahdollista käsittää hengellisistä asioista. En usko, että usko on jotain, mikä kerrasta humautetaan tai väläytetään ihmiselle. Enkä usko, että se on jotain, minkä ihminen filosofisesti järkeilee jostain perusajatuksesta.

Uskon, että se on Jumalan lahja. Ja samaan aikaan, että sen lahjan voi saada vain, mikäli on omalla tahollaan siihen valmis ja avoin. Siis tarkoittaa ihan rukousta ja paastoa ja synnin välttämistä. Ei vain sitä, että kun mitään ei tapahdu, ettei vapaaehtoisesti lähde etsimään kovia huumeita, villejä naisia ja virkistävää katutappelua. Vaan sitä, että kun kohtaa jonkun ärsyttävän tyypin tai harmillisen takaiskun tai yllättävän houkutuksen, että silti välttyy tekemästä syntiä.

Jos teoreettinen pohja on vajaa tai ohut, niin silloin siitä seuraa se käytännön toteutus mikä seuraa. Joka tarkoittaa sitä, että mikä ikinä se käytännön toteutus on, niin sitä ei ole mitään syytä eikä aihetta kritisoida, koska se kritiikki on vain mielipiteitä. Eikä mitään selkeää tai tunnettua pohjaa tai suuntaa ole, minkä avulla sitä voisi parantaa. Edes omalla kohdallaan. Ilman tietoa on kaikessa kyse vain tahdonvoimasta ja sen kanavoimisesta. Eräällä tavalla nämä luterilaisessa kirkossa ja viidesläisyydessä uutuutena olevat ryhmäjutut ja johtajuusjutut ovat tällaista tahdonvoimalla leikkimistä. Kun se ikiaikainen luterilainen viisaus on ollut, että ihmisellä ei hengellisessä elämässä ole sen enempää tietoa kuin tahdonvoimaa.

Tässä menee ehkä sekaisin se, että minkä kirkon opetuksesta ja kenen tavasta tuntea Raamattua on kyse. Jokainen viitatkoon omaan tietoonsa. Minulta todella puuttuu se ekumeeninen mentaliteetti, että ensin sovitaan, että tiedetään samat asiat ja että ollaan samaa mieltä, ja sitten jos jaksetaan ja viitsitään, niin aletaan miettiä, että mitäs me oikeasti tiedetäänkään tai mistäs me voidaan olla samaa mieltä.

En ole tuosta vakaasti mitään mieltä. Mutta olen vakaasti sitä mieltä, että jos luterilaisuudessa ei ilmiselvästi ole mitään metafysiikkaa, siis rationaalista käsitystä näiden asioiden yhteydestä, siitä ei kyselemälläkään löydä mitään sellaista, sen kannattajat levittelevät käsiään tai puhuvat päälle tai vaihtavat aihetta tai ilmaisevat turhautumista tai kokevat epäreiluutta kun heille yrittää asiaa esitellä ja saada heitä ottamaan kantaa siihen eikä sen ohi, niin minulla ei ole mitään syytä luovuttaa ja sanoa, että asia kunnossa.

On toisaalta toisaalla yksi keskustelu, jossa yksi luterilainen innokkaasti esittelee jotain ekumeenisia luterilaisia näkemyksiä ja julistaa ne yhtä hyviksi tai paremmiksi tai oikeastaan samoiksi kuin katoliset näkemykset. Perusteluna se, mikä on yksilön kannalta yksilön tilanteessa kohtuullista tai järkevää. Hän itse asetti vastakkain omakohtaisen ajattelun ja uskomisen niin kuin kirkko opettaa.

Kommentoin siihen, että on olemassa vaara, että yksilö otetaan lähtökohdaksi. Vastaukseksi tuli kysymys, että tarkoittaako omakohtainen ajatteleminen aina sitä, että ottaa itsensä lähtökohdaksi?

Hoksasin hetken miettimällä, että hän haluaa minun perääntyvän jostain, mitä en oikeasti sanonut (eli aina), jotta näyttäisi siltä, että samalla peräännyn myös siitä, mitä oikeasti sanoin (että on sellainen vaara).

Se vaara on tuossa tilanteessa mielestäni kirkkaasti toteutunut.

Sen toteutuminen tai toteutumatta jääminen ei ole kiinni siitä, että yksilö tahtoo tai jättää tahtomatta sen toteutumista. Vaan siitä, että sen välttämiseen tarvitaan tietyt tiedolliset eväät. Tai oikeastaan se perusajatus, että ihmisen pitäisi ojentautua siitä käsin, mikä hänestä riippumatta pitää paikkansa. Ei siitä käsin, mikä hänelle itselleen tai jopa jollekin hypoteettiselle henkilölle vaikuttaa kohtuulliselta tai järkevältä.

Luterilainen teologia, kuten myös Vatikaani II:n ajattelu, oikaisee tämän eron sillä tavalla, että se väittää uskon tulevan ihmisen sisään tai kumpuavan ihmisen sisältä sillä tavalla, että tällaista eroa ei tarvitse tehdä. Ihminen voi aina ojentautua sisimpäänsä ja löytää sieltä kaiken totuuden, johtuen jostain Jumalan teosta tai luomisen tosiasiasta tai jotain sinne päin, koska ovathan Raamatun sana ja Pyhä Henki siellä?

Oikeasti tuo vastakysymys ei loppunut ajatuksella tiedosta, että ottaa itsensä lähtökohdaksi, vaan ajatuksella tahdonvoimasta, että asettaa itsensä kaiken yläpuolelle. Eli tarkoitin tehdä toteamuksen tietoa koskevasta vaarasta tai mahdollisuudesta, ja hän käänsi niin, että olen syyttänyt häntä pahasta tahdosta. Josta minun siis pitäisi vielä toisena asiana kai jotenkin perääntyä.

Koko katolinen traditio on siis talletus siitä, mitä ihmiset ovat oppineet ja voineet oppia ja merkinneet talteen siitä, kun ovat ojentautuneet itsestään ulospäin ja tahtoneet käsittää todellisuudesta, niin hengellisestä kuin muustakin, kaiken tarpeellisen ja mahdollisen. Siihen ei pääse käsiksi muuten kuin ajattelemalla. Uskoa niin kuin kirkko opettaa (siis traditiossa ennen vuotta 1958) ja ajatella itse ovat sama asia. Oikeastaan niin, että kirkon opetuksen uskominen on vaikeinta, parasta ja hienointa itse ajattelemista.

Luterilainen ajatus on, että Pyhä Henki tulee ihmiseen kerrasta, ja sitten ihmisellä on hengellinen valmius kokonaan sisällään. Jos kirkon opetuksen uskomisen ottaa samanlaisena virtuaalisena könttinä, mihin tarvitsee vain viitata, jotenkin sokeasti, että tuo on mun mielivaltainen, valittu identiteetti, niin ei se tietenkään kuulosta kovin suurelta itse ajattelemiselta. Joku jossain on omasta mielestään syntynyt homona ja joku jossain omasta mielestään uskoo kirkon opetuksen.

Sillä muista aina, että minne ikinä sinä menet, niin siellä sinä olet.

Siltä varalta, että se ei muuten olisi selvää, niin minun täytyy sanoa, että tuollaiset toteamukset, minkä laitoit tuohon, antavat tästä asian selviämisestä aika toivottoman kuvan. Ja tekevät koko keskustelusta jokseenkin yhtä mahdotonta kuin se on aina ollut.

En minä sano, että minulla on mikään valta tai oikeus pakottaa ketään käsittämään mitään tai olemaan mitään mieltä.

Mutta sen enempää ei sinulla ole mitään valtaa tai oikeutta ajatella, että voit käydä jotain väsytystaistelua tai puhua päälle tai vuorotellen esittää, että a) haluat päästä perille ajattelun eroavuuden luonteesta ja sisällöstä, b) et kykene koska pidät sitä liian vaikeana, c) epätodellisena ja ehkä turhana tai d) minä olen ikävä ihminen, joka ilmaisee itseään huonosti ja e) olet täysin tyytyväinen vaikka et ymmärtäisi koko asiasta mitään.

Ja jotenkin esittää, että tällä perusteella minä olen jotenkin väärässä tai vika on minussa tai koko asiaa ei oikeasti ole olemassa.

Jos ottaisin teoriaksi sen, että luterilaisuus on pohjimmiltaan sentimentaalinen lähestymistapa uskoon, niin sinun ja Waltherin tekstit olisivat aivan mahtavaa havaintoaineistoa. Voisimme kimpassa päättää, että tämä on lopputulos koko tästä väännöstä tästä hetkestä eteenpäin ja keskittyä johonkin hyödyllisempään.

Siis luterilaisen osapuolen pitäisi ymmärtää, että mikä on keskustelua aiheesta, ja mikä on aiheen demonstroimista luonnossa. Eli tässä on enemmän nähty satojen ja satojen viestien aikana luterilaisuuden ongelmallisten taustaoletusten toteutuvan kuin voitu keskustella niistä.

Ehkä minä vaan turhaan kiusaan itseäni tällä.

1 tykkäys
1772

Jep.

Tästä olisi mukava kuulla lisää. Osaatko sanoittaa.

1773

Minusta ongelma näyttää olevan siinä, että luterilaiset ovat yhä publikaaneja vaikka heidänkin olisi pitänyt kasvaa fariseuksiksi.

1 tykkäys
1774

Jos vaihtoehdot ovat tosiaan nuo, niin kannattaa ehdottomasti harkita liittymistä siihen katoliseen kirkkoon, joka katosi johonkin noin 62 vuotta sitten. Mutta se jätti jälkeensä kokoelman pyhien tekstejä, paavien kirjeitä, muutaman tukevan katekismuksen ja joukon virallisesti hyväksyttyjä ilmestyksiä. Niillä tekee aivan kaiken tarpeellisen.

Jos tuo oli vain emotionaalinen sohaisu, niin antaa sen sitten olla sellainen. Mutta jos siinä oli joku ajatus takana, niin olisi kiva jos näillä publikaaneilla ja fariseuksilla tarkoitettaisi siinä jotain. Tai että niillä olisi joku syvempi merkitys. Muu kuin se, että publikaani on nöyrä syntinen ja fariseus on paatunut ja ylpeä.

Plus tässä olisi vielä se hölmö käsitys nöyryydestä, että nöyrä ihminen on joku, joka vähättelee itseään tai pitää suupielet alaspäin tai pitää itseään heikkona ja pienenä. Tuo on siis sentimentaalinen tapa ajatella asiaa. Että se on jotain oman huonouden katselua. Oikeasti nöyryys tarkoittaa nöyryyttä tosiasioiden edessä. Ihminen ei voi nöyryyttä tuottaa pelkällä tahdon tai mielikuvituksen voimalla. Mutta pelkkä tieto ei myöskään riitä. Ylpeyttä on myös se, että ylenkatsoo sellaista tietoa, mikä olisi pitänyt ymmärtää ja mitä olisi pitänyt noudattaa.

Olen toisaalla kertonut, että minulla ainakin on selkeä käsitys, joka on ihan historiallisesti mahdollista perustella, että keitä fariseukset olivat, mitä he edustivat ja keitä he ovat tänään.

Heidän keskeinen ajatuksensa oli, että Jumalan tahto on mahdollista ja tarkoitus toteuttaa tässä maailmassa ja tästä elämästä löytyvillä eväillä. Että ei tarvita mitään erityistä tai erillistä hengellistä elämää tai Jumalan tuntemista. Fariseusten idea ei ollut se, että jokaisen pitäisi aivan hirveästi noudattaa heidän sääntöjään. Ideana oli se, että jotkut noudattavat, toiset eivät, mutta kaikessa on kuitenkin kyse siitä, miten asiat toimivat tässä maailmassa.

Fariseukset olivat siis tietyllä tavalla Calvinin, vapaamuurareiden, Opus (Ju)dein ja muiden uuskonservatiivien ja herätyskristittyjen edeltäjiä. Maallikkouden apostolaatti, jossa koulutuksella, viestinnällä ja poliittisella johtajuudella pyritään vaikuttaviin asemiin ja hallitaan massoja heidän omaksi parhaakseen. Tämä muuten oli Opuksen virallinen, kirkon papereista löytyvä käsitys itsestään Francon Espanjassa, eli kyse ei ole mistään salaliittoteoriasta.

Se, että pitää pelkkää vähäosaisuutta tai elämässä vähään tyytymistä tai onnettomuuksia tai vastoinkäymisiä jotenkin normaaleina tai tosiasioina tai elämään kuuluvina, ei tee henkilöstä tai hänen vakaumuksestaan jotain farisealaisuuden vastakohtaa. Ennemmin vain farisealaisuutta eri etumerkillä. Pelkkä köyhyys tai kärsimys sinänsä ei tee kenestäkään hengellistä.

Mutta jos oikea hengellisyys poistetaan kuvasta ja sekulaari määritellään uudeksi hengelliseksi, niin silloin sille muodostuu väistämättä kaksi tällaista vastakkaista brändiä. Toinen köyhien ja vähäosaisten hengellisyys, jossa he ovat hengellisiä koska ovat köyhiä ja vähäosaisia. Toinen koulutettujen ja hyvinvoivien hengellisyys, jossa he ovat hengellisiä koska ovat koulutettuja ja hyvinvoivia.

Nämä voivat sitten nahistella keskenään tai olla näennäisesti toinen harhaa ja toinen totta. Kuitenkin molempia yhdistää sama naturalistinen pseudo-yliluonnollinen, jonka suurin profeetta nykyajassa oli Johannes Paavali II. Siinä Jumala mainitaan kyllä, mutta Jumala jostain syystä aina viittaa ihmisen omaan kokemukseen, omaan napaan ja omaan asemaan elämässä. Eli ihminen tekee sitä, mitä muutenkin tekisi, tässä maailmassa ja näissä sekulaareissa olosuhteissa, ja asettaa sen tekemisensä nimellisesti jonkin hengellisen sateenvarjon alle.

Yhteistä on se, että ylistetään ihmistä. Mutta ei ole mikään pakko rajoittua pelkkään ihmisen kärsimykseen ja vaatimattomuuteen. Eikä edes kurinalaisuuteen ja kunnianhimoon. Mainittu paavi oli itse esimerkki siitä, miten voi myös ylistää ihmisen liikunnallisuuden ja taiteellisuuden hengellistä syvyyttä. Kuten myös sitä, miten ihminen elää elämänsä suuret hetket, merkittävät vaiheet ja suuret muutokset. Kihlautuu, avioituu ja saa lapsia. Ei ole hengellistä vain kärsiä tai menestyä, vaan sitä on koko yksilönä olemisen kokemus ja ihme.

Uskon siis, että luterilaisuudesta riittää yhtä paljon farisealaisille kuin publikaaneille.

1775

Hyvä vastaus Eutykukselle. Nyt Eutykus varmasti avautuu mitä hän tarkoittaa.

1776

Ortodoksisen kirkon suuren paaston valmistusviikoilla fariseuksen ja publikaanin sunnuntaina sanoma keskittyy toki nöyryyteen ja synnintuntoon, mutta yhdessä sen troparissa lauletaan kuitenkin:

“Koettakaamme noudattaa fariseuksen hyveitä ja harrastakaamme publikaanin nöyryyttä, mutta samalla vihatkaamme toisen sopimatonta mielettömyyttä ja toisen turmiollista synnillisyyttä.”

Rauno Pietarinen kirjoittaa:

Meille ortodokseille on oikein saada kunnon varoitus paaston alla. Onhan meillä erityinen kiusaus sortua luulemaan, että riittää jos noudatamme perinteen meille antamia ”sääntöjä”. Kuitenkin ne ovat viivain, joka on väline Jumalan löytämiseksi. Osa näistä tavoista on sitä paitsi sangen myöhäisiä ja jotkut jopa vahingollisia.

Tämän evankeliumin kohdalla on varottava, että emme myöskään tuomitse fariseusta. Hänhän kuitenkin noudatti monia hyviä tapoja kuten antoi kymmenykset köyhille. Ei evankeliumin tarkoitus ole saada meitä kiittämään Jumalaa siitä, ettemme ole kuten tuo fariseus!

Paaston ajalta muistan myös, että fariseuksen ja publikaanin sunnuntaita seuraa tuhlaajapojan sunnuntai, joka myös keskittyy katumukseen ja armoon, mutta sen jälkeen tulevan tuomiosunnuntain sanoman opetettiin tasapainottavan tätä armon sanomaa, esim näin:

Yllä oleva teksti on tuomiosunnuntain [evankeliumitekstistä] Se muistuttaa meitä, että samaan aikaan, kun luotamme Kristuksen rakkauteen ja armoon, meidän on muistettava myös hänen aikanaan tuleva oikeamielinen tuomionsa viimeisellä tuomiolla. Jos sydämemme jää kovettuneeksi ja paatuneeksi, meidän ei pidä odottaa Herramme katsovan rikkomuksiamme hyvällä, vaikka Hän on hyvä ja rakastava Jumala. Hän ei kaikesta huolimatta toivo syntisen kuolemaa, Hän sitä vastoin odottaa meidän kääntyvän heikkoudestamme ja elämään oikein. ( Hes. 33:11 ) ”Näin sanoo Herra Jumala: Niin totta kuin elän, en minä tahdo, että jumalaton kuolee vaan että hän kääntyy teiltään ja saa elää. Kääntykää! Kääntykää pahoilta teiltänne!” .

Minäkin olen käsittänyt ortodoksisen kirkon tarjoavan tien, opetuksen ja menetelmät, joita seuraamalla voi sekä nöyrtyä, että kehittyä hyveissä ja paheiden riisumisessa. Nämä eivät sulje toisiaan pois. Voihan siinä olla usein huojuntaa hengellisten ylpistymisten ja lankeemusten välillä, mutta itse asiassa katsoisin, että ne kuitenkin tukevat toisiaan ja päinvastoin: monet tuhoisat synnilliset riippuvuudet jne. tuntuvat kulkevan käsikädessä väärien hengellisten asenteiden ja katkeruuksien, ylpeyden kanssa.

3 tykkäystä
1777

Jos luterilaisuus jossain selvästi katolilaisuudesta ja ortodoksisuudesta eroaa, niin se ero on armon julistamisessa. Vanhurskaus lahjaksi, yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden.

Tai pyhityksen määritelmässä. Että pyhitys on syvenevää synnin ja armon tuntoa.

Näihin loukkaannutaan. Pitäähän se armo ansaita. Edes pikkuisen. Ja täytyyhän sitä muuttua paremmaksi.

Viestiini tuli tosiaan oikein hyviä vastauksia! Leijonalta ei toki mitään rakentavaa.

2 tykkäystä
1778

Ei, en ole nähnyt. Kertaakaan en muista SEKL:n, OPKO:n, SLEY:n tai LHPK:n piirissä sanotun, että pitäisi olla joku hengellinen elämä, josta täytyisi pitää kiinni tai jonka laiminlyöminen olisi huono asia. Sen sijaan vain oletetaan, että se jotenkin spontaanisti nousee jokaisen sisältä, että tottakai haluaa hirveästi rukoilla ja lukea Raamattua.

Sitten, kun asiasta kysytään, niin jokainen vuorollaan “tunnustaa”, että eipä ole jaksanut rukoilla ja eipä ole tullut luettua Raamattua. Mutta ei kenellekään ole kerrottu, että sillä olisi mitään tarkoitusta. Paitsi annetaan ymmärtää, että sen pitäisi olla tai se voisi olla hirveän ihanaa. Sitten, jos itsestä ei tunnu siltä, että rukous ja Raamatun lukeminen olisi oma mieliteko, niin ei sitä tule tehtyä.

Jos koko tunnustukseen ja teologiaan kuuluu se, ettei ole mitään hengellisiä tavoitteita, niin niitä ei sitten vaan ole. Joten pitää yrittää keksiä maallisia tavoitteita, kuten tehokkaaksi evankelistaksi tuleminen ja sitten mainostaa sitä syynä hengellisen elämän ylläpitämiseen. Mutta koska tavallisella maallikolla ei ole mitään varsinaista “käyttöä” hengelliselle elämälle, niin hän ei voi sanoa, että se väsyttää tai ei huvita tai tuntuu raskaalta.

Tai voi sanoa. Mutta ei ole mitään sellaista tarkoitusta, mikä toimisi syynä maallikolle jaksaa jonkin raskaan tai kuivan kauden yli. Paitsi ajatus siitä, että se joskus myöhemmin tuntuisi taas kivalta ja inspiroivalta. Mutta yhtä hyvin sama maallikko voi vaikka pelata pasianssia siihen asti. Ikinä en voi kuvitella jossain luterilaisessa liikkeessä kuulevani pyhän Alphonsus Liguorin sanoja, että se, joka rukoilee paljon, pelastuu varmasti; joka ei rukoile, on varmasti kadotettu.

Tai muutenkaan osaa kuvitella ketään sanomaan, että jos todella luet Raamattua ja rukoilet joka päivä, että teet siinä jotain hyödyllistä tai arvokasta, mitä sinun ehdottomasti on parempi tehdä kuin jättää tekemättä. Koska siitä saattaa lähteä vahingossa sellainen viesti niille, jotka eivät tee, että he tekevät jotain väärin tai ovat jollain tavalla huonompia.

Vielä kun on huolellisesti taottu kaikille mieleen, että kyse ei ole jostain, mikä varsinaisesti tehdään päättämällä tehdä se. Että jokainen joutuu joskus suorittamaan hengellisyyttään jos aikoo hengellistä elämää elää. Vaan sinulta joko tulee se itsestään, siis olet virtuoosi tai luonnonlahjakkuus, tai olet maanantaikappale. Ja luterilaiset herätysliikkeet olivat väärällään näitä maanantaikappaleita. Oli vielä yksi enemmän silloin kun minä olin siellä. Nyt, kun en ole enää, tilanne on ilmeisesti ihan siedettävä.

Sellaista vaivaa tai ahdinkoa, mikä ei ole opin mukaan hyödyllistä, tarpeellista tai välttämätöntä, ei auta eikä hyödytä jakaa kenenkään kanssa. “Mua ei nyt huvita rukoilla. Tuntuu raskaalta koko ajatus.” “No ei muakaan. Mutta sellaistahan se on. Vähän kaikilla.” Kun taas onko sitten niillä, jotka luetaan siihen virtuoosien joukkoon, joku paine pysyä virtuooseina? Vaikeat ajat ja kuivat kaudet kiellettyjä. “Mua ei nyt huvita rukoilla. Tuntuu raskaalta koko ajatus.” “No miten sä sitten ees lähdit tohon hommaan?”

Taisteleminen on helpompaa jos edes itse ymmärtää taistelevansa. Vaikka kukaan muu siinä ympärillä ei ymmärtäisikään. Parasta se on tietenkin jos ne muutkin ymmärtävät.

Olen käsittänyt sen olevan Kansanlähetyksen piirissä niin päin, että ne tosi uskovat on juuri niitä, jotka lähtevät lähetystyöhön. Toiseksi paras on jos tekee järjestössä työtä kotimaassa. Mutta olen kuullut puhetta varsinaisesta hengellisestä kurinalaisuudesta vain lähettien kohdalla. Tavalliselta tallaajalta sitä nimenomaan ei odoteta.

1 tykkäys
1779

Tässä luterilaisena rupeea vähän hävettämään, jokin väärin käsitys tässä täytyy nyt olla kysymyksessä. Ortodoksit ja katolliset sisaret ja veljet voivat varmasti auttaa tässä suhteessa. Ekumeenisessa foorumissa on mainio jakaa oikeaa tietoa ja korjata väärää teologista tietoa sisar ja veljeskirkoistamme.

1780

Orastava kiinnostukseni jatkaa jo monesti jättämääni keskustelua tästä aiheesta tuhoutui Thinkcatin liian pitkiin viesteihin. Ei niitä vaan millään jaksa. Sen verran selasin että emme pääse millään sellaiselle samalle todellisuuden ja sanoisinko veljeyden tasolle että tapahtuisi mitään edistystä.

On todella iso harmi että tapa esittää asiat pilaa sen mitä voisi olla annettavaa.

Tietenkin on niin myös että tällä voi olla oma arvo vaikka juuri nyt on pelkkää tilliseinää näkyvissä.

Lyhyesti ehkä voisi tiivistää että olen täällä viime vuosina muuttunut aina vaan huonommaksi luterilaisen kirkon ja sen herätysliikkeen jäseneksi. Surullista että vaihtoehtoa ei kuitenkaan näy koska ne muut kirkot vaikuttavat kummallisen ristiriitaisilta ja sieltä sataa kuraa joka ei ole sittenkään todellisuudesta vaan kuvitelmista syntyvää päästöä.

Mutta tänään annan kaiken anteeksi kaikille sillä on kesä.

Laudamus!

1 tykkäys
1781

Tc viestejä minä kyllä jaksan lukea, eivät ne kovin pitkiä ole luettavaksi. Niissä on hyviä näkökulmia.

1782

Luterilaisuudesta ja kristillisyydestä, kun niihin sotketaan mukaan suuri annos filosofien pohdintoja, tulee aika kummallista.

Filosofia: monen monien sellaisten teiden yhtymä, jotka eivät tule mistään eivätkä johda mihinkään.
(Bierce, The Devil’s Dictionary)

1 tykkäys
1783

Annan trolleille ja semitrolleilekin anteeksi.
Tää luonnon räjähtävä laudamus on ihan käsittämätöntä!

1 tykkäys
1784

Muutamia ajatuksia thinkcatin plokiin.

  1. Mitä tarkoittaa uskominen katolisuuden rationaalisuuteen tai sen teoreettiseen pohjaan - tahtomista vai tietämistä? Minusta vaikuttaa, että TAHDOT että katolisessa traditiossa on teoreettinen pohja. Jos katolisessa traditiossa on teoreettinen pohja, niin olisi kai hyödykästä osoittaa se ja sen rationaalisuus. Olisi erityisesti osoitettava, ettei traditio ole korruptiotumiseen altis - tarkoitan “rikkinäisen puhelimen” efektiä. Millä pystyt todistamaan, ettei historian saatossa traditiossa ole tapahtunut vahingollista “evoluutiota” voimakkaiden persoonien ja loppujen lopuksi perkeleen vaikutuksesta? Epäilenpä, että et millään. Sinä uskot - käytännössä siis tahdot. Sitten tuomitset Vatikaani kakkosen - ei sinulla oikeastaan olisi siihen periaatteellsta oikeutta, koska Katolinen Kirkko on aina oikeassa. Mistä tiedät, että kakkonen on väärässä ja ykkönen oikeassa? Onkohan nyt omakohtainen ajattelu ajanut yli Kirkon opetuksen? Eikö pitäisi niellä Kirkon opetus nahkoineen ja karvoineen, koska nyt on vihdoin auktoriteetti jota vastaan ei tule pullikoida? Eikö vastaavasti Lutherilla ollut yhtä lailla oikeus arvostella silloista katolista kirkkoa, kuin sinulla tänään?

  2. Kun kritisoit luterilaisuutta siitä, että usko humautetaan tai väläytetään ihmiselle, niin saatat kritisoida olkinukkea. Luterilaisuudessa uskon ja Pyhän Hengen saaminen liitetään kasteeseen. Ymmärrys uskon asioista syntyy ajan kanssa opetuksen kautta. Humauskristillisyyden harha tulee pietismistä, joka on saanut vaikutteita Speneriltä, Johann Arndtilta, Valentin Weigeliltä, Paracelsukselta jne sekä reformoiduilta, kuten puritaaneilta ja myöhemmin amerikkalaisesta herätyskristillisyydestä. Niistä piireistä lähtee uudestisyntymisen siirtyminen kasteesta myöhempään ymmärtävään ikään, jolloin uskon saaminen käsitetään samanaikaiseksi valaistumiseksi teologisissa asioissa. Mutta varsinaiseen luterilaisuuteen sellainen ei kuulu. On huomattava, että Lutherin kuuluisa tornikokemuskaan ei ollut uskon saaminen tai uudestisyntymisen kokemus, vaan ymmärryksen yhtäkkinen valkeneminen yksittäisessä asiassa. Luther oli ollut uskossa jo kauan ennen sitä.

  3. Ja mitä tulee väitteeseesi ettei luterilaisuudessa opeteta välttämään syntiä, niin kyllä synnit on mainittava ja mainittukin ihan nimeltä ja kehotettu välttämään niitä. Tosin syntien välttämisellä ei tule käydä kauppaa Jumalan kanssa. Näin siis CA 6: " Samaten seurakuntamme opettavat, että tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja että hyviä, Jumalan käskemiä tekoja pitää tehdä sen tähden että se on Jumalan tahto, ei siksi, että luottaisimme ansaitsevamme näiden tekojen avulla vanhurskauden Jumalan edessä. Sillä syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus otetaan vastaan uskolla, niin kuin Kristuksen sanakin vakuuttaa: Kun olette tehneet [Luuk. 17:10] tämän kaiken, sanokaa: “Me olemme ansiottomia palvelijoita.” Samoin opettavat myös kirkon vanhat opettajat. Ambrosius [10] sanoo näet: “Jumala on määrännyt, että se, joka uskoo Kristukseen, pelastuu ilman tekoja, yksin uskosta, saaden lahjaksi syntien anteeksiantamuksen.”"

4 tykkäystä
1785

Kristillisyydessä, raamatun teksteissä, kristillisessä dogmassa on monia filosofiasta lainattuja käsitteitä. Kirkko on hyvin varhaisessa vaiheessa luonut oman käsitteistön ja käyttänyt siinä apuna filosofisia käsitteitä. Myös Raamatun teksteissä on lainattu meidän kaanonien ulkopuolisia tekstejä tai niihin viitataan.

1786

Sanoo niin tai näin, niin aina on väärinpäin.

1787

Yrittämättä nyt ketään käännyttää ja haluamatta sotkeutua tähän ketjuun enempää, niin toivon että ainakaan Thinkcatin viestien pohjalta ei muodosteta kuvaa katolisen kirkon opeista ja käytännöistä. Thinkcat sanoutuu irti katolisen kirkon instituutiosta aika selkeästi tässä:

Lisäkommentti:

Tämä on ihan kelpo kysymys. Arvostella saa. Katolisesta näkökulmasta kuitenkin astutaan harhaan siinä vaiheessa, kun puhutaan kirkon “katoamisesta” ja asetutaan sen ulkopuolelle. Kirkko kipuili niin 1500- kuin 1900-luvuilla, ja jatkaa kipuilevaa elämäänsä edelleen.

1788

Augsburgin tunnustuksen lopussa lukee:

Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua. Koska näin on, niin ne, jotka vaativat pitämään meitä harhaoppisina, tuomitsevat kohtuuttomasti. Koko erimielisyyden kohteena ovat vain tietyt harvat väärinkäytökset, jotka ilman varmaa perustetta ovat päässeet pesiytymään seurakuntiin. Vaikkakin näissä asioissa esiintyy erilaisuutta, piispojen pitäisi osoittaa tässä lempeyttä, niin että he sen tunnustuksen perusteella, jonka juuri olemme esittäneet, osoittaisivat suvaitsevaisuutta meikäläisiä kohtaan.

Huom: ne tahot, jotka puhuvat kirkon katoamisesta, seuraavat reformoitua traditiota, eivät luterilaista.

Vielä vuonna 1530 luterilaisille olisi kelvannut kirkollinen yhteys Rooman kirkon kanssa, kunhan väärinkäytökset olisi korjattu. Asia on ymmärtääkseni kyllä niin päin, että katolinen kirkko ekskommunikoi luterilaiset ja alkoi ensin vainota. On äärimmäisen epäreilua puhua sen jälkeen asettumisesta ulkopuolelle. Me luterilaiset emme ole koskaan väittäneet perustaneemme uutta kirkkoa. Sille emme voi mitään, että olemme tässä tilanteessa. Mutta edelleen koemme olevamme osa oikeaoppista (esitrentolaista) katolista kirkkoa.

3 tykkäystä