Kuulun Suomen Evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Perusteluja olisi moniakin, mutta mainitsen tärkeinpiä.
Tässä muutamia perusteluja.
Entä sinä?
Joa et kuulu mihinkään (näkyvään) kirkkokuntaan, niin voit perustella myös sitä, miksi et kuulu?
Kuulun lut.kirkkoon alunperin siksi, että minut on siihen kastettu. Mutta tultuani opiskeluaikoina uskoon hengellistä kirjallisutta lukemalla, aloin selvittää eri kirkkokuntien ja suuntien näkemyksiä. Menin aluksi erääseen opisk.srkaan, mutta koin, että en voi ajatella uskosta kuten he. Oli niin ristiriitaisia näkemyksiä ja Raamatun sekä hengell.kirjallisuuden perusteella minulle oli muodostunut tietynlainen näkemys. Sitten osuin toiseen opisk.srkaan, jossa löysin selkeän yhteisymmärryksen.
Vuosien varrella olen tutustunut sekä kirjallisuuden että kokemusten kautta yleisimpiin Suomessa vaikuttaneisiin kirkkoihin ja niiden oppeihin. Vakaumukseni pysyä luterilaisena on vahvistunut.
En silti pidä luterilaisuutta virheettömänä. “Kaikkihan me monessa kohdin hairahdumme”, toteaa Jaakob. On käytäntöjä, ehkä joitain oppivivahteitakin, joihin en voi täydestä sydämestä yhtyä. Ja lut.kirkon sisällä on liikkeitä, joiden näkemyksiin en voi yhtyä. Kirkostamme on tulossa niin moniarvoinen ja häilyvä, että joskus mietin, välitänkö tähän enää kuulua. Mutta enpä tiedä, mihin vaihtaisin.
Kuulumme perheeni kanssa Suomen evankelis-luterilaiseen Lähetyshiippakuntaan. Erosimme Suomen ev.lut kirkosta, kun parokiaali seurakuntaamme tuli naiskirkkoherra. Tämä sulki meiltä oven osallistua seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen. Naiskirkkoherra oli ns. viimeinen pisara. Olin itse erota jo aikaisemmin piispa Askolan tempausten seurauksena (vihki homoseksuaalin papiksi ja siunasi tämän puolisoineen lähetystyöhön).
Lähetyshiippakunta jatkaa paikkakunnallamme sitä perinteistä luterilaista elämää, joka minulle oli tullut tutuksi jo lapsuuteni ev.lut seurakunnassa. Rohkenen sanoa, että jopa rikkaampana, koska meillä on oma virsikirja (ev.lut kirkon virsikirjan rinnalla), jossa on talletettuna paljon rikasta luterilaista virsiperintöä. Lisäksi liturgian merkityksen opetus kirkossamme on syventänyt ymmärrystä siihen, miksi messussa tehdään tiettyjä asioita. Kun Lähetyshiippakunta sitten Luther-säätiön pohjalta oli järjestäytynyt kirkkokunnaksi, näin siinä kirkollisen rakenteen osana Kristuksen maailmalaajuista Kirkkoa, jonka yhteyteen lapsemme olisi turvallista liittää ja viimeinen heistä myös suoraan kastettiin.
Tällä erää en kuulu mihinkään seura- tai kirkkokuntaan. LHPK:n tilaisuuksissa käyn säännöllisen epäsäännöllisesti kun koen tarvetta ja/tai ei ole parempaa tekemistä. Myös lestadiolaisten seuroissa olen jokusen kerran käynyt.
Ev.Lut. kirkosta erosin likemmäs 10 vuotta takaperin ja täysin epäteologisista syistä. Toki jo 80-luvun naispappeuspäätös oli omalta vähäiseltä osaltaan kallistamassa vakaa siihen suuntaan.
Jäin pohtimaan, että pitääkö yleensä välttämättä kuuluakaan mihinkään näkyvään kirkkoon ja mitä se tarkoittaa?
Pitääkö nimen olla jonkin kirkon tai seurakunnan jäsenrekisterissä? Autuuden kannalta ymmärtääkseni riittää, että kuuluu näkymättömään Kristuksen kirkkoon.
Monesti vedotaan Heb. 10:25 kohtaan: “Älkäämme jättäkö omaa seurakunnan kokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.”
Mikä sitten on tuo oma seurakunnankokous, jota ei saa jättää?
Jos henkilön mielestä ei löydy sopivaa/oikein opettavaa seurakuntaa? Niin entä sitten?
Tässä pohdintoja ja kysymyksiä kirjoituksesi johdosta, mutta vastaukset jäivät (minulta) puuttumaan…ehkä jollakin olisi niitä…?
Tämä on haastava kysymys. Näkisin niin, että kristinusko lähtökohtaisesti ei ole yksilölaji, vaan yhteisöön kuuluminen ja siinä etenkin ehtoolliseen osallistuminen on todella iso juttu. Ilman seurakuntaa on iso riski ajautua harhapoluille tai luopua uskosta. Siksi olisin taipuvainen kannattamaan sellaista ratkaisua, että valitaan tarjolla olevista seurakunnista vähiten huono. Mutta tälläkin on toki rajansa, koska jos kaikki lähiseudun seurakunnat ovat tosi kaukana omasta ajattelusta, niin voi olla vaikea sulattaa niistä minkään näkemyksiä riittävästi. Ja sekin voi tulla vastaan, että kaikki seurakunnat eivät halua “toisinajattelijaa” jäsenekseen. Todella vaikea sanoa, mihin raja sitten tulisi tässä vetää.
Mutta vielä mutkikkaampi kysymys on, mitä sanoa sellaiselle, joka on tällä hetkellä jonkin seurakunnan jäsenenä mutta miettii vaihtoa. Ajatukset ovat ehkä muuttuneet, aiempi seurakunta ei tunnu omalta, mutta minkään muunkaan seurakunnan oppia ei pysty täysin allekirjoittamaan. Mulla on jotenkin sellainen kutina, että on jotenkin oikeutetumpaa jäädä sellaiseen porukkaan jonka oppia ei enää täysin hyväksy, kuin liittyä sellaiseen jonka oppia ei liittymishetkelläkään täysin hyväksy - jos uusi seurakunta edes tällaista ratkaisua sallisi. Mutta eihän tämä kutina mihinkään raamatunkohtaan tai vakiintuneeseen teologiseen oppiin perustu. Olisikohan tässäkin tilanteessa parasta valita se vähiten huono?
Itsehän siis olen evlut, sleyläinen lievillä viidesläis-karismaattisilla vaikutteilla, ja koko kansankirkon asteikolla suht konservatiivi mutta Sleyn asteikolla varmaankin keskiarvosta liberaalimpaan päin.
Hyvää pohdintaa!
Eihän siitä henkilö “saastu”, jos jotkut toiset ajattelevat asoista eri tavalla kuin itse ajattelee. Nämä ovat käytännössä tosiaan vaikeita kysymyksiä, mutta yhteys Sanaan ja sakramentteihin on varmaankin tärkeä.
Suurinpiirtein näin minäkin ajattelen. On tehtävä jonkinlainen kompromissi ja tehtävä se myös itsensä kanssa, koska täydellistä seurakuntaa ei löydy, enkä minä itsekään sitä ole, vaan matkalla, monin tavoin keskeneräisenä, mutta kuitenkin Kristuksessa uskon kautta ja se on pääasia. Hän on täydellinen ja täydellistää myös meidät nyt uskon kautta ja sitten kerran taivaassa. Uskossahan tätä elämää eletään, ei vielä näkemisessä.
Jatkan vielä tähän kirjoitustani. Sitten on tuo ehtoollisyhteys.
Kuulunko sellaiseen kirkkoon, että voin hyvällä omalla tunnolla osallistua Herran pyhälle ehtoolliselle (HPE)? Ehtoollisen sakramentti on syntien anteeksiantamuksen sakramentti. ”Missä on syntienanteeksiantamus, siellä on elämä ja autuus”.
Lisäksi HPE merkitsee opin yhteyttä.
Voinko tunnustautua samaan opinkäsitykseen osallistuvan seurakunnan kanssa, ainakin pääkohdissa? Itse en ainakaan kaikenlaisille Alttarin sakramenteille voisi osallistua.
Mutta on Ev.Lut kirkossa on erilaisia paikallisseurakuntia ja muita ”yhteisöjä”, joista jokainen voi löytää oman paikkansa ja käydä Herran pöydässä.
Tärkeintä on, että seuraa Hyvän Paimenen ääntä, missä se sitten kuuluukin.
MItä enemmän tietää, sitä selvemmältä tuntuu, että jonkinlainen kompromissi on välttämätön, kunhan kompromissi ei liity olennaisiin asioihin. Tässä tosin on se ärsyttävä ongelma, että sitä, mikä on olennaista, ei varsinkaan etsijän ole helppo yksityiskohdissa tajuta. Koko apostolinen talletus on olennaista jokaiselle kirkkokunnalle. Aivan selvää on se, että jos jää yksin omaksi kirkkokunnakseen, on etsinnässä jotain mennyt pahasti vikaan. Luen nimittäin lupauksen siitä, että uskovilla on aina oleva (riittävän) oikeaoppinen yhteisö, kohdasta: “Älkää jättäkö omaa seurakuntakoustanne, kuten joillakin on tapana” (näin ulkomuistista). Itse olen Lähetyshiippakunnassa. Luterilaisuus tunnustuksellisessa muodossaan on itselleni selviö. Kansankirkollisuuden historiallisissa raameissa pysyttely ei ole minusta riittävä ratkaisu.
Luterilaiseen kirkkoon, koska siihen syntynyt. Yli kymmenen vuotta olen kuitenkin käynyt paljon Kansanlähetyksen omissa messuissa, mutta myös Sleyn, Verkostoyhteisön ja oman tai lähiseurakunnan messuissa, silloin kun siellä on kelvollista. Jos kirkko alkaa vihkiä homopareja, luultavasti lähden liukkaasti ja liityn johonkin näistä mainituista yhteisöistä, Sleyhyn luultavimmin. Ja voihan olla että nämä kokoavat kaikki voimansa ja muodostavat jotain yhteistä.
Ajattelen näin tämän Raamatun kohdan perusteella:
1Kor 10:16: “Siunauksen malja, jonka me siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen?”
Ehtoollinen on nähdäkseni ensisijassa osallisuus/yhteys Kristukseen ja vasta toisijaisesti yhteys johonkin näkyvään seurakuntaan. Se on siten osallisuutta siihen Kristuksen ruumiiseen, jonka uskovat muodostavat, eli näkymättömään kirkkoon. Tällöin minä en voi vaatia näkyvältä seurakunnalta täydellisen puhdasta oppia osallistuakseni sen tarjoamalle Ehtoolliselle, vaan siinäkin on tehtävä kompromissi ja myös kompromissi itseni kanssa, muutoinhan minusta tulee privaattikristitty ja jään ypöyksin. Enkä minä siitä saastu, jos kanssaihmiseni polvistuu katumattomana minun viereeni Ehttoollisalttarille, minun on pidettävä tässä asiassa huoli vain omasta itsestäni. Enhän minä voi tietää kanssaihmisteni uskontilaa. Meillä ainakin Sleyssä on kaikilla saatavilla Messuvihko, jossa on selkeästi sanottuna kuka on kelvollinen ehtoollisvieras, siis kuka voi yhdistyä Kristuksen ruumiiseen. Ja joskus pastori pitää myös Messun alussa tästä opetuksen.
Lähetyshiippakunnassa minua tökkii mm. tuo ns. ”Väisäsen oppi” kasteesta ja uudestisyntymisestä, jota on käsitelty mm. täällä: LHPK:n uusi Katekismus
Eipä silti Ev.Lut kirkossa hiertää vielä useampikin asia, mutta se on jäsenmäärältään niin suuri kirkko, että mahdollisuus opetuksen valinnalle on suurempi.
Kirkkokysymyksessä ei mikään ratkaisu sinänsä ole riittävä.
Ihmisiin ei pidä liiaksi katsoa ja pahentua heistä.
Omassa uskonelämässä ja kilvoittelusssa on jo kylliksi.
Kansankirkossa pitää elää sen tosiasian kanssa, että on laajempi ajatteluskaala ja etsiä sieltä yhteisöllisyyttä, jota suuremmassa kirkkokunnassa uskoisin kyllä löytyvän.
Hyvin sanottu! Tästä olen samaa mieltä.
Kirjoitit:
…minun on pidettävä tässä asiassa huoli vain omasta itsestäni. Enhän minä voi tietää kanssaihmisteni uskontilaa.”
Ei kanssaihmisen uskontilaa voi tietääkään. Totta mitä sanoit.
Mutta mitä siellä tilaisuudessa opetetaan, se on mielestäni tärkeää.
Väisäsen kirjat eivät ole tunnustuskirjoja. En ole koskaan huomannut, että niitä Lähetyshiippakunnassa sellaisiksi myöskään sanottaisiin. Ihmiset kirjoittavat kirjoja ja tekevät oman ymmärryksensä mukaan parhaansa asioita selittäessään. Ne ovat kuitenkin teologien puheenvuoroja. Jos ne julkisesti otetaan tunnustuskirjojen joukkoon, sellaisiksi ne julkisesti myös sanotaan. En ole sellaista havainnut.
Totta, mutta kysymys on sen laatuinen ja saanut sellaiset mittasuhteet, että Lähetyshiipakunnan täytyisi julkisesti irtisanoutua Väisäsen kasteopista. Se on saanut nimittän sen verran “palstatilaa”, että Lähetyshiipakunta osittain jo profiloituu monelle Väisäsen kasteoppina ja karkottaa siitä jäseniä tai siihen jäseneksi mahdollisesti aikovia.
Jos asuu pienellä paikkakunnalla, ei paljon valinnan varaa ole. Meilläkin vain n 2000 jäsenen ev.lut.srk, joista aktiivisesti osallistuvia äkkiä arvioiden 1 %. Seurakunnan toiminta ei vastaa odotuksia, lähinnä vain messut, ja nekin aina samalla perinteisellä kaavalla.
Onneksi on kuitenkin sivukylällä pieni, kaunis kirkko (oik.rukoushuone), jossa kokoontuu pieni uskovien porukka monenlaiseen toimintaan, josta raamattupiiri keskeisin. Koen sen enemmän omaksi seurakunnaksi kuin paikallisseurakunnan. Se on kaikkiin tunnustuksiin virallisesti sitoutumaton, mutta kaikki aktiivit ovat luterilaisia virallisesti ja henk.koht.tunnustukseltaan.
Korjaan edellistä.sen verran, että on kuukausittainen ilta erikseen miehille ja naisille, mutta ne eivät vastaa henk.kohtaisiin, uskoa syventäviin tarpeisiini.
Tässä alla on Lähetyshiippakunnan konsistorin lausunto vuodelta 2015, koskien papistomme keskuudessa noussutta keskustelua Matti Väisäsen kastetekirjoista. En osannut piilottaa tuota. Modet tehkööt niin, jos kokevat tämän liian pitkäksi. Tulee ehkä väärään paikkaan, mutta toisaalta haluan tässä vastata luterille ja 9x:lle, joka toistuvasti nostaa asiaa esille tällä foorumilla, että mikä on LHPK:n virallinen opetus aiheesta.
Jumalan sana, kaste ja uudestisyntyminen
Tässä on juuri se ongelma. Sana ei siis voi tämän tekstin mukaan uudestisynnyttää.
Kasteessakin on Sana ja se nimenomaan vaikuttaa uudestisyntyminen. Ei vedellä ole mitään uudestisynnyttävää voimaa ilman Sanaa.
Vesi on pelkkää vettä ilman sanaa.
Näinhän Lutherkin vähässä katekismuksessa opettaa. Todistajaseuralla oli jo aikoinaan tuo sama oppi: vain kaste voi uudestisynnyttää. En väheksy kastetta, kaste pelastaa, mutta niin pelastaa Sanakin ja kasteessa on nimenomaan Sana. Kaste on uudestisyntyminen peso ja Pyhän Hengen uudistus.