Okei. Aamuisin ei ole kuin korkeintaan katekeeseja. Jossain on messu perjantaina iltapäivällä.
Sunnuntaivelvollisuusasiaa huolestuttavampi on kuitenkin parannuksen sakramentin kriisi kirkossa. Siitä on vaikeaa puhua, kun se koetaan niin yksityisasiaksi. Itse rukoilen sen puolesta että papisto ottaa siihen tulevina vuosina kantaa jopa joillain uusilla suosituksilla/säännöillä.
Siunattuja ne papit jotka järjestävät seurakuntansa konfessionaarioon papin jopa messunkin ajaksi. Mutta tietysti pappien määrä on se mikä tätä rajoittaa.
1 tykkäys
Jep, siis tarkoitin, että totta kai katolisen seurakunnan on tarjottava messu sunnuntaina (jos puhutaan siis alueesta, jossa messuja viikoittain järjestetään – Suomessa on toki paljon paikkoja, missä messuja voidaan järjestää vain harvemmin tai satunnaisesti jos ollenkaan), joten jos sunnuntaina messua ei ole ja tuo on myöhäisin lauantaina vietetty messu, niin oletan sen olevan sunnuntaivigiliamessu, joka täyttää sunnuntaivelvollisuuden.
Luulen, että pappeja on sen verran vähän ja he joutuvat ajelemaan eri paikkakuntien väliä, ettei ole mahdollista järjestää sunnuntaisin messua joka paikkakunnalla. Seurakuntalaisia näyttää täälläpäin katolisessa seurakunnassa olevan aika mukavasti. Suurin piirtein saman verran kuin keskiverto vapaiden suuntien seurakunnissa.
1 tykkäys
Kun aikoinani budjasin Stadissa, oli katolinen kirkko parhaimmillaan kävelymatkan päässä. Silloin oli helppoa osallistua sunnuntain(kin) messuun.
Mutta silloin kun olen muualla asunut, on kirkko aina ollut lähimmilläänkin kymmenien kilsojen päässä. Silloin on kyllä messut jääneet harvinaiseksi…
Muuten: vierastan kyllä tuota “velvollisuutta” messun yhteydessä…Ymmärtääkseni idän kirkon puolella ei puhuta velvollisuudesta osallistua pyhään liturgiaan…
1 tykkäys
Ei puhuta. Uskon täytyy aina nousta vapaudesta ja perustua vapaaehtoisuuteen, ei pakkoon. Kun ihminen menee liturgiaan, sen pitäisi aina olla vapaasta tahdosta nousevaa. (Lapset toki menevät sinne minne vanhemmatkin.)
Ortodoksien palveluksiin osallistumisaktiivisuutta kontrolloidaan vain ortodoksisessa seminaarissa, jossa täytyy osallistua tietty määrä palveluksiin sekä läsnäolijana että palvelustehtävissä osana opintojen kohtaa “Liturgiset harjoitukset”. Teologeilla ja kanttoreilla määrä on isompi kuin uskonnonopettajiksi opiskelevilla. Mutta muuten maallikoiden osallistumista palveluksiin ei kontrolloida mitenkään eikä niihin velvoiteta osallistumaan.
Joskus saattaa joku muistuttaa siitä, että wanhoina hyvinä aikoina (lue: joskus 1000 vuotta sitten) kirkko katsoi, että se joka oli jättänyt osallistumatta liturgiaan ilman pätevää syytä yli 3 viikon ajan, oli erottanut itse itsensä kirkon yhteydestä. Toisin sanoen sen “ankaran” vanhan periaatteenkin pystyy toteuttamaan helposti sillä, että käy kerran kuussa liturgiassa. Säännöllisen osallistumisen hyödyllisyydestä elämälle toki papit usein muistuttavat.
1 tykkäys
Mikään pakkohan ei pidä olla motiivina millekään paitsi veroille ja kuolemalle. Käyn itse kirkossa ja jumalanpalveluksissa epäsäännöllisen säännöllisesti. Jos ei kesäkautta lasketa mukaan niin aina vähintään kerran kuukaudessa, yleensä kaksi tai kolme. Parhaimpina päivinä tai viikkoina kahdesti.
Paras mennä silloin kun on siihen valmis ja sitä kaipaa. Lisäksi hengellisyyttään voi toteuttaa myös kuuntelemalla ohjelmia radioista, netistä tai TV:stä, vaikka ehtoollinen jääkin tuolloin luonnollisesti väliin. Parhaina radiojumalanpalveluksina pidän Dein kautta lähetettävää Suomen Raamattuopiston jumalanpalvelusta sunnuntaisin klo 11. Sen jälkeen ehtii vielä kahteenkin eri jumalanpalvelukseen tai messuun iltapäivällä ja illemmalla.
Messuvelvollisuus kuulostaa vähän samanlaiselta sanalta ja asialta kuin puhe “aviovelvollisuudesta”: asiaa, jonka pitäisi olla mieleinen ja suuren ilon lähde, lähestytään pakon ja velvollisuuden kautta. Se ei kuulosta oikein hedelmälliseltä lähestymistavalta.
1 tykkäys
Sanan huono kaiku johtuu osin siitä, että mehän haluamme aina vain oikeuksia, mutta emme velvollisuuksia. Periaatteessa velvollisuus on jotain, mikä on oikein, mikä kuuluu tehdä, jos siis puhutaan moraalisesta velvollisuudesta. Toki on olemassa myös lain vaatimia velvollisuuksia, mikä sitten tuo sanaan pakon sävyn, sillä näitä velvollisuuksia ei noudateta välttämättä siksi, että se on oikein, vaan siksi, että noudattamattomuudesta saa rangaistuksen. Joskus nämä ovat vähän sekä että. Esimerkiksi asevelvollisuuteen jotkut suhtautuvat moraalisena velvollisuutena puolustaa maataan, osa taas pitää sitä valtion pakkovaltana, tai jotain tuolta väliltä.
Mielestäni aviovelvollisuus ja messuvelvollisuus (en ole katolilainen, mutta kyllähän luterilaisuudessakin jo ihan kolmannen käskyn selityksessä aika vahvasti puhutaan Jumalan sanan kuulon tärkeydestä, ja Iso katekismuksessa erityisesti ehtoollisen nauttimisen tärkeydestä) ovat velvollisuuksia moraalisessa mielessä, tehdään mitä kuuluu tehdä, koska niin oikein, niin on hyvä, “tein vain velvollisuuteni”. Minulla isänä on velvollisuus huolehtia lapsistani. Sehän on hieno ja iloinen asia. Mutta silloinkin, kun se ei sitä ole en pääse siitä irti, sillä se on minun velvollisuuteni, hyvässä ja pahassa, ja sen laiminlyönti olisi väärin ja haitallista.
En siis varsinaisesti väitä sinulle vastaan, mutta aloin pohtia onko velvollisuus todella niin negatiivinen käsite. Sillä on ehkä liian kielteinen leima, ja se pitäisi nostaa taas arvoonsa.
5 tykkäystä
Itse olen kokenut sunnuntaivelvollisuuden uskonelämää tukevana ja rakentavana asiana. Useinhan sitä menee messuun mielellään, mutta itse en ainakaan ole niin viisas ihminen, ettenkö joinakin sunnuntaina mieluummin haluaisi pysyä pehkuissa pitkään, pelata videopelejä tai tehdä töitä (lepopäivän pyhittäminen on sekin, sivumennen sanoen, velvollisuus jonka hedelmät ovat mitä parhaimmat!). Joskus messuun ehtiminen vaatii hieman ylimääräistä vaivaa, joskus messuun meneminen ei innosta. Kun sinne on kuitenkin saanut itsensä raahattua, on siihen jälkikäteen – usein jo heti messun alussa – tyytyväinen. En tosiaan asettaisi vastakkain velvollisuutta ja tekemisen iloa – eivät ne sulje toisiaan pois. Samalla minusta messussa saatava hengellinen ravinto on tarpeeksi tärkeää, että sen pariin kannattaa hakeutua silloinkin, kun ei erityisesti huvita.
4 tykkäystä
En tiedä voiko kovin moni elää näin. Tai ehkä suurin osa ihmisistä ovat vain valtavan fiksuja ja motivoituneita, ja haluavat aina tehdä sen, mikä on hyvää. Veikkaan kuitenkin että velvollisuuksia on kaikilla elämässään muitakin kuin verot. On aiemmin mainittu velvollisuus huolehtia perheestä – silloinkin jos väsyttää, ärsyttää ja ahdistaa. On velvollisuus pitää kiinni tehdyistä sopimuksista ja lupauksista, velvollisuus auttaa hädässä olevaa, velvollisuus käydä töissä ja maksaa vuokrat, velvollisuus pyhittää lepopäivä. Toki on periaatteessa mahdollista elää aina mielensä mukaan näissäkin asioissa, mutta siinä menee elämä pikaisesti pipariksi. Velvollisuudet liittyvät pitkäjänteisyyteen enemmän kuin pelkkään pakkoon, mielestäni: ne rakentavat tavoitteita kohti, joita on mahdotonta saavuttaa hetken mielenjohteesta, jotka vaativat sen sijaan päätöstä toimia tietyllä, hyväksi koetulla tavalla tuntui se yksittäisenä päivänä nautinnolliselta tai ei. Välillä velvollisuuksiaan ei jaksa täyttää tai ne täyttyy rimaa hipoen – se on luonnollista. Ei sunnuntaivelvollisuuskaan ole sellainen pakko, joka kaataa maailman – omista epäonnistumisista ripittäytyminen ei ole mikään kovin harvinainen tapahtuma, kun niitä epäonnistumisia väkisin arjen saatossa kertyy.
1 tykkäys
Uskovien yhteydessä käyminen tulee aika luonnolliseksi. Sitä vain haluaa nähdä muita. Seurakunta tai kirkko tai messu tai liturgia ei tietenkään ole mikään seurustelukerho. Velvollisuus tulisi kokea velvollisuutena Jumalaa kohtaan ja sen velvollisuuden tunteen pitäisi kummuta rakkaudesta käsin. Silloin se ei toisaalta ole enää velvollisuus.
2 tykkäystä
Nämä kaksi juttua eivät ehkä ole tulleet vielä riittävän selvästi sanottua:
- Sunnuntaivelvollisuus ei missään nimessä rajoitu vain sunnuntain päämessuun tai omaan seurakuntaan; mikä tahansa sunnuntaina tai lauantai-iltana missä tahansa vietetty minkä tahansa katolisen riituksen mukainen eukaristia kelpaa tähän.
- Sunnuntaivelvollisuuden täyttämistä ei todellakaan valvota millään tavalla.
Itse olen aika samoilla linjoilla @Nienna n kanssa. Velvollisuus antaa tukea uskon harjoittamiseen, koska totta tosiaan olisi usein helpompaa jäädä kotiin, vaikka itse kovastikin haluaisi kirkkoon.
3 tykkäystä
Tässä on varmaan monta näkökohtaa vaikuttamassa. En mitenkään tarkoita kiistää sitä, etteikö jollekin ihmiselle ajatus messusta velvollisuutena voisi olla hyväksikin. Noin yleisesti ottaen tuntuu kuitenkin jotenkin erikoiselta, että asiaa jonka pitäisi olla sekä itsestäänselvyys että ilon ja kiitoksen aihe, lähestytään velvollisuuden kautta. Yleensä ihmisiä on helpompi motivoida porkkanalla kuin kepillä. Tähän voi liittyä myös sellainen asia, että ihmisillä on erilaisia suhtautumistapoja sääntöihin ja velvoitteisiin. Jotkut ovat tosi tunnollisia ja jotkut ottavat rennommin. Itse olen taipuvainen sellaiseen ajatteluun, että sääntö on sääntö ja sääntöjä noudatetaan pilkulleen. Jos on synti olla menemättä messuun, niin sellaista ei silloin voi tehdä eikä suhtautua mahdollisiin lankeemuksiin kevyesti. Mutta toisaalta mulla ei ole kokemusta tuollaisesta helpompaa jäädä kotiin -tilanteesta, jossa velvollisuusajattelu tukisi osallistumista. Ehkä kun kirkossa käyminen on lapsesta asti muodostunut riittävän itsestäänselväksi rutiiniksi, ei aamulla edes pysähdy miettimään sitä, meneekö vai ei. Joskus harvoin on poikkeusaikataulupäiviä, jolloin jättää menemättä, ja se on perusteellisesti harkittu ja tietoinen asia - ja tuntuu todella kummalliselta sunnuntailta!
No eipä varmaan, koska kärjistin asiaa mikä olisi pitänyt tyylistäkin huomata. En silti kannata pakkoa mihinkään ns vapaavalintaisiin asioihin, joita hengellinen elämäkin on. Pakkoa tai mieluummin motivoitunutta toimintaa on myös työnteko, lapsiensa kasvattaminen jne, vaikka monesti näyttääkin siltä että jotkut näistäkin velvoitteista luistavat. Myös opiskelukin on hyvä asia ja pakkokin, jos meinaa saada tutkintonsa valmiiksi.
Kirkkoon ei ole kuitenkaan pakko kenenkään mennä. Se kuuluu hyvään hengellisen elämään, mutta voi sitä viettää toisellakin tavalla. Ja kuten sanoin, käyn parhaimpina viikkoina tai sunnuntaina kahdestikin messussa. Pakosta ei voi uskoa, rakastaa, kiinnostua tai muuttaa tuntemuksiaan. Mutta kun motivoidutaan, niin elämä ja asiat ovat tasapainossa.
Ei tietenkään ole pakko mennä kirkkoon – ei ole mikään pakko olla kristittykään, tai pakko olla katolilainen. Sunnuntaivelvollisuushan koskee katolilaisia, ei muita. Se on velvollisuus johon astutaan vapaaehtoisesti, uskosta ja rakkaudesta Jumalaan, mikäli luottaa siihen, että Jumala kirkkonsa kautta kaitsee ja ravitsee, ja että kirkko on asettanut sunnuntaivelvollisuuden hyvästä syystä. Katolinen näkemys on, että hyvään hengelliseen elämään kuuluu ihanteellisesti aina säännöllinen messussäkäynti, jos se on fyysisesti ja henkisesti mahdollista.
Toivottavasti tästä pakosta ei nyt tule omituista kuvaa. Kuten Max kirjoitti, ei tätä asiaa kytätä. Lopulta tämä on aina yksilön valinnan piirissä oleva asia: ajatteleeko, että sunnuntaivelvollisuus on mielekäs, vai ei. Kukaan ei aikuista ihmistä pakota kirkkoon. Katolilaiset, jotka noudattavat sunnuntaivelvollisuutta, kokevat että siinä on järkeä, ja sen motiivina on nimenomaan pyrkimys rakastaa ja kunnioittaa Jumalaa omassa arjessa. Normaalistihan, kuten aiemmin mainittu, messuun suuntaa joka tapauksessa mielellään ilman sen kummempia pohdintoja velvollisuuksista.
3 tykkäystä
Ei kerran kuussa vaan kerran kolmessa viikossa.
1 tykkäys
Mietin, onko se hengellisesti hyvä asia kirjoitella täällä. Ei todennäköisesti. 
Mutta;
Itselleni sunnuntaivelvollisuus on tärkeä asia. Koska persoonallisuuteni/syntini ja heikkouteni/hengellinen taustani/lähiympäristöni ym. ovat tehneet minusta sellaisen kun nyt olen, minulle olisi ehkä erittäin huono tilanne se, että sunnuntaivelvollisuutta ei olisi. Koska onnistun syntielämässäni keskimäärin kohtuullisen hyvin muutenkin en tosiaankaan halua tietoisesti siksi tehdä lisää syntejä ja vielä vakavia sellaisia. (Sitähän sunnuntaivelvollisuuden tietoisesti rikkominen todellisuudessa olisi.)
Minä nimittäin ajattelen muutenkin itsestäni suurinpiirtein näin: "Mikä sinä luulet olevasi, joku pyhimys vai? Kun näin rukoilet, viihdyt kirkossa ja yrität lähestyä Herraamme Jeesusta koska käyt messussa? Kuinka moni sinua parempi ei käy, mitä oikein luulet itsestäsi? Olethan nähnyt jo rippituolissakin monet, monet kerrat että olet hyvin kaukana pyhistä ja pyhästä elämästä… "
Se, että yleensä voin käydä pyhässä messussa johtuu pohjimmiltaan siitä että sinne on pakko mennä. Minä menen messuun välttääkseni syntiä, minulla ei ole varaa rikkoa elämässäni (enempää) pyhää katolista ja apostolista kirkkoa vastaan. Kirkko ja sen kaikki pyhyys on tosiaankin minulle liian pyhää.
Vielä lisään: Viihdyn toki kirkossa ja oikeastaan rakastan messussa käymistä mutta samalla en voisi mennä sinne jos sinne meneminen ei olisi “pakollista” näiden persoonallisuuteeni ja uskoni ilmaisuun ym. liittyvien mainitsemieni seikkojen takia. En kävisi kirkossa todennäköisesti kuin ehkä jouluna tai pääsiäisenä, jos “messupakkoa” ei olisi.
1 tykkäys
Meillä taas kirkkoon lähtöä vastustaa eniten 8-vuotias tytär, koska “kenenkään kavereiden ei tarvitse käydä kirkossa” ymv. joten en pitäisi tuota lasten kanssa käymistä minään varmana ihmelääkkeenä asiaan. Olisi totisesti helpompaa antaa periksi, jos ei olisi selvää että meidän aikuisten on joka tapauksessa mentävä kirkkoon.
3 tykkäystä
Niin, äidilläni aikanaan tältä osin hyvin sama tilanne. 
Kenenkään kaverin ei tarvinnut mennä kirkkoon, ja olisin kyllä 8-vuotiaana ja myöhemminkin keksinyt monelle sunnuntaiaamulle hauskemmalta tuntuvaa tekemistä. Jälkikäteen olen tosi kiitollinen, että sunnuntaimessut ovat olleet osa elämää aina, lapsuudenmarinoistani huolimatta. Lapsena messussakäynnin kokee helposti eri tavalla kuin aikuisempana, mutta uskon kaikilla niillä “tylsillä” ja “turhilla” messuilla olleen tuossakin iässä positiivisia vaikutuksia, joita ei silloin tajunnutkaan – Jumala välittää armoaan erityisellä tavalla nimenomaan eukaristian vietossa, ja evankeliumitekstejäkin alkoi tuolloin ymmärtää. Myös seurakuntamme papit tulivat näin pitkällä aikavälillä tutuiksi, mikä sitten myöhemmin osoittautui arvokkaaksi, kun uskonasiat alkoivatkin kiinnostaa enemmän ja oli tarvetta keskustella aiheesta myös perhepiirin ulkopuolella.
1 tykkäys