Sanan huono kaiku johtuu osin siitä, että mehän haluamme aina vain oikeuksia, mutta emme velvollisuuksia. Periaatteessa velvollisuus on jotain, mikä on oikein, mikä kuuluu tehdä, jos siis puhutaan moraalisesta velvollisuudesta. Toki on olemassa myös lain vaatimia velvollisuuksia, mikä sitten tuo sanaan pakon sävyn, sillä näitä velvollisuuksia ei noudateta välttämättä siksi, että se on oikein, vaan siksi, että noudattamattomuudesta saa rangaistuksen. Joskus nämä ovat vähän sekä että. Esimerkiksi asevelvollisuuteen jotkut suhtautuvat moraalisena velvollisuutena puolustaa maataan, osa taas pitää sitä valtion pakkovaltana, tai jotain tuolta väliltä.
Mielestäni aviovelvollisuus ja messuvelvollisuus (en ole katolilainen, mutta kyllähän luterilaisuudessakin jo ihan kolmannen käskyn selityksessä aika vahvasti puhutaan Jumalan sanan kuulon tärkeydestä, ja Iso katekismuksessa erityisesti ehtoollisen nauttimisen tärkeydestä) ovat velvollisuuksia moraalisessa mielessä, tehdään mitä kuuluu tehdä, koska niin oikein, niin on hyvä, “tein vain velvollisuuteni”. Minulla isänä on velvollisuus huolehtia lapsistani. Sehän on hieno ja iloinen asia. Mutta silloinkin, kun se ei sitä ole en pääse siitä irti, sillä se on minun velvollisuuteni, hyvässä ja pahassa, ja sen laiminlyönti olisi väärin ja haitallista.
En siis varsinaisesti väitä sinulle vastaan, mutta aloin pohtia onko velvollisuus todella niin negatiivinen käsite. Sillä on ehkä liian kielteinen leima, ja se pitäisi nostaa taas arvoonsa.
Itse olen kokenut sunnuntaivelvollisuuden uskonelämää tukevana ja rakentavana asiana. Useinhan sitä menee messuun mielellään, mutta itse en ainakaan ole niin viisas ihminen, ettenkö joinakin sunnuntaina mieluummin haluaisi pysyä pehkuissa pitkään, pelata videopelejä tai tehdä töitä (lepopäivän pyhittäminen on sekin, sivumennen sanoen, velvollisuus jonka hedelmät ovat mitä parhaimmat!). Joskus messuun ehtiminen vaatii hieman ylimääräistä vaivaa, joskus messuun meneminen ei innosta. Kun sinne on kuitenkin saanut itsensä raahattua, on siihen jälkikäteen – usein jo heti messun alussa – tyytyväinen. En tosiaan asettaisi vastakkain velvollisuutta ja tekemisen iloa – eivät ne sulje toisiaan pois. Samalla minusta messussa saatava hengellinen ravinto on tarpeeksi tärkeää, että sen pariin kannattaa hakeutua silloinkin, kun ei erityisesti huvita.
En tiedä voiko kovin moni elää näin. Tai ehkä suurin osa ihmisistä ovat vain valtavan fiksuja ja motivoituneita, ja haluavat aina tehdä sen, mikä on hyvää. Veikkaan kuitenkin että velvollisuuksia on kaikilla elämässään muitakin kuin verot. On aiemmin mainittu velvollisuus huolehtia perheestä – silloinkin jos väsyttää, ärsyttää ja ahdistaa. On velvollisuus pitää kiinni tehdyistä sopimuksista ja lupauksista, velvollisuus auttaa hädässä olevaa, velvollisuus käydä töissä ja maksaa vuokrat, velvollisuus pyhittää lepopäivä. Toki on periaatteessa mahdollista elää aina mielensä mukaan näissäkin asioissa, mutta siinä menee elämä pikaisesti pipariksi. Velvollisuudet liittyvät pitkäjänteisyyteen enemmän kuin pelkkään pakkoon, mielestäni: ne rakentavat tavoitteita kohti, joita on mahdotonta saavuttaa hetken mielenjohteesta, jotka vaativat sen sijaan päätöstä toimia tietyllä, hyväksi koetulla tavalla tuntui se yksittäisenä päivänä nautinnolliselta tai ei. Välillä velvollisuuksiaan ei jaksa täyttää tai ne täyttyy rimaa hipoen – se on luonnollista. Ei sunnuntaivelvollisuuskaan ole sellainen pakko, joka kaataa maailman – omista epäonnistumisista ripittäytyminen ei ole mikään kovin harvinainen tapahtuma, kun niitä epäonnistumisia väkisin arjen saatossa kertyy.
Uskovien yhteydessä käyminen tulee aika luonnolliseksi. Sitä vain haluaa nähdä muita. Seurakunta tai kirkko tai messu tai liturgia ei tietenkään ole mikään seurustelukerho. Velvollisuus tulisi kokea velvollisuutena Jumalaa kohtaan ja sen velvollisuuden tunteen pitäisi kummuta rakkaudesta käsin. Silloin se ei toisaalta ole enää velvollisuus.
Nämä kaksi juttua eivät ehkä ole tulleet vielä riittävän selvästi sanottua:
Sunnuntaivelvollisuus ei missään nimessä rajoitu vain sunnuntain päämessuun tai omaan seurakuntaan; mikä tahansa sunnuntaina tai lauantai-iltana missä tahansa vietetty minkä tahansa katolisen riituksen mukainen eukaristia kelpaa tähän.
Sunnuntaivelvollisuuden täyttämistä ei todellakaan valvota millään tavalla.
Itse olen aika samoilla linjoilla @Nienna n kanssa. Velvollisuus antaa tukea uskon harjoittamiseen, koska totta tosiaan olisi usein helpompaa jäädä kotiin, vaikka itse kovastikin haluaisi kirkkoon.
Tässä on varmaan monta näkökohtaa vaikuttamassa. En mitenkään tarkoita kiistää sitä, etteikö jollekin ihmiselle ajatus messusta velvollisuutena voisi olla hyväksikin. Noin yleisesti ottaen tuntuu kuitenkin jotenkin erikoiselta, että asiaa jonka pitäisi olla sekä itsestäänselvyys että ilon ja kiitoksen aihe, lähestytään velvollisuuden kautta. Yleensä ihmisiä on helpompi motivoida porkkanalla kuin kepillä. Tähän voi liittyä myös sellainen asia, että ihmisillä on erilaisia suhtautumistapoja sääntöihin ja velvoitteisiin. Jotkut ovat tosi tunnollisia ja jotkut ottavat rennommin. Itse olen taipuvainen sellaiseen ajatteluun, että sääntö on sääntö ja sääntöjä noudatetaan pilkulleen. Jos on synti olla menemättä messuun, niin sellaista ei silloin voi tehdä eikä suhtautua mahdollisiin lankeemuksiin kevyesti. Mutta toisaalta mulla ei ole kokemusta tuollaisesta helpompaa jäädä kotiin -tilanteesta, jossa velvollisuusajattelu tukisi osallistumista. Ehkä kun kirkossa käyminen on lapsesta asti muodostunut riittävän itsestäänselväksi rutiiniksi, ei aamulla edes pysähdy miettimään sitä, meneekö vai ei. Joskus harvoin on poikkeusaikataulupäiviä, jolloin jättää menemättä, ja se on perusteellisesti harkittu ja tietoinen asia - ja tuntuu todella kummalliselta sunnuntailta!
No eipä varmaan, koska kärjistin asiaa mikä olisi pitänyt tyylistäkin huomata. En silti kannata pakkoa mihinkään ns vapaavalintaisiin asioihin, joita hengellinen elämäkin on. Pakkoa tai mieluummin motivoitunutta toimintaa on myös työnteko, lapsiensa kasvattaminen jne, vaikka monesti näyttääkin siltä että jotkut näistäkin velvoitteista luistavat. Myös opiskelukin on hyvä asia ja pakkokin, jos meinaa saada tutkintonsa valmiiksi.
Kirkkoon ei ole kuitenkaan pakko kenenkään mennä. Se kuuluu hyvään hengellisen elämään, mutta voi sitä viettää toisellakin tavalla. Ja kuten sanoin, käyn parhaimpina viikkoina tai sunnuntaina kahdestikin messussa. Pakosta ei voi uskoa, rakastaa, kiinnostua tai muuttaa tuntemuksiaan. Mutta kun motivoidutaan, niin elämä ja asiat ovat tasapainossa.
Ei tietenkään ole pakko mennä kirkkoon – ei ole mikään pakko olla kristittykään, tai pakko olla katolilainen. Sunnuntaivelvollisuushan koskee katolilaisia, ei muita. Se on velvollisuus johon astutaan vapaaehtoisesti, uskosta ja rakkaudesta Jumalaan, mikäli luottaa siihen, että Jumala kirkkonsa kautta kaitsee ja ravitsee, ja että kirkko on asettanut sunnuntaivelvollisuuden hyvästä syystä. Katolinen näkemys on, että hyvään hengelliseen elämään kuuluu ihanteellisesti aina säännöllinen messussäkäynti, jos se on fyysisesti ja henkisesti mahdollista.
Toivottavasti tästä pakosta ei nyt tule omituista kuvaa. Kuten Max kirjoitti, ei tätä asiaa kytätä. Lopulta tämä on aina yksilön valinnan piirissä oleva asia: ajatteleeko, että sunnuntaivelvollisuus on mielekäs, vai ei. Kukaan ei aikuista ihmistä pakota kirkkoon. Katolilaiset, jotka noudattavat sunnuntaivelvollisuutta, kokevat että siinä on järkeä, ja sen motiivina on nimenomaan pyrkimys rakastaa ja kunnioittaa Jumalaa omassa arjessa. Normaalistihan, kuten aiemmin mainittu, messuun suuntaa joka tapauksessa mielellään ilman sen kummempia pohdintoja velvollisuuksista.
Mietin, onko se hengellisesti hyvä asia kirjoitella täällä. Ei todennäköisesti.
Mutta;
Itselleni sunnuntaivelvollisuus on tärkeä asia. Koska persoonallisuuteni/syntini ja heikkouteni/hengellinen taustani/lähiympäristöni ym. ovat tehneet minusta sellaisen kun nyt olen, minulle olisi ehkä erittäin huono tilanne se, että sunnuntaivelvollisuutta ei olisi. Koska onnistun syntielämässäni keskimäärin kohtuullisen hyvin muutenkin en tosiaankaan halua tietoisesti siksi tehdä lisää syntejä ja vielä vakavia sellaisia. (Sitähän sunnuntaivelvollisuuden tietoisesti rikkominen todellisuudessa olisi.)
Minä nimittäin ajattelen muutenkin itsestäni suurinpiirtein näin: "Mikä sinä luulet olevasi, joku pyhimys vai? Kun näin rukoilet, viihdyt kirkossa ja yrität lähestyä Herraamme Jeesusta koska käyt messussa? Kuinka moni sinua parempi ei käy, mitä oikein luulet itsestäsi? Olethan nähnyt jo rippituolissakin monet, monet kerrat että olet hyvin kaukana pyhistä ja pyhästä elämästä… "
Se, että yleensä voin käydä pyhässä messussa johtuu pohjimmiltaan siitä että sinne on pakko mennä. Minä menen messuun välttääkseni syntiä, minulla ei ole varaa rikkoa elämässäni (enempää) pyhää katolista ja apostolista kirkkoa vastaan. Kirkko ja sen kaikki pyhyys on tosiaankin minulle liian pyhää.
Vielä lisään: Viihdyn toki kirkossa ja oikeastaan rakastan messussa käymistä mutta samalla en voisi mennä sinne jos sinne meneminen ei olisi “pakollista” näiden persoonallisuuteeni ja uskoni ilmaisuun ym. liittyvien mainitsemieni seikkojen takia. En kävisi kirkossa todennäköisesti kuin ehkä jouluna tai pääsiäisenä, jos “messupakkoa” ei olisi.
Meillä taas kirkkoon lähtöä vastustaa eniten 8-vuotias tytär, koska “kenenkään kavereiden ei tarvitse käydä kirkossa” ymv. joten en pitäisi tuota lasten kanssa käymistä minään varmana ihmelääkkeenä asiaan. Olisi totisesti helpompaa antaa periksi, jos ei olisi selvää että meidän aikuisten on joka tapauksessa mentävä kirkkoon.
Niin, äidilläni aikanaan tältä osin hyvin sama tilanne. Kenenkään kaverin ei tarvinnut mennä kirkkoon, ja olisin kyllä 8-vuotiaana ja myöhemminkin keksinyt monelle sunnuntaiaamulle hauskemmalta tuntuvaa tekemistä. Jälkikäteen olen tosi kiitollinen, että sunnuntaimessut ovat olleet osa elämää aina, lapsuudenmarinoistani huolimatta. Lapsena messussakäynnin kokee helposti eri tavalla kuin aikuisempana, mutta uskon kaikilla niillä “tylsillä” ja “turhilla” messuilla olleen tuossakin iässä positiivisia vaikutuksia, joita ei silloin tajunnutkaan – Jumala välittää armoaan erityisellä tavalla nimenomaan eukaristian vietossa, ja evankeliumitekstejäkin alkoi tuolloin ymmärtää. Myös seurakuntamme papit tulivat näin pitkällä aikavälillä tutuiksi, mikä sitten myöhemmin osoittautui arvokkaaksi, kun uskonasiat alkoivatkin kiinnostaa enemmän ja oli tarvetta keskustella aiheesta myös perhepiirin ulkopuolella.
Oikeastaan olet hyvin oikeassa, mutta maailma ympärillämme ei ole niin positiivinen kirkossa käyntiä kohtaan. Eikä ole ehkä pohjimmiltaan koskaan 2000 vuoden aikana ollut. Katolinen kirkko (meitähän tämä koskee) on turvannut pakolla sen, että Kristuksen, Herramme, kohtaaminen on joillekin mahdollista. Itse en rohkenisi lähestyä “vapaaehtoisesti”, onneksi on siis tämä siunattu pakko. Oma syyni liittyy siis hengellisyyteen, spiritualiteettiini. Velvollisuus on myös hyvä silloin, kun joku lähellä ei hyväksy katolilaisen kirkossakäyntiä. Se, ettei päästä toista messuun osoittaa näin että on synti estää toista. Jos messussa käymättömyys olisi sallittua, ei olisi mitenkään pahaa jos perheessä joku tai vaikka ympäröivä yhteiskunta kieltäisi messuun menemisen. “Vapaaehtoinen sunnuntai hobby”, eihän sen toiselta kieltäminen ole vakavaa. Näin sormi osoittaa ko. estäjää kohti eikä messuun aikovaa kohti. Syyllinen ja synnin kantaja on kieltäjä. On sitten kyseessä esim. ateistinen, kristinuskon vastainen yhteiskunta tai vaikka juopotteleva pahispuoliso tai orjapiiskurityönantaja, jonka mielestä erityisesti sunnuntaina pitää raataa.
Koska olen keskellä prosessia, jossa koitan tiettyjä katolisen elämäntavan piirteitä selittää itselleni - kuten tein aikoinaan ortodoksisen elämäntavan kohdalla - niin lähden siitä, että Apostolien teoista ja UT:n kirjeistä välittyy tuntuma varsin ankarasta seurakuntakurista: jos olet mukana touhussa, niin sitten kanssa olet.
Tällä on meidän aikanamme huono kaiku, koska erityisesti viime vuosina on paljon uutisoitu esim. tietyistä liikkeistä, joissa “vikuroineet” ovat joutuneet totaalisesti liikkeen ulkopuolelle - myös omaisten hylkäämäksi. Siksi messupakko voi joistakin - toivottavasti vähäisestä joukosta - haiskahtaa lahkomeiningiltä, hengelliseltä väkivallalta jne. Joka tapauksessa se on vastoin meidän kulttuuripiirimme ajatusta asioiden vapaavalintaisuudesta myös ja erityisesti uskonasioissa. Olen itse edustava esimerkki tämän periaatteen noudattamisesta.
Mutta tuo raamatullinen lähtökohta on se, josta käsin tätä messupakkoa nyt työstän:
se on raamatullinen; kristityt ovat yhteen kokoontuva yhteisö
se on ymmärrettävä varhaisissa olosuhteissa, joissa ensin elettiin vihamielisen juutalaisyhteisön ja sitten laajemmin vihamielisen polyteistisen valtakulttuurin keskellä
ennen kaikkea se on osoitus - ensin henkilölle itselleen ja sitten yhteisölle - että kyse ei ole fiilistelystä, harrastuksesta yms.
Näin vastaan nyt, myöhemmin varmaan toisin eli Groucho Marxia mukaillen: These are my principles. If you don’t like them, I have others.
Jos mietitään mikä messun eksistentiaalinen merkitys on eli kuinka se käsitetään vanhoissa kirkoissa taivaaksi taikka syvimmäksi totuudeksi olemisesta, niin siihen osallistuminenhan on täysin “pakollista” jos yleensä on olemassa.
Kristityn osuus siitä olemisen syvimmästä todellisuudesta, taivaasta, ei ainoastaan ole velvollisuus vaan kysymys “ollako vaiko eikö olla olemassa”. Velvollisuuden käsite vain kuvaa tätä välttämättömyyttä, totuutta olemisen olemuksesta.
Tätä mietin tänään, että nähdäänköhän katolinen sunnuntaivelvollisuus joskus jotenkin kummallisesti jehovan todistajien karttamiskäytäntöjen ja vastaavien epäterveiden uskonnollisten kulttuurien värittämänä. Samansuuntaisesti käy joskus esim. ehkäisysäädösten kohdalla, kun ajatellaan heti lestadiolaisia.
Menen messuun, jos kirkko on suhteellisen lähellä. Yleensä erityisen rankka kerta raahautua kirkkoon on 1.1. jolloin on velvoittava Neitsyt Marian juhlapyhä. Siinä kuitenkin on edellisenä iltana valvottu myöhään ja yleensä oltu ystäväpiirissä tai sukulaisten luona. Mutta vaikka herääminen on rankkaa, eikä yleensä kiinnosta yhtään, on velvollisuus suuri armo. Aina se tekee hyvää, kun tulee messussa käytyä eikä sitä tarvitse jälkeenpäin katua.
Messuvelvollisuus on erinomainen asia. On toki ideaali, että jokaisella syntyy sellainen sisäinen halu ja motivaatio, ettei kirkkoon lähteminen tunnu pakolta. Mutta minä ainakin kykenen helposti keksimään kaikenlaisia tekosyitä, joiden varjolla messuissa käynti jäisi. Tästäkin ketjusta huomaa, ettei siellä kirkossa tule käytyä välttämättä joka viikko, jos asia jätetään vain vapaaehtoiseksi. Minä otan mielummin messun velvollisuuden kautta joka viikko, kuin messun vain silloin, kun tekosyiltäni ehtisin.
Se, että messuissa käynti on velvollisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se tarvitsee jättää sille tasolle. Että kaiken tekee vain pakosta. Jo ihan maallisesti ajateltuna tapojen synnyttäminen vaatii vain toistoja, vaikka homma ei aina niin kiinnostaisi. Messuvelvollisuus tukee sitä, että kirkkoon lähtemisestä tulee tapa. Kun on saanut itsensä velvollisuuden tai tavan varjolla kirkkoon, on helpompi keskittyä siihen hengelliseen puoleen, kuin jos vain makaisi kotona telkkaria katsoen. Ja kun ymmärtää, mitä messussa tapahtuu, on hämmästyttävää, kuinka kukaan voisi jättää sellaisen mahdollisuuden väliin. Mutta ihmisluonto on heikko. Messuvelvollisuus tukee kristittynä kasvamista ja elämistä.
Se ei sinänsä välttämättä auta paljoakaan jos läheiset ja sukulaiset ja ystäväpiirikin ovat melkein kaikki katolilaisia. Itselläni on näin. (En siis asu Suomessa. Olen asunut jo vuosikymmeniä ns. katolisilla alueilla.) Ihmiset, myös lähipiirikin, ovat maallistuneita ja/tai välinpitämättömiä tai muuten vain lepsuja nykyään melkein kaikilla. Papit ja sääntökunnan jäsenetkin ovat monet perheensä ainoita ns. aktiiveja. Eli kyllä se, että on menossa sunnuntaina kirkkoon voi olla aikamoista säätämistä silti esim. vierailujen yhteydessä. Ja lähipiiri saattaa nieleskellä sanojaan tai hämmentyä muuten vain, kun joku tosiaankin vielä luulee , että kirkossa on pakko käydä.
Mutta kirkossa käydään ehkä vielä kuitenkin minun mielestäni enemmän kuin esim. luterilaiset Suomessa käyvät. Ja onhan meillä katolilaisilla esim. sielunmessujakin suvun vainajalle tiettyjen aikojen kuluttua kuolemasta. Eli ei kirkossa käynti “tavan” vuoksikaan jää ehkä niin minimiin vuodessa kuin Suomen täysin maallistuneilla luterilaisilla (=tyyliin "Kauneimmat joululaulut ja hautajaiset ja häät tms.) Mutta kyllä sunnuntaivelvollisuuden “orjallisesti” täyttävät oppii varmaankin tuntemaan muutaman kuukauden kuluttua ulkonäöltä kun on alkanut käydä jossain messussa esim. muutettuaan jonkun parrokian alueelle.
Ja ettei unohtuisi; aina saa palata messuun ja ehtoolliselle rippituolin lempeän syleilyn kautta vaikka olisi ollut kuinka paljon ja usein poissa. Se että poissaolon jälkeen ripittäydytään ei ole siis rangaistus vaan armoa, palaavaa poikaa vastaan juokseva isä.
Aika paljon olen sitä armoa saanut nauttia ja rippi on kyllä itselleni tietyllä tavalla läheisimmäksi muodostunut sakramentti, ehtoollinen on niin suuri juttu että se vähän huimaa, rippi on konkreettinen jalat maassa tilanne.
(Ja kyllä katolisessa kirkossa ymmärretään myös se että pitkän matkan takaa tai muuten hankalan tilanteen keskeltä ei aina kirkkoon pääse. Suomessa, niin kuin on jo mainittu, ei velvollisuus velvoita pitkien matkojen takaa kirkkoon. Suomalaisille velvollisuuksista ei ehkä edes pitäisi puhua, sen verran suorituskeskeisiä meillä edelleen ollaan.)
Joo, jotain tällaista itsekin ajattelin, kun puhuin hedelmällisistä ja vähemmän hedelmällisistä lähestymistavoista. Suorituskeskeisyys ei ole hyvä juttu varmaan katolilaisestakaan näkökulmasta. Velvollisuusajattelu ei välttämättä ohjaa suhtautumaan messuun oikealla tavalla.
Kenenkään kaverin ei tarvinnut mennä kirkkoon, ja olisin kyllä 8-vuotiaana ja myöhemminkin keksinyt monelle sunnuntaiaamulle hauskemmalta tuntuvaa tekemistä. Jälkikäteen olen tosi kiitollinen, että sunnuntaimessut ovat olleet osa elämää aina, lapsuudenmarinoistani huolimatta. Lapsena messussakäynnin kokee helposti eri tavalla kuin aikuisempana, mutta uskon kaikilla niillä “tylsillä” ja “turhilla” messuilla olleen tuossakin iässä positiivisia vaikutuksia, joita ei silloin tajunnutkaan – Jumala välittää armoaan erityisellä tavalla nimenomaan eukaristian vietossa, ja evankeliumitekstejäkin alkoi tuolloin ymmärtää. Myös seurakuntamme papit tulivat näin pitkällä aikavälillä tutuiksi, mikä sitten myöhemmin osoittautui arvokkaaksi, kun uskonasiat alkoivatkin kiinnostaa enemmän ja oli tarvetta keskustella aiheesta myös perhepiirin ulkopuolella.
nykyään melkein kaikilla. Papit ja sääntökunnan jäsenetkin ovat monet perheensä ainoita ns. aktiiveja. Eli kyllä se, että on menossa sunnuntaina kirkkoon voi olla aikamoista säätämistä silti esim. vierailujen yhteydessä. Ja lähipiiri saattaa nieleskellä sanojaan tai hämmentyä muuten vain, kun joku tosiaankin vielä luulee , että kirkossa on pakko käydä.
täyttävät oppii varmaankin tuntemaan muutaman kuukauden kuluttua ulkonäöltä kun on alkanut käydä jossain messussa esim. muutettuaan jonkun parrokian alueelle.