Seuraavassa Katolista hapatusta -sivuston Eetu Mannisen lyhyehkö mutta paljon mielenkiintoisia kohtia sisältävä kirja-arvostelu, jonka fokuksena on luterilaisen (ja lutherilaisen) raamattunäkemyksen kritiikki. Ennen linkkiä pari poimintaa:
[–] Luther saattoi sanoa raflaavaan tyyliinsä jopa: ”jos vastustajat ajavat Raamattua Kristusta vastaan, silloin me ajamme Kristusta Raamattua vastaan” (WA 39 I, 47–48). Tämä ei tarkoita, että Luther olisi tietoisesti pyrkinyt vääristelemään Raamattua, vaan että hänen mukaansa Raamatun itsensä selvästä sanomasta voidaan olla varmoja, vaikka jokaista luterilaista vanhurskauttamisoppia vastaan esitettyä raamattuargumenttia ei pystyttäisikään aukottomasti kumoamaan.
Ruotsalaista teologia Sven Ingebrandia (1920–2004) lainaten Erikson korostaa, että ”ne arvostelevat lausunnot, jotka Luther joistakin raamatunkirjoista esittää, eivät pohjaudu hänen omaan sattumanvaraiseen mielipiteeseensä, vaan ne perustuvat sille, mitä Raamattu hänen mukaansa opettaa” (s. 31).
Tämä vastaus ei kuitenkaan vastaa mitenkään itse ongelmaan, vaan pelkästään toistaa luterilaisen kannan. Se, että Lutherin teologiset ideat, joiden valossa hän Raamattua tulkitsee, perustuvat Raamattuun, ei millään muotoa ratkaise ongelmaa. Kuka tahansa voisi väittää oman teologiansa nousevan Raamatusta ja olevan sopusoinnussa sen kanssa. Totta kai Lutherin raamatuntulkinta perustuu sille, mitä Raamattu hänen mukaansa opettaa.
Nähdäkseni on kuitenkin selvää, ettei kukaan voi lähestyä Raamattua sellaisenaan, vaan kaikkien tulkintoja ohjaavat tietyt ennakkokäsitykset. Tämän tosiasian suhteen Erikson on hieman kaksiselitteinen. Toisaalla hän sanoo, että Luther luki Raamattua ilman ennakkokäsityksiä (s. 16), mutta myöhemmin hän kirjoittaa realistisemmin: ”Jokainen, joka tulkitsee Raamattua, tekee sen esiymmärryksestään käsin. Luterilainen esiymmärrys määräytyy kirkon yhteisestä uskosta, ja sillä on uskonnollinen päämäärä” (s. 60).
Toisaalta Erikson siis puolustaa näkemystä, että Luther ”keksi uudelleen” Raamatun itsensä aidon merkityksen, missä hän selvästi olettaa, että Luther pystyi lähestymään Raamattua sellaisenaan. Toisaalta hän kuitenkin myöntää, että jokainen (ilmeisesti myös Luther) tulkitsee Raamattua omasta esiymmärryksestään käsin. Tässä perinteisellä luterilaisella opilla Raamatun selkeydestä on melkoinen uskottavuusongelma.
Lutherille yksin evankeliumi oli tärkeämpi periaate kuin yksin Raamattu ja hän ymmärsi, että nämä menevät kuin menevät toisinaan vastakkain. Luther ei pyrkinyt mahdollisimman suureen historialliseen autenttisuuteen tulkinnassaan. Häntä ei haitannut että jotkut pitivät hänen tulkintaansa mielivaltaisena, koska hän oli omakohtaisesti kokenut sen oikeaksi. Luther ei pelännyt subjektiivisuutta. Siksi hänen kirjoituksiaan on joskus tavattoman vaikea jäsentää objektiivisuuteen pyrkiviä väitteitä haravoivalla argumentaatioanalyysilla.
1 tykkäys
Onko tämä tulosta Lutherin opetusten tarkasta analyysista vai jostakin omasta ajatusmallista nouseva näppituntuma?
Se oli pieni täky, josta voisi lähteä liikkeelle parhaassa tapauksessa keskustelua ihan asiastakin.
Oliko “täkysi” tulosta Lutherin opetusten analyysista vai keksitkö sen itse provosoidaksesi? Noissa nääs on eroa.
Ei ole isä Oskarin kirja-arvostelu, vaan Eetu Mannisen. Minusta tuon blogin pitäisi selvemmin ilmoittaa kirjoittajan nimi, mutta on se siellä pienellä lopussa:
Posted in Artikkelit, Kirjaesittelyt ja -arviot and tagged Luterilaisuus, Luther, Raamattu on 20.3.2017 by Eetu Manninen. Jätä kommentti
Niinpä näkyy, perhana! Todellakin samaa mieltä boldatusta! Korjasin.
1 tykkäys
Sain sen tiedoksi ufo-olennoilta. Ynnä toki siteeratusta artikkelista ja aikaisemmin lukemastani.
Kyllä tuo ulkoa käsin ihan relevantilta keskustelunavaukselta näyttää. Vrt. täälläkin joskus muistaakseni luterilaisten puhuma, että Raamatustakin on vaikea erotella lakia ja evankelumia ja Jaakobin kirjeen dissaus. Vanhurskauttamisoppi näyttää irtoavan kontekstista abstraktiksi prinsiipiksi, jota vasten kaikkea koetellaan.
Sen vielä tajuan että “ulkoa” pidetään Lutherin juttuja ristiriitaisina. Varmasti ne joskus ovat sitä myös “sisältä”, sillä heppu kirjoitti paljon ja pitkän ajan kuluessa. Kumma jos ei mikään näkemys muuttunut. Eikä ainakaan virallista oppia Lutherin erehtymättömyydestä ole meille ilmoitettu.
Mutta että Luther olisi “tiennyt” että evankeliumi ja Raamattu menevät vastakkain…?
1 tykkäys
Näkisin että tässä kohden ristiriita on turhan negatiivisesti latautunut termi. Ehkä voitaisiin ajatella, että (ihan hatusta heitettynä) sola scriptura ei Lutherille merkitse “helppoa” tai “intuitiivista”, kuten nykyään tunnutaan ajattelevan. Avaimen Raamatun.tulkintaan muodostaa vanhurskauttamisoppi ja jos joku näkee Raamatussa muuta kuin vanhurskauttamisopin, niin hän on oletusarvoisesti väärässä. Tässä mielessä Raanatun teksti ei ole merkityksellistä muuten kuin hartausvälineenä eikä niinkään dogmaattisena tekstinä, koska dogmatiikan muodostaa vanhurskauttamisoppi.
1 tykkäys
Tuli tuossa lukiessa Lutherin teosten tieteellistä laitosta läpi kolmatta kertaa muinaisheprealsi vastaan tällainen kohta: ”jos vastustajat ajavat Raamattua Kristusta vastaan, silloin me ajamme Kristusta Raamattua vastaan” (WA 39 I, 47–48).
Olet aika epeli nokkeluuksinesi, mutta minun pointtini ja intressini ei ollut nyt Lutherin (tai omani!) sielun salaisissa tiedonannossa. En väitä tietäväni mitä Luther ajatteli (hoho, juurihan edellä väitän niin, mikä musertava ristiriita!), vaan teesinomaisesti esitin, että Luther oli tietoinen siitä, että Raamatun lukeminen hengellisesti vaatii jonkin tulkinta-avaimen ja näin ollen hänen oma Raamattu-hermeneutiikkansa oli merkittävästi erilainen kuin myöhempien luterilaisten ja muiden protestanttien. Luther ei ollut niin huolissaan siitä, saako hän jokaisen palasen Raamatussa loksahtamaan paikoilleen, vaan hän tietoisesti luki sitä etsien sieltä vahvistusta omalle käsitykselleen evankeliumista, minkä hän katsoi olevan Raamatun pääasia. Luther ei edes pyri filologisesti tarkkaan selitykseen, vaan hän haluaa kaivaa esiin tekstin hengellisen sanoman, joka hänelle on sama kuin vanhurskauttaminen uskosta ilman tekoja.
Luther on minusta siis modernimpi ja filosofisesti tukevammalla hermeneuttisella jalustalla kuin kaikki myöhemmät protestantit, jotka väittävät lukevansa Raamattua ilman esiymmärrystä ja yrittäen hitsata joka palan yhteen myöntämättä sitä, että eri teksteissä on hyvin erilaisia tendenssejä. Tämä puolestaan johtaa kristilliseen uuskieleen, jossa sanojen merkitykset irtoavat niiden luonnollisista merkityksistä, kun yritetään mahduttaa kaikki eri näkökulmat yhteen. Ei toki Lutherkaan tästä ongelmasta ole vapaa, mutta hän sentään jollakin tasolla tiedosti ongelman. Ja jos kysyt läheitä, niin katso tuo artikkeli ensin läpi.
1 tykkäys
[quote=“S.T.A.L.K.E.R, post:12, topic:1419, full:true”]Olet aika epeli nokkeluuksinesi, mutta minun pointtini ja intressini ei ollut nyt Lutherin (tai omani!) sielun salaisissa tiedonannossa.
[/quote]
Pidä arviosi minusta omassa päässäsi. Tai kirjoita vaikka paperille ja naulaa seinällesi ja polta suitsukkeita niiden edessä, jos huvittaa. Kunhan et sylje niitä ulos minun virtuaalilähettyvilläni.
Kun siirryt pöljäkärjistyksistä, jollaista myös @SanGennaro tuossa edellä tarjoaa, tolkullisempaan ilmaisuun niin juttu on kyllä ihan asiallista. Se, miten voi löytää armollisen Jumalan, lienee tosiaan ollut Lutherille se ykkösjuttu.
Sori on suitsukkeet loppu ja en mahda mitään sille, että minua kutkuttaa se, että tämä nokittelu ei lopu ikinä, jos en anna sinulle viimeistä tölväisyä.
Teesini on se, että Luther ymmärsi, ettei puhtaan raamatullisen teologian tekeminen ole mahdollista siinä mielessä, että kaikki Raamatussa lausuttu pyrittäisiin sovittamaan yhteen. Tarvitaan pääprinsiippi, jolle muu hermeneutiikka alistetaan. Tämä näkyy selvästi hänen kaanon-kritiikissään mutta myös monissa muissa yksittäisissä huomioissa jotka koskevat Raamatun sisällöllisesti, opillisesti tai syntaktisesti hämäriä paikkoja (viimeksi mainitussa asiassa Luther oli filologi).
Selvimmin tämä tietysti näkyy Lutherin positiivisessa hermeneutiikassa eli siinä miten hän löytää tekstistä kuin tekstistä vanhurskauttaminen ilman tekoja. Suoraa vastakkainasettelua myöhempien polvien solascripturismin ja hänen oman hermeneutiikkansa välillä ei hän tietenkään itse viljele - sellaisen olettaminen olisi anakronistista. Kuitenkin esiintyy tämä jännite suhteessa naiivimpaan yksin kirjoitukset -periaatteeseen paitsi implisiittisesti edellä mainitussa tarkoituksessa myös eksplisiittisesti niissä kohdin kun hän vastaa katoliseen Raamattu-argumentaatioon, jota hän ei pidä kovin merkittävänä, koska hänen oma dogmatiikkansa ei perustu ensisijassa mihinkään systematiikkaan vaan henkilökohtaiseen hengelliseen oivallukseen. Lutherille riittää että hänen kantansa on perusteltavissa yksin kirjoituksilla (hänen sola scripturansa on ablatiivissa), mutta sen ei tarvitse nousta kirjoitusten systemaattisesta eksegeesistä. Yksin kirjoituksilla on a posteriori -argumentti hänen vanhurskauttamisopilleen. A priori -argumentti on henkilökohtainen kokemus Kristuksen tähden ararmahtavasta Jumalasta, mihin viittaavat edellä siteeratut sanat, joiden mukaan Kristus voidaan panna Raamattua vastaan.
Tämä Lutherin painiskelu Raamatun kanssa tulee esille hänen jaossa lakiin ja evankeliumiin, mikä ei eksegeettisesti tai systemaattisesti todellakaan ole mikään malli, joka olisi helppo sovittaa Raamatun kirjoittajien alkuperäiseen intentioon. Lutherille se on malli, jolla hän pystyy uudelleentulkitsemaan Pyhän Hengen intention Raamatussa ilman, että kirjoittajien alkuperäisestä intentiosta olisi aina edes tarpeen päästä selville.
Nämä ovat teesejä, jotka esitän. Niitä voisi perustella paremminkin, mutta olen kyllä jo perusteluita esittänyt. Ne olkoot alttiit kritiikille. Kuitenkin kun keskustelupalstalla ollaan ja ketjun avausviestissä tämä kysymys nostettiin pintaan, niin katson korrektiksi suoraan ketjun otsikkoon ja avausviestiin liittyvien näkemyksieni esittämisen. Nähdäkseni näkemyksilleni antaa tukea juuri ne asiantuntijamielipiteet joita ketjun avaukseksi linkitetyssä artikkelissa on esitetty.
Lutheria enemmän minua kiinnostaa itse Raamattu-hermeneutiikka. Minusta Luther ymmärsi jollain tasolla (luultavasti intuitiivisesti osaamatta tai haluamatta asiaa systematisoida) ne aivan keskeiset ongelmat joita naiiviin yksin Raamattu -periaatteeseen liittyy ja tältä osin haluan puolustaa häntä esitettyä tuoretta katolista kritiikkiä vastaan.
2 tykkäystä
Tämmöinen kirjoitus tuli vastaan.
Galatalaiskirjeen selitysteoksessa Luther viittaa useaan otteeseen ’puhtaaseen Jumalan sanaan’. Sellaista puhdasta ilmoitusta Jumalasta, jonka perään Luther niin kovin haikaili, ei ole ikinä ollut olemassa.
Luther avasi portit yhä villimmille tulkinnoille Raamatun sanomasta, koska tulkitsijana ei ole vuosituhantinen traditio, vaan yksittäiset ihmiset.
Ihmettelen, miksi eksegetiikan väitöskirjaopiskelija käyttää lyhennettä jaa eikä jKr.
1 tykkäys
Tuohan on melko villiä tekstiä.Luther vetosi runsaasti kirkkoisuen kirjoituksiin, eikä edustanut individualistista tulkintaa.
D
3 tykkäystä
Kirjoituksesta tulee mieleen tämän foorumin vuosien varrella nähdyt tiukimpien ortodoksien viestit. Lutherin vääräksi väitetty Raamatun käyttö nähdään yksiselitteisesti syyksi protestanttien pirstaleisuudelle.
Hyökkäävyydestä huolimatta kirjoitus varmaan paljastaa jotain tottakin. Vaikea sanoa paljonko se selittää oikein Lutheria mutta kieltämättä itse törmään ainakin toisinaan siihen että aktiivitkin luterilaiset saattavat ajatella että Raamattu on erillään kirkon synnystä.
En ole itse törmännyt tähän. Tuo artikkeli antaa kyllä luthertutkimukseen nähden aika omituisen kuvan Lutherista ja luterilaisesta raamatuntulkinnasta. Jos ehdin niin laitan muutaman pointin töiden jälkeen. Ei luterilaisuus ole koskaan kiistänyt Raamatun syntyä traditiosta erillisenä ilmiönä. Luterilaisuus ei koskaan ole opettanut villiä/individualistista raamatuntulkintaa. Raamattua tulkitaan uskontunnustusten ja Tunnustuskirjojen kautta. Kirkkoisien kirjoitukset ovat myös hyödyllisiä.
Teksti on taas kerran yritys läväyttää jokin vanha asia uudelleenlöydettynä provokaatioksi.
D
3 tykkäystä