Suomessa on uskonnonvapaus ja kristityn on mielestäni rehellistä kuulua siihen kirkkoon joka palvelee parhaiten kunkin hengellisiä tarpeita. Teologisemmin suuntautuneilla korostuu aito apostolinen opetus ja suksessio.
Jumalan edessä on sukulaisista ja työtovereista huolimatta oltava itselleen rehellinen: kirkkoa on vaihdettava jos vakaan harkinnan jälkeen siltä tuntuu.
Tuo on kiusaamista ja uhkailua. Katolilainen tai ortodoksi sen sijaan voi luottaa kirkkoonsa jonka usko on hänen uskonsa ja joka rukoilee hänen puolestaan niin nyt kuin kuoleman jälkeen. Ilman kirkkoa ei ole pelastusta sillä kirkon/Kristuksen ruumiin kautta pelastus vuotaa kaikille, niin uskoville kuin muillekin, yhtälailla.
Itse löysin uskon sillä hetkellä kun liityin kirkkoon, kirkon usko ja esirukoilijat kantavat tiukoissakin tilanteissa.
Tämä siis tapauksessani tarkoittaa sitä hetkeä kun minut otettiin katoliseen kirkkoon, vaikka nykyisin olen ollut kohta kaksi vuotta ortodoksi.
Anteeksi jo etukäteen kaikilta niiltä joita näkemykseni loukkaa, mutta en ole havainnut mitään eroa katolilaisena tai ortodoksina olon välillä. Käyn ripittäytymässä ja ehtoollisella, ja muilla sakramenteilla, luen Raamattua, osallistun palveluksiin ja kirkon toimintaan ja rukoilen omassa sydämessäni ihan samalla tavalla riippumatta siitä mikä eukaristinen jurisdiktioni on ollut.
Ortodoksiksi siirtyminen oli lähinnä käytännöllisten ja maallisten syiden summa. En ole niinkään varma olenko loppuelämäni ortodoksi, mutta jos vielä siirryn jonnekin, se on sitten viimeinen ja lopullinen siirtyminen.
Voisin kuvitella kotiutuvani kaikkiin 1500-luvun uskonpuhdistusta edeltäviin apostolisiin ryhmittymiin esim. kopteihin, armenialaisiin, intialaisiin, syyrialaisiin ja kaldealaisiin ryhmittymiin. Tärkeintä on yhtenäinen eukaristinen liturgian traditio. Kaikki sellaiset liturgian muodot jotka ovat olleet valideja jakamattoman kirkon aikana sekä ennen mono/miafysiittikiistoja ovat minulle tärkeintä rukousta, teologinen koulu ja uskon elämän keskipiste.
Eukaristista liturgista traditiota vaalittiin ja suuresti kunnioitettuna se kehittyi vakaalla pohjalla aina 1500-luvulle asti, jolloin ensimmäistä kertaa ilmestyi uusia kristillisiä ryhmittymiä jotka uskalsivat muuttaa ja typistää sitä. Tämän vuoksi pidän rajan siinä kohtaa.
Eli kun yksilö luottaa kirkon uskoon, niin silloin homma ei ole kiusaamista ja uhkailua, toisin kuin silloin, kun puhutaan yksilön uskosta Jumalaan. Vai niin.
Minun näkökulmastani näin päin ehdottomasti koska en oikein tiedä mitä minun pitäisi Jumalasta uskoa, jotta voisin sanoa että uskon. Vaikka tietysti uskontunnustuksen sisältö on tuttu, mutta siinä on niin isoja asioita että en osaa kyllä edes sanoa onko minun uskoni uskoa niihin vai ei. Mutta Jeesus ehdottomasti pystyi tunnustamaan kaiken uskontunnustuksessa mainitun todellisuudeksi. Siihen minä kirkon osasena luotan. Ja vaikka en aina luottaisikaan, silti homma on tähän asti toiminut. Jos minun pitäisi omasta uskostani osata määritellä olenko kirkossa vai en, tulisi löysät housuun, sen verran jännittäisi, mutta Kristus tulee luokseni ja lupaa että hänen uskonsa on minun.
Joudut joka tapauksessa itse yksilönä uskomaan ja luottamaan johonkin. Sinä, ei kirkkosi.
Ja joudut myös joko tuntemaan kirkkosi uskoa riittävästi hyväksyäksesi sen taikka sitten uskomaan sokeasti johonkin, mistä et tiedä mitään. Kumpi näistä on totta kohdallasi?
Uskomaan sokeasti johonkin mistä en tiedä mitään.
Joka tapauksessa en ainakaan siihen usko että Jumala vaatii minulta uskoa, vaan uskon siihen että Jumala antaa minulle sen mitä tarvitsen.
En suoraan sanottuna usko tuota. Pidän todennäköisempänä, että tunnet jonkin verran kirkkosi opetusta eli kristinuskoa.
Mutta joo, tajuan kyllä, että et esittänyt mitään järkevää argumenttia syyttäessäsi “kiusaamisesta ja uhkailusta” vaan toit julki tunteitasi. Jos vain olisit jättänyt tyhmät syytökset, en olisi kommentoinut.
Minä luulen, että tämä asia on sellainen, josta meidän on mahdoton jatkaa keskustelua. On nähdäkseni vain hyväksyttävä tosiasiana, että meitä erottaa tässä asiassa silloittamaton kuilu.
Ortodoksiseen kirkkoon aikuisena liittynyt on todennäköisesti perehtynyt ainakin jonkin verran sen oppiin, ja yksi liittymisen syistä on ollut oikea oppi. Ja nekin, jotka eivät ole perehtyneet kirkon oppiin, voivat luottaa siihen, että se on oikea.
Siihen viittasinkin jossain, että toisten uskon mittaaminen on mission impossible johon ei pysty edes Cruise. Kaste kuitenkin todistaa mihin me kuulumme.
Mutta luterilaisena uskon että Kirkkoon liittänyt kasteeni antoi minulle uskon ja Pyhän Hengen. En näe siis kuilua kirkkokuntien välillä omalta puoleltani. Minusta katolilainen ja ortodoksi on kastettu kanssani samaan Kirkkoon, vaikka eri kirkkokuntaan. Tiedän että ort ja kat käsitys on että ne ovat Kirkko (joko toinen tai molemmat) mutta lut kirkko ei ort ja kat kannalta ole ainakaan varmuudella samaa Kirkkoa.
Tarkoitin yksilön uskoon viitatessani sitä että oppi-isämme määrittelivät suunnilleen niin että Kirkko = sen uskovat jäsenet. Jolloin tullaan käsitteeseen näkymättömästä kirkosta mikä puolestaan on mielestäni hiukan vaarallinen termi. Tai vaatii jatkoa, jota aina ei tule.
Kat ja ort ovat siis tavallaan loogisempia. Laivassa mukana, joten kaikki hyvin… Joudumme enemmän soveltamaan tällä puolella.
Kuitenkaan en oikein ymmärrä mihin “kiusaaminen” liittyi. Ellei sitten täälläkin nähtyyn uskon mittaamiseen ja ylenkatseeseen tuolta helluntailiikkeen suunnalta? Tämän tyyppistä voi toki kohdata lut kirkon jäseniltäkin, mutta se ei oikeastaan ole puhtaasti luterilaista…
Jos sanon että Kirkon usko kantaa minua heikkoina hetkinäni, en ajattele että silti uskon sokeasti Kirkkoon. Vaan minä luotan silloinkin Jumalaan ja minua helpottaa tuskassani että Kirkon historia on pitkä ja että ennen minua on pohdittu paljon samoja vaikeita asioita.
Kasteessa saimme jäsenyyden Kirkossa ja se on hienoa. Enemmän kuitenkin: saimme uskon ja Pyhän Hengen. Pysyäksemme uskossa meidän kannattaa pysyä yhteydessä Kirkkoon koska siellä on Jumalan sana ja Kristus antaa itsensä ehtoollisessaan yhä uudelleen.
Vastaan näin “yleisesti”, vaikka ei kysyttykään…
Minusta on mukavaa ja hyödyllistäkin, kun täällä on erilaisia kristittyjä eri kirkkokunnista sekä ateisteja, agnostikkojakin (?). Luen mielelläni perusteluja näkemyksille, miksi henkilö kuuluu johonkin kirkkokuntaan tai ei kuulu. Se on avartavaa.
Katselin aiemmin 5-osaista tv-sarjaa Ikonin tie, jonka olen tallentanut dvd:lle.
Siinä oli venäläläisiä kanttoriopiskelijoita, joilta mm. kysyttiin, miksi kuuluvat kirkkoon.
Joku kanttoriopiskelija vastasi tähän tapaan, että ortodoksinen kirkko on se ainoa alkuperäinen ja oikeaoppinen kirkko. Luterilaisuus ja muut kirkot sekä lahkot ovat syntyneet myöhemmin.
Minä en tuosta mieltäni ollenkaan pahoittanut. Jokainen voi kehua (tai haukkua) kirkkoaan vapaasti.
Arvostan kyllä katolisuudessa ja ortodoksisuudessa historiallisuutta ja traditiotakin.
Kyllä kristillisen kirkon historia alkaa sieltä helluntaista ja apostolien ajasta läpi alkukirkon, apostolisten isien ja kirkkoisien kautta nykyaikaan. Tunnetaanko kirkkoäitejä?
Sitten tuosta “tykkäämismerkistä” eli “sydänsymbolista” .
Miten te käytätte sitä? Tarkoittaako “tykkääminen” vain sitä, että on samaa mieltä kirjoittajan tekstin kanssa?
Itse käytän merkkiä tarkoittaen, että “olen samaa mieltä” tai siten, että “kirjoitit hyvin” tai “perustelit hyvin”, vaikka olenkin eri mieltä kanssasi.
Aina ei viitsi kirjoittaa pitempää kommenttia ruutuun.
Tykkäys oli ennen peukalo. Se oli kivampi sillä se on hiukan kevyempi jonka voi tulkita tsempiksi.
Tykkäyksiä ei kannata seurata liikaa. Useimmat täällä taitavat käyttää merkkiä vaikka eivät olisi koko viestistä samaa mieltä. Niin minäkin. Ehkä selvempää olisi kirjoittaa vastaus josta käy selväksi mikä miellytti ja mikä ei.
Juuri sen suuntaisen käsitykseen kuin itsekin tässä toit esille. Että on itse uskottava juuri oikein niin sitten pelastuu.
Minulla oli ennen katoliseen kirkkoon liittymistäni käsitys että suurin osa kristityistä oli sellaista väkeä, joiden piti olla oikeanlaisia, oikeanlaisia kuuluakseen kirkkoon, oikeanlaisia pelastuakseen. No, menin ulkomaille, missä protestantteja ei vaatimuksineen ollut lähimaillakaan, ja tulin kuin huomaamatta äitikirkon syliin, joka vakuutti että koska Jumalan Poika on inkarnoitunut ihmiseksi, me kaikki luodut ja varsinkin ihmiset olemme yhtä Kristuksessa. Jeesuksen ihmisyydessä ilmeni se yksi toivo, yksi usko ja yksi rakkaus joista kristityt saavat tulla kokemaan ykseyden Kristuksessa. Usko ei ollut “minun uskoni, jolla pelastun” vaan niin kuin ensimmäisen kerran kastejuhlaan osallistuessani kuulin “tämä on meidän uskomme, tämä on kirkon usko”.
Niin, en minäkään käyttäisi sanontaa “uskon sokeasti Kirkkoon”. Uskon siihen että Isän Jumalan rakkaudessa inkarnaationsa kautta Jumalan Poika yhdistää kaiken. Hänen ihmisyydessään vaikutti uskon täyteys, Hän kokoaa kaiken yhteen, kaiken kaikessa ja siinä ykseydessä Kristuksen usko (teologinen hyve, ei tieto, ei vakuuttuneisuus, vaan kristillinen usko joka paradoksaalisesti ei ole ihmisyksilön jonkin asian ‘uskomisesta’ kiinni) on minun uskoni.
Kristuksessa Hänen uskostaan tuli syntyvän kirkon usko, ja koko minun elämääni edeltävän kirkon pyhien joukon uskosta tuli lopulta myös minun uskoni, Kristuksen usko.
Ja olet todella oikeassa, tässä uskossa pysytään rakkaudessa, eukaristiassa.
Vielä yksi asia mikä liittyy ylläolevaan ja siihen miksi kuulun kirkkokuntaani.
Olen monesti ihmetellyt miksi katumuksen eli parannuksen sakramenttia niin monesti pidetään turhana vaatimuksena. Itse olen taipuvainen kokemaan vaatimuksen omasta uskosta kiusaamisena ja uhkailuna kun taas vaatimus katumuksesta ennen kirkkoon liittymistä ja katumuksesta ennen ehtoollista on minulle helpottava asia. Usko on liian suuri asia, en minä osaa uskoa jos se ei ole Kristuksessa koettu yhteinen usko. Sen sijaan virheeni minun on helppo tunnustaa. Niitä ei ehkä ole helppoa aina nähdä kun ennen ripittäytymistä niitä yrittää sanallistaa, mutta itse niiden tunnustaminen katumustilanteessa on todella paljon helpompi asia kuin jos pitäisi jotenkin väittää uskovansa. Sitä paitsi jokainen Pyhän Hengen avulla oivallettu ja tunnustettu synti ja jokainen auki paljastettu ja tunnustettu syntiin johtava prosessi ihmisyydessäni on pois puhallettu kuona minun ja Kristuksen lopullisen yhdistymisen tieltä. Katumus on Kristuksen läheisyyden lahja.
Mm. tästä syystä olen tuntenut vanhat kirkkokunnat kotoisiksi paikoiksi.