Menen messuun, jos kirkko on suhteellisen lähellä. Yleensä erityisen rankka kerta raahautua kirkkoon on 1.1. jolloin on velvoittava Neitsyt Marian juhlapyhä. Siinä kuitenkin on edellisenä iltana valvottu myöhään ja yleensä oltu ystäväpiirissä tai sukulaisten luona. Mutta vaikka herääminen on rankkaa, eikä yleensä kiinnosta yhtään, on velvollisuus suuri armo. Aina se tekee hyvää, kun tulee messussa käytyä eikä sitä tarvitse jälkeenpäin katua.
Messuvelvollisuus on erinomainen asia. On toki ideaali, että jokaisella syntyy sellainen sisäinen halu ja motivaatio, ettei kirkkoon lähteminen tunnu pakolta. Mutta minä ainakin kykenen helposti keksimään kaikenlaisia tekosyitä, joiden varjolla messuissa käynti jäisi. Tästäkin ketjusta huomaa, ettei siellä kirkossa tule käytyä välttämättä joka viikko, jos asia jätetään vain vapaaehtoiseksi. Minä otan mielummin messun velvollisuuden kautta joka viikko, kuin messun vain silloin, kun tekosyiltäni ehtisin.
Se, että messuissa käynti on velvollisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se tarvitsee jättää sille tasolle. Että kaiken tekee vain pakosta. Jo ihan maallisesti ajateltuna tapojen synnyttäminen vaatii vain toistoja, vaikka homma ei aina niin kiinnostaisi. Messuvelvollisuus tukee sitä, että kirkkoon lähtemisestä tulee tapa. Kun on saanut itsensä velvollisuuden tai tavan varjolla kirkkoon, on helpompi keskittyä siihen hengelliseen puoleen, kuin jos vain makaisi kotona telkkaria katsoen. Ja kun ymmärtää, mitä messussa tapahtuu, on hämmästyttävää, kuinka kukaan voisi jättää sellaisen mahdollisuuden väliin. Mutta ihmisluonto on heikko. Messuvelvollisuus tukee kristittynä kasvamista ja elämistä.