Eri sakramenteilla on katsottu olevan erilaiset säännöt siinä, kuka ne voi tai saa toimittaa. Eli se, että hätäkaste on pätevä kaste ei vielä tarkoita, että maallikkoehtoollinen on pätevä ehtoollinen. Lisäksi pitää erottaa pätevyys, luvallisuus ja hyvät käytännöt. Jossain kai sinunkin mielestäsi menee raja?
Asettaessaan Sakramentteja Herra puhui apostoleille, jotka sitten niitä alkoivat pääsiäisen ja helluntain jälkeen viettää. Heillä ei ollut mitään käsikirjoja eikä myöskään Raamattua. Vaan toimittiin sen opetuksen mukaan, minkä he olivat Jeesukselta saaneet. Kun myöhemmin asiat kirjoitettiin ylös, ei Raamattua laadittu kirkkokäsikirjaksi.
Ratzingerin artikkeli pappeus raamatullinen perusta. Tulkinta on katolinen mutta hän näyttää big picture pappeuden raamatullisen pohjan (jfr. ss. 619-621).
edit.: minulta tämä ei ole maallikkoavustajia (mies/nainen) vastaan. Minä en tahdoi spekuleeraamaan sakramenteilla. Ehtoollisen pätevyys on vain kysymys: onko tämä vain leipää/viini vai Kristuksen ruumis/veri. Vain papin konsekreeraama on minulle ruumis ja veri, koska Kristus on sen niin halunnut. Muusta en tiedä. Edes hätätilassa.
Pyhän Hengen ja oman lihan tahdon voi erottaa vain kirkon opetuksen ja Jumalan sanan ja Pyhän Hengen perusteella. Pyhä Henki ei ole hämminkiä aiheuttava Loge. Vocatio interna ja externa eivät voi olla vastakkaisia, sillä niillä on prinsiippi sellaista laatua, joka ei tee sitä mahdolliseksi.
En katso tarpeelliseksi kommentoida olkiukkoja, jotka itsekin tunnustetaan sellaiseksi.
Jos naisteologilla on sisäinen kutsu papiksi ja seurakunta hänet siihen virkaan kutsuu ja piispa siihen vihkii, niin silloinhan hänellä on sekä sisäinen että ulkoinen kutsu…
Totta kai minulla on rajat. Ja itse asiassa siinä, miten toimin, on tiukemmat rajat kuin siinä, mitä pohdin ja kyselen.
Olen pitkään jo ihmetellyt monien asioiden kohdalla nimenomaan sitä, että kyseisiä asioita väitetään raamatullisiksi tai Jeesuksen antamiksi ohjeiksi, kun Raamatusta ei niin yksityiskohtaisia ohjeita löydy. En kaipaa ollenkaan välttämättä muutosta niihin asioihin, vaan perusteluihin. Olisi rehellisempää puhua siitä, että teemme näin, koska kirkon perinne on tämä, kuin väittää, että tämä perustuu Raamattuun, jos sitä ei Raamatusta löydy - ainakaan ilman pitkälle menevää tulkintaa.
Huomaan toistaneeni tuota samaa jo useamman kerran. Kuvioon liittyy minusta sekin, että monesti olen kuullut opetusta, jossa minusta jollain raamatunkohdalla perustellaan jotain asiaa, enkä kerta kaikkiaan vain ymmärrä, miten kyseinen kohta asian perustelee. Tyypillinen vastaus siihen on vedota alkukieleen (jota perusmaallikko ei osaa) tai vaikkapa sen ajan perinteisiin, joita vasten asia on ymmärrettävä.
Toisaalta juuri näissä asioissa eri teologit sanovat eri tavoin. Yksi teologi selittää yleisen tavan olleen X ja toinen sanoo, että X ei ollut ollenkaan yleistä. Silloin ei itse asiassa ole kyse siitä, uskonko minä Raamatun sanaa, vaan uskonko minä annettua selitystä ja kenen selitystä uskon. Tai sanakirja tarjoaa kreikkalaiselle sanalle eri merkityksiä ja eri käännökset valitsevat niistä eri vaihtoehdon. Sitten tämän perusteella yhtä käännöstä pidetään oikeana ja toista vääränä, vaikka itse asiassa sanan monimerkityksellisyyden vuoksi molemmat käännökset ovat mahdollisia. Raamatullisuus ei ole ihan niin yksiselitteistä kuin monesti annetaan ymmärtää.
Siinä on kolme asiaa, joita ilman ei: Pyhä Henki, Jumalan sana ja Raamattu. Ei näitä voi irrottaa toisistaan. Ei kirkolla ole oikeutta muuttaa opetustaan omin päin. Tällainen toiminta ei ole nimittäin kirkollista. “Naispappeus” tehtiin kuitenkin feministisistä vaatimuksista, ei uskonnollisista ja jumalallisista syistä. Kirkossa ei koko sen noin 2000 vuotisen historian aikana ole ollut naispappeja. On täysin selvää, ettei joku paikalliskirkko voi alkaa omin päin muuttelemaan tätä.
Mitä tulee tulkintaan, niin kaikkeen mitä luemme ja ajattelemme liittyy tulkinta. Sen sanominen, että joku on tulkinta on täysin epärelevanttia, paitsi sikäli kuin on itsestään selvää, että päinvastaiset tulkinnat eivät voi olla samaan aikaan tosia.
Olkiukkokommentissani huomautin sen protopappeusajatuksen olevan olkiukko. Syy sille on, että se on itse johtamani ajatus - tosin ajatus, jonka @M.Wigelius on jossain yhteydessä hyväksynyt, siis väitteen, että mies on mieheytensä perusteella eräänlainen protopappi. Jätit kaikki muut huomioni käsittelemättä, mutta eipä se haittaa.
Olet minusta aika epäselvä. Kyse on lopulta siitä, että uskommeko, että messussa on de iure divino tai de iure humano joitakin tehtäviä, jotka kuuluvat eri henkilöille. Mitkä tehtävät kuuluvat kellekin? Voiko tehtävä kuulua jollekin, mutta olla avoin toisille?
Kirkossa on vocatio externa vain yhteen virkaan, ja se on pappisvirka. Muihin tehtäviin ei ole vocatio externaa varsinaisessa mielessä, koska pappisvihkimyksessä piispa koko kirkon puolesta esittää Jumalan asetukseen perustuen kutsun hoitaa pappisvirkaa. Jos pappi tämän jälkeen pastoroimassaan seurakunnassa esittää jollekin henkilölle kutsun hoitaa kolehdinkantajan tehtävää tai vaikkapa ehtoollisavustajan tehtävää, hän ei esitä kutsua koko kirkon puolesta, vaan pelkästään omasta puolestaan. Tällainen kutsu ei ole siis Jumalan kirkon kautta tuleva vocatio externa, ja se on siitä erotettava.
Sanoit, että “Pyhän Hengen ja oman lihan tahdon voi erottaa vain kirkon opetuksen ja Jumalan sanan ja Pyhän Hengen perusteella”. Lausumasi on tosin ristiriitainen: “PH vs. lihan voi erottaa - - PH:n perusteella”. Niin että mitenkä? Kirjoitukset opettavat, että Pyhän Hengen hedelmiä ovat rakkaus, ilo, rauha, jne. Kaikki se, mikä saa aikaan näitä, on Hengestä, eikä lihan aikaansaannosta. Hedelmistään puu tunnetaan, ja henget on erotettava ennen kaikkea hedelmien perusteella.
Jumalan sana ja kirkon opetus eivät estä maallikkoja toimimasta maallikoille avoimissa tai heille kuuluvissa tehtävissä messuissa. Jumalan sana ei myöskään estä naisia palvelemasta näissä tehtävissä. Tämä on minusta kirkon historian näkökulmasta selvää, selvimpinä esimerkkinä naisluostarit, jossa pappi käy kyllä jakamassa sakramentin, mutta myös itse nunnilla on messussa ja kp. sakramenttiin liittyviä tehtäviä. Yleinen tapa on siis sitä myöten selvä.
Tämä on minusta väärinymmärrys. Kyllä naispappeudelle on myös ihan uskonnollisia syitä. Näen sen toimiessani kristillisessa opiskelijatyössä. Näen sen erityisesti naisten keskuudessa. Heillä on Hengen herättämä halu palvella ja antaa lahjansa ja osaamisensa Kristuksen käyttöön, evankeliumin julistukseen ja vastaavaan hengelliseen työhön. Sanon tämän nyt pastoraalisesta näkökulmasta: se, joka on nähnyt toisen sielussa janon Kristuksen palvelukseen, ei voi kieltää sitä. Sen tunnistaminen vaatii herkkyyttä, mutta joka sen näkee, ei voi sitä sulkea silmistään. Kyse on lopulta Hengen tunnistamisesta. Didakhen tavoin on syytä olla varovainen julistamasta jonkun henkeä antikristukseksi, sillä tuolloin tehdään synti Pyhää Henkeä vastaan.
Käsittelin nähdäkseni olennaiset kohdat. Olkiukkoja vastaan en hyökkää. Tuulimyllyissä on tarpeeksi.
Sitä vastoin, “He [jumalattomat] virittävät laulujaan vaskirummun ja kanteleen kaikuessa ja iloitsevat huilun soidessa (Job 21:12)”, “Mutta mitä vielä! Täällä vain iloitaan ja riemuitaan! Naudat lihoiksi, pikkukarja teuraiksi, lihaa syödään, viiniä juodaan: ‘Syödään ja juodaan, huomenna kuollaan!’ (Jes. 22:13)”, “Kaldealaiset pyydystävät ihmisiä koukuilla, vetävät heitä verkoilla kuin kaloja. Saadessaan saaliin he iloitsevat ja riemuitsevat. (Hab. 1:15)” &c.
En nyt edes jaksa vastata sen enempää, koska on selvää, että näitä sanoja käytetään kahdella tapaa. Lisäksi, jos palataan aikamme konstekstiin, niin hyvin tiedämme, että naispappeus-ajatus nimenomaan toi riidan sinne, missä sitä ei ollut.
Esittämäsi ristiriita lausumassani oli näennäinen, kuten helposti erottaa kun lukee koko lauseen.
Heillä on Hengen herättämä halu palvella ja antaa lahjansa ja osaamisensa Kristuksen käyttöön, evankeliumin julistukseen ja vastaavaan hengelliseen työhön. Sanon tämän nyt pastoraalisesta näkökulmasta: se, joka on nähnyt toisen sielussa janon Kristuksen palvelukseen, ei voi kieltää sitä.
Tässä vaiheessa on kysyttävä, mitä on kenenkin kohdalla “palvelu”, “lahjojensa ja osaamisensa antaminen Kristuksen käyttöön”, “evankeliumin julistus” ja “muut vastaavat”. Väitetään, että kyseessä on kaikkien kohdalla papin virka, joka on seurakunnan vanhimman virka ja seurakunnan kaitsijan ja jne. Toisin sanottuna halutaan, että naiset olisivat osallisia tästä erityisesti virasta ja että yleinen pappeus ei riittäisi palvelemiseen ja lahjojen antamiseen ja muihin vastaaviin sanan laajassa merkityksessä. Vastaan sanomalla, että tässä kohtaa menevät ajatukset vikaan ja että kyseessä on yleisen pappeuden halveksunta, jos ajatellaan, että vain tämä erityinen pappeus johon edellä olevat määreet ja muut vastaavat luetaan olisi palvelua. On sitä paitsi selvää, että halu juuri tällaiselle paikalle tulisi ihmisluonnosta sen langenneessa muodossa sillä Genesiksessä kirjoitetaan “Kuitenkin tunnet halua mieheesi” nimittäin hänen ylitseen. Toisessa mielessä kyse voi olla ihmisluonnon virheestä siinä mielessä kuin kyseessä on tietämättömyys, ja kuten Augustinus kirjoittaa, synti on tietyssä mielessä tietämättömyyttä. Se, että joku voi ajatella tekevänsä hyvää tekemällä pahaa on ihmisen osa, joka elää tässä maailmassa. Tällaisissa tapauksissa on kuitenkin helppo osoittaa, että kyseinen ajatus ei ole lähtöisin Pyhästä Hengestä, Jumalan sanasta eikä kirkon opetuksesta ja muistuttaa, että naiselle sikäli kuin hän on nainen on avoimena sellaisia tehtäviä, jotka tosiasiallisesti palvelevat evankeliumia joskin ikään kuin implisiittisesti, ja jotka eivät puolestaan ole miehelle mahdollisia ja joissa ylimpänä esikuvana ei ole kukaan muu kuin itse Pyhä Neitsyt Maria, Jumalan Äiti, Taivaan Kuningatar, joka on siunattu naisten joukossa. Parhaiten tästä kirjoittaa uskossaan Pyhä Apostoli Pietari kirjeessään (1. Piet. 3:1–6). Samaa asiaa käsittelee myös kirjaviisas Pyhä Apostoli Paavali useissa kirjeissään, kuten esimerkiksi Titukselle (2:4–5). Mutta tämähän ei ole näinä aikoina helppoa, ja siksi sitä tahtovat harvat.
En ole kykenevä kanssasi väittelemään itse virasta ja siis naispappeutta puolustamaan - ja minunkin mielestäni virkapappeus on ihan hyvä yhdistää sakramenttiin - mutta olen aiemmissa vastauksissani sinulle tarttunut vain tuohon esiin ottamaasi “auktoriteetti” -termiin. Mielestäni väistät sen kysymyksen, vaikka muuten keskustelusi tässä on ihan asiapitoista mm. Silvanuksen kanssa.
Miten siis on? Onko naisen oltava poissa alttarilta ja myös ehtoollisavustamisesta sen takia että mies on auktoriteetti, joka ei voi olla ottamassa ehtoollisen lahjaa naisen kädestä? Tällaisen käsityksen sain ja yritin kysyä onko se johdonmukainen perustelu.
Sellaista en ole esittänyt, että naisten on ehdottomasti saatava joku “kiintiö” alttarista. Kysymys on siitä miten asioita perustellaan, ja tässä on liikaa epäselvyyttä.
Arvelen että ainakaan kaikissa konservatiivissa yhteisöissä naiset eivät ole sillä tavalla alamaisia miehille kuin tuo auktoriteettiajatus tarkoittaisi.
On ehkä uskallettua kritisoida ylläpitäjän teologiaa, mutta mun mielestä @Silvanus tulkinta Hengen tunnistamisesta lähentelee hurmahenkisyyttä. Sellainen henki, joka ohjaa toimimaan Raamatun sanaa vastaan, ei ole Jumalasta. Joissain karismaattisissa piireissä esiintyy sellaista opetusta, että väitetysti Pyhän Hengen voimassa toimivan henkilön kritisoiminen tulkitaan Pyhän Hengen pilkaksi, ja tällä vaiennetaan kritiikki. Tämä on epätervettä oppia, koska kaikki henget tulee koetella Raamatun sanalla. Lisäksi ihminen on monisyinen otus eikä Jumalan vaikutus ihmisessä ole koskaan 100% puhdasta. Voi olla vilpitön ja Jumalan antama halu palvella seurakuntaa, mutta se voi ohjautua sellaisiin kanaviin, jotka eivät ole oikeita. Enkä sano tätä nyt sillä ajatuksella, että olisin kategorisesti naispappeutta vastaan, koska en ole mikään kovan luokan vastustaja ollenkaan. Aika neutraalilla kannalla ja epävarma asiasta lähinnä. Mutta jos naispappeuden oikeutus vaaditaan tunnustamaan sillä perusteella, että pitää tunnistaa Pyhä Henki, niin mennään metsään. Näissä asioissa ei vaan voi argumentoida kokemuksilla.
Olen samaa mieltä - pelkällä sisäisellä kutsulla tai palvelun halulla tai koetulla Pyhän hengen kutsulla ei voida perustella. Ongelma on siinä, että myös Raamattua ymmärretään eri tavalla. Vaikka monet konservatiivit väittävät - niin täälläkin - että naispappeuden kannattajilla ei ole mitään perusteita Raamatussa, niin kyllä heillä on. Ne eivät vain toista mieltä oleville kelpaa, koska he näkevät kyseiset kohdat toisin.
Vähän sama juttu on kasteen suhteen. Helposti molemmilla kastekannoilla olevat väittävät, että toinen puoli ei perustele Raamatulla, mutta kumpikin puoli perustelee omasta mielestään nimenomaan Raamatulla. Joitakin Raamatun kohtia vain ymmärretään eri tavoin - ja mielestäni varsin usein molemmat tavat ymmärtää ovat jopa mahdollisia. Tietenkään kaksi toisensa pois sulkevaa näkemystä ei voi olla samaan aikaan totta, mutta se, kumpi on oikea, ei ole välttämättä itsestään selvää. Jos olisi, niin eihän opillisia kiistoja olisi.
Lutherin mukaan sakramentti on pätevä, vaikka tomittajana olisi Piru itse, ja tämän mukainen on myös Suomen evl-kirkon tunnustus.
Kirkkojärjestys
I Osa
Yleisiä määräyksiä
1 luku
Kirkon tunnustus ja jäsenet
1 §
Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.
V Kirkon virka
Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidän Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta (Gal. 3:14) saisimme luvatun Hengen (Gal. 3). Seurakuntamme tuomitsevat kasteenuusijat ja muut, 9 jotka katsovat, että Pyhä Henki tulee ihmisiin ilman ulkonaisen sanan välitystä heidän omien valmistelujensa ja tekojensa avulla.
Augsburgin tunnustus (Confessio Augustana)
“…Ne, joille kirjanen on mainitulla tavalla esitelty, ovat todenneet, että esiintyneet kiistat on siinä selvitetty tarkoin Jumalan sanan sekä myös Augsburgin tunnustuksen mukaisesti. Siksi he ovat ilomielin ja kaikkivaltiasta Jumalaa kiittäen ottaneet vastaan ja hyväksyneet tämän Yksimielisyyden ohjeen Augsburgin tunnustuksen oikeana kristillisenä tulkintana.”
Yksimielisyyden kirja (Liber concordiae), jonka Suomen ja Ruotsin evl-kirkot tunnustavat kokonaisuudessaan.
“…Edellisen perusteella on siis helppo vastata kaikkiin niihin kysymyksiin, joilla ihmiset nykyisin itseään vaivaavat. Esimerkiksi kelpaa tämä: Voiko myös kelvoton pappi toimittaa ja jakaa ehtoollisen? Me näet väitämme, ja tästä emme tingi: vaikka ehtoollisen ottaa vastaan tai sen jakaa täysi heittiö, hän ottaa vastaan oikean sakramentin eli Kristuksen ruumiin ja veren. Tässä suhteessa hän ei yhtään eroa siitä, joka toimittaa sen kaikkein kelvollisimmin. Ehtoollinen ei näet nojaa ihmisen pyhyyteen, vaan Jumalan sanaan.”
Yksimielisyyden ohje (Formula Concordiae), joka myös kuuluu Suomen evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin.
Ehtoollisen sakramentin voi toki nauttia “väärällä mielellä” omaksi vahingokseen.
Ryhtyykö Samuel Salmi ja Oulun Tuomiokapituli toimenpiteisiin Töllin kirkon ja sen opin vastaisen puheenvuoron jälkeen, jää nähtäväksi. Oulun hiippakunnan ensimmäiset naispapit vihittiin muuten Salmen ensimmäisessä pappisvihkimyksessä.
Auktoriteetti on Jumalalta ja hierarkia. Olen sanonut tässä ketjussa muistaakseni, että henkilö, joka avustaa ehtoollisella eräällä tavalla partisipoi auktoriteettiin, sillä tarjoaahan hän käsistään totisen Jumalan ruumiin ja veren. Tämä ei tietenkään ole laadultaan tai ainakaan määrältään vastaavaa kuin seurakunnan kaitsijan partisipoiminen. Sitä paitsi, onko asia näin tosiasiallisesti vai ei ylipäänsä, ei ole nyt väliä, tällä hetkellä, tässä ajassa, näinä päivinä riittää, että “asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät”. Lisäksi, ei vastaavaa käytäntöä tunne perinne eikä sitä mikään ihmisjärjellinenkään oikeuta. Mikä on siis se syy, että siellä pitäisi olla nainen näitä jakamassa? Siinä vaiheessa kun tähän keskusteluun ylipäänsä voidaan ryhtyä on käsitys kristillisestä antropologiasta hämärä.
Minä kysyn sinulta. Mitä sinä tarkoitat alamaisuudella? Minulle auktoriteettiasema ei todellakaan ole jokin hallituspesti tai muu vastaava. On erotettava toisistaan auktoriteetti ja tällaiset maalliset järjestelykysymykset. Kirjoitit ylempänä, ettei naisilla olisi aiemmin ollut vaikutusvaltaa suhteessa, mutta tämä on ajatus, jolla ei ole oikeastaan mitään historiallisia perusteita kristikunnassa.
Vastaan vielä tähän:
Toisinaan kuitenkin itsekin mietin, miten ylimääräistä pohdintaa ja epävarmuutta vähentäisi, jos sekä opetus että alttaritehtävät olisivat vain miesten harteilla, niin kuin ennen oli. Vai nousisiko sitten muita epäluuloja - kuten väärin opettavan tai jumalattomasti elävän miespapin ehtoollisen jakamista kohtaan…?
Nämä ovat oikeastaan turhia pohdintoja missään asiallisessa mielessä, siksi en ottanut niihin ylempänä kantaa. Tilanne käsillä on se, mikä se on. Mielikuvituksessa voi tietenkin rakentaa kaikenlaisia skenaarioita, mutta mielikuvituksen rajat ovat äärettömyydessä.
Mua kyllä hieman tökkii, jos kysymys asetetaan näinpäin. Silloinhan saman kysymyksen voi esittää mistä asiasta tahansa: mikä on se syy, että naisten pitää saada opettaa pyhäkoulussa? Kerätä kolehtia? Käyttää seurakunnan kopiokonetta? Pitäisikö kaikki tehtävät siis rajata miehille, jos kukaan ei osaa esittää erityistä perustelua, miksi naisten pitäisi saada tehdä niitä? Mun mielestä tällainen kysymyksenasettelu on päälaellaan. Lähtökohta pitäisi olla toisinpäin: koska miehet ja naiset ovat yhtäläisesti osa Kristuksen ruumista ja Raamatun mukaan Kristuksessa ei ole miestä eikä naista, tulee sukupuolia lähtökohtaisesti kohdella tasa-arvoisesti, ellei ole erityistä syytä rajata joitain tehtäviä vain toiselle sukupuolelle. Tällaisia rajaussyitä löytyy naispappeuteen liittyen, mutta monien muiden seurakunnan palvelutehtävien osalta ei.
Ehtoollista koskevat asiat eivät ole noihin verrattavissa.
Kristuksessa ei ole miestä eikä naista tarkoittaa vain sitä, että kaikki ovat yhtäläisesti Kristuksessa. Se ei tarkoita sitä, että miehet eivät olisi miehiä ja naiset eivät olisi naisia. Se ei tarkoita sitä, että kaikki tekisivät samoja tehtäviä
Minä olen puhunut siis sitä, että uskovat haluavat antaa lahjojansa Kristuksen käyttöön ennen kaikkea yhteisen pappeuden mukaisissa tehtävissä. Sen mukaisesti olen puhunut siitä, että messussa tietyt tehtävät kuuluvat tai ovat avoimia maallikoille (=yhteisen pappeuden papeille) ja olen väittänyt, että sellainen pastori, joka jostain syystä kieltää naisia toimittamasta näitä tehtäviä, toimii väärin.
Henki siis luo halua palvella kirkkoa yleisen pappeuden mukaisissa tehtävissä. Mikäli erityinen pappeus estää näitä toimittamasta, se toimii väärin. Tätä olen yrittänyt sanoa. Ilmeisesti en ole tullut ymmärretyksi.
Se, mitä kirjoitit “halusta tälle paikalle” ja sen jälkeen, jätän huomiotta, koska se ei koske sitä aihetta, josta minä puhun ja olen keskustelemassa. En ole ollut mitään naispappeuskeskustelua tässä käymässä, vaan puhumassa maallikkotehtävistä messussa. @Anskutin näköjään myös onnistui lukemaan kirjoitukseni väärin. En ole oikeuttamassa naispappeutta Hengen sisäisellä kutsulla - sen oikeutan aivan muuten. Puhun siitä, että Pyhä Henki synnyttää ihmisissä halun palvella, ja tällaiseen haluun tulee aina suhtautua pastoraalisesti herkästi.
Yritän paneutua auktoriteettikysymykseen jossain vaiheessa.
Minusta on mukava, että kritisoidaan kerrankin jostain muusta, kuin moderoinnista…
Sellainen henki, joka ohjaa toimimaan Jumalan tahtoa vastaan, ei ole Jumalasta. Tämä Jumalan tahdon vastaan toimiminen arvioidaan ilmoituksen perusteella, jossa keskeisenä mittarina (kaanonina!) meillä on pyhät kirjoitukset. Tämän perusteella myös olen esittänyt juuri RIRKYHULI:n henkien tunnistamisen kriteeriksi; Herra opettaa, että hedelmistään puu tunnetaan, ja Paavalin kautta meillä on tieto Hengen hedelmistä (vs. lihan teot). Hengen hedelminä esitetyt rauha, ilo, rakkaus, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys, itsehillintä ovat siinä mielessä univookkisia (yksimerkityksisiä) tai analogisia (vastaavuus on olemassa), ettei ole olemassa jotain “maallista iloa” ja “hengellistä iloa”, niin että molemmat ovat iloa, mutta maallisen ilon kautta ei voisi ymmärtää, mitä hengellinen ilo on.
Mitä tulee mainittuihin raamatunkohtiin, ne osoittavat minusta sen, että synnintekijätkin yrittävät nimenomaisesti tavoitella Hengen hedelmiä. Tavoitellessaan niitä he kuitenkin lankeavat, ja saavat aikaan vain lihan tekoja. Iloa etsiessään he kapsahtavat juominkeihin, rakkautta etsiessään haureuteen, ja niin edelleen. Hedelmät osoittavat heidän tekonsa.
Jumalan sanaan ja ilmoitukseen perustuva kritiikki ei koskaan ole pilkkaa. Sen vuoksi jos joku sanoo, että Henki on hänet lähettänyt tekemään jotain, häntä voidaan arvioida (=kritisoida) pyhien kirjoitusten avulla. Mutta tämä kritiikki ei saa olla pilkkaavaa. Ajatus siitä, että kristityt arvioisivat toisten tekemisiä pilkaten on minusta todella outo. Pysyn edelleen mielipiteessäni: se, joka pilkkaa toisessa olevaa Henkeä, tekee syntiä Pyhää Henkeä vastaan. (Olen myös sitä mieltä, että tämä on ripissä anteeksiannettava synti.)
Se, että kaikki ovat yhtälaisesti Kristuksessa, Kristuksen ruumiissa, tarkoittaa juuri sitä, että kaikki ovat yhtälaisesti siellä. Se ei kumoa sukupuolista eroa, eikä johda tehtävien samankaltaisuuteen - tästähän eksplisiittisesti kirjoitetaan, että Henki antaa erilaisia tehtäviä, minkä puhe Kristuksen ruumiista sisältää myös. Kysymys on lopulta tästä: millä kriteereillä joku tulee joihinkin tehtäviin kirkossa? Toisin sanoen: millä perusteella Henki antaa yhden opettajaksi ja toisen johonkin muuhun tehtävään?
Minä en näe Hengen tässä toiminnassa, hänen kutsussaan palveluun (sekä yhteisen että erityisen pappeuden tehtäviin), minkäänlaista ennakkoehtoa. Päinvastoin: menopaussin kokeneen Saaran kutsuminen lapseksi, puheongelmaisen Mooseksen kutsuminen kansan johtajaksi, neitsyen kutsuminen äidiksi, kitukasvuisen Paavalin kutsuminen apostoliksi, ja monet muut vastaavat kutsut osoittavat, että gratia supponit naturam ei voi pitää paikkaansa, vaan että kutsu ja armo/lahja luo uuden todellisuuden ihmisessä.
Tämän perusteella esitän nyt naispappeuskeskusteluun yhden kommentin: Papin pappeus ei perustu koskaan häneen itseensä, vaan se perustuu kutsuun, ei pappiin itseensä. Kutsu puolestaan perustuu kutsujan tahtoon. En pidä mahdottomana, etteikö Jumala voisi toimia niin, että hän kutsuu papiksi ainoastaan miehiä. Jos näin kuitenkin on, siitä ei kuitenkaan voida johtaa sitä, että miespappien pappeus perustuisi heidän mieheyteensä. Ei. Edelleen: tällöinkin pappeus perustuu kutsujan tahtoon, samoin kuin rajoitus, mutta pappeus ei koskaan perustu kutsuttuihin, vaan itse kutsuun.
)