Sopii tämä Lutherin teksi kun siinä eritellään se miten kirkko tulisi nähdä ja miksi sitä taas ei voi nähdä.
Kun me joka päivä lausumme Apostolisen uskontunnustuksen sanoin: “Uskon pyhän seurakunnan/kirkon”, me tunnustamme, että Kristuksen valtakunnassa ei enää ole yhtään todellista syntiä, kuolemaa eikä kirousta. Yhtä hyvin voisimme näet sanoa: “Uskon, ettei seurakunnassa ole yhtään syntiä eikä kuolemaa.” Kristukseen uskovat eivät ole syntisiä eivätkä siis kuoleman ansainneita, vaan täysin pyhiä ja vanhurskaita, synnin ja kuoleman herroja, jotka saavat elää ikuisesti. Mutta sen näkee ainoastaan uskon silmä, koskapa joudumme sanomaan: “Minä uskon pyhän seurakunnan.” Jos kysyt neuvoa järjeltä tai silmiltä, päättelet aivan toisin. Silloin näet hurskaissakin paljon sellaista, mikä loukkaa sinua. Näet heidän toisinaan lankeavan, tekevän syntiä, horjuvan uskossa, kiukuttelevan, kadehtivan ja kärsivän muistakin paheista. Seurakunta ei siis olekaan pyhä! Kiistän tämän johtopäätöksen. Jos teen havaintoja omasta tai lähimmäisen persoonasta, ei siitä pyhää tulekaan, mutta kun katson Kristukseen, kirkon sovittajaan ja puhdistajaan, kirkko on kauttaaltaan pyhä. Hän on nimittäin ottanut pois koko maailman synnit.
Martti Luther, Gal. kirjeen selitys kohdasta. 3: 13.
Tässä vielä yksi Lutherin teksti, joka kuvaa erittäin hyvin ja vankasti Raamattuun perustuen näkemystä kirkosta. Vähän samansuuntainen kuin tuo edellinenkin, mutta sitä täydentävä ja hiukka perusteellisempi.
Meillä on siis täysi syy lausua uskontunnustuksessa: “Uskon pyhän kirkon.” Sitähän ei voi nähdä, se asuu Hengessä, paikassa “jota ei voi lähestyä” (1. Tim. 6:16). Siksi sen pyhyyttä ei voi nähdä. Jumala kätkee ja peittää sen heikkouksien, syntien ja eksytysten alle, monin eri tavoin koettavan ristin ja pahennusten peittoon, niin ettei se missään paljastu aisteillemme. Kun ne, jotka eivät tätä tiedä, havaitsevat, kuinka heikkoja syntisiä ovat kastetut ihmiset, joilla on sana ja jotka sen uskovat, he pahentuvat oitis ja päättelevät, että tuommoiset eivät kuulu kirkkoon. Saman tien he kuvittelevat, että kirkko koostuu erakoista ja munkeista, jotka vain huulillaan kunnioittavat Jumalaa ja turhaan palvovat häntä, kun eivät opeta Jumalan sanaa vaan ihmisten oppeja ja käskyjä. He katsovat erakoiden olevan pyhimyksiä ja kirkko, koska nämä suorittavat uskomuksiinsa perustuvia kummallisia tekoja, joita järki ylistää ja ihailee. Niin he muuttavat lauseen: “Uskon pyhän kirkon” ja tunnustavat sen asemesta: “Näen pyhän kirkon.” Mutta ihmisten keksimät vanhurskaudet ja omavalintaiset pyhyydet ovat itse asiassa hengellistä noituutta, jolla lumotaan toisten silmät ja mielet ja houkutellaan nämä pois todellisen pyhyyden tuntemisesta.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 594-595.
Hieno kirjoitus Lutherilta!
Taidan seuraavaksi projektiksi ottaa Lutherin Galatalaiskirjeen tutkistelun.
Siitä lieneekin jo paljon aikaa, kun sen äärellä olin.
Luther vertasi kirkkoa “syntisten sairaalaksi” ja näinhän se onkin. Helposti me ihmiset pahennumme tähän syntisten joukkoon, jollaisena kirkko meille täällä ajassa näyttäytyy.
Mutta oikein ymmärrettynä me luterilaisetkin voimme todeta: Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta
(extra Ecclesiam nulla salus) ja Jolla ei ole Kirkko äitinä, sillä ei ole Jumala isänä.
(Cyprianus)
Se on ehdottomasti tutkimisen arvoinen, teologisesti parasta mitä maa päällään kantaa sekä erittäin sielunhoidollinen. Itse olen lukenut sen moneen kertaan ja erityisesti jakeiden 2. 20 sekä 3.13 selitykset varmaan kymmeniä kertoja?
“Kukaan ei voi olla kristitty kuulumatta kirkkoon. Kristitty ei voi olla itsekseen, vaikka uskoisi Kristukseen ja eläisi muutoin esimerkillisesti. Ajatus kristillisyydestä ilman kirkkoa on järjetön, koska siinä tulee antaneeksi piupaut myös Raamatulle.”
Tiedän kyllä henkilökohtaisen uskon ja Jumalan tarjouksen vastaanottamisen merkityksen. Mutta pohdiskeluni ydin oli, kuinka kauan on voimassa tämä näkeminen - siis se, että JUmala näkee koko ihmiskunnan sovitettuna. Eikö tämä näkeminen pääty tuomiopäivänä? Siellä ei sovituksen hyöty enää koskekaan kaikkia. Morsiusneitovertauksessa sulhanen sanoo: “En tunne teitä.” Siis Jumala todellisuudessa tuntee sovitettuina ja omina lapsinaan vain armon henkilökohtaisesti vastaanottaneet ihmiset.
Vanhempani kuuluivat Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, jonka jäseneksi myös minut on kasteessa liitetty. Tämä lienee suurin yksittäinen syy kuulua juuri siihen. En jaa kaikkia nykykirkon mielipiteitä, mutta pystyn sietämään niitä ainakin toistaiseksi.
Jos joskus päätyisin vaihtamaan kirkkokuntaa, suuntaisin todennäköisesti katoliseen kirkkoon. Se kiehtoo ja on eniten oman näköiseni. En usko, että viihtyisin pienissä yhteisöissä. Myös ortodoksinen kirkko tuntuu vieraalta, jopa luotaantyöntävältä, vaikka onkin ilmeisen puhdasoppinen.
Pidän kuitenkin seurakuntayhteyttä tärkeänä, vaikka en välttämättömänä. Haluan osallistua messuihin ja ehtoolliselle, muuten en tunne tarvetta osallistua seurakunnan toimintaan. Messuissa tai oikeastaan niiden jälkeen tulee kuitenkin usein ulkopuolinen olo, kaipaisin itse enemmän yhteisöllisyyttä.
Onko tuo siis sisäinen ristiriita? Toisaalta ja toisaalta.
Olisiko joku viikolla toimiva ryhmä kuitenkin mahdollinen osallistumisen muoto? Saisit kokea yhteyttä.
Tai sitten joku palvelutehtävä messussa.
Suomessa ollaan varovaisia. Ei kirkkokahveilla tosiaan helposti jutella kuin tutuille. Ne muut eivät tiedä että kaipaisit juttukaveria.
Onko teillä koskaan sellaista että kahveilla järjestetään joku yleinen jälkikeskustelu? Siinä voisi tutustua.
Viikolla on harvemmin ylimääräistä aikaa, kun täysipäiväisen työn lisäksi opiskelen, on pari luottamustehtävää ja niiden lisäksi haluan jättää aikaa perheelle ja harrastuksille.
Tuo palvelutehtävä voisi olla kyllä toimiva juttu.
Pappia ja tai kanttoria sitten morjenstamaan vaan… Musiikkiryhmä, Raamatun lukeminen, kolehdin kantaminen, esirukouksessa avustaminen, ehtoollisella avustaminen, ristin tai evankeliumikirjan kantaminen kulkueessa, kynttilöiden sytyttäminen kastettujen ja kuolleiden nimiä luettaessa. Siinä tavallisimmat hommat, ja mikä itselle tuntuu parhaalta, sen tietää itse.
Jossain yhteisöissä on sitten esirukouspalvelua, esim messun jälkeen jne. Kielitaitoisia ihmisiä tarvitaan ehkä niiden kohtaamiseen, jotka eivät juuri suomea osaa tms.
Seurakunnat ja messut ovat erilaisia, enkä tiedä missä sinulla on tapana käydä messussa. Mutta ihmettelen jos ei oteta mielellään vastaan, kun kysyy mitä voisi tehdä.
Työpaikassani on tänä syksynä vähän kampanjoitu uusien vapaaehtoisten rekrytoinnissa. Mukavasti on putkahtanutkin uusia kasvoja ja ääniä nimenomaan messuihimme. Kirkkoväeltä myös kyseltiin, mitä toiveita heillä on messujen suhteen.
Tästä voi olla eri mieltä hyvinkin, mutta itse ajattelen että kohtuuden rajoissa ja jumalanpalveluksen pyhää ja erityistä luonnetta kunnioitettaessa voidaan juuri tuota sinun kuvaamaasi yhteyden kaipuuta lääkitä. Se, että jotkut haluavat ikäänkuin sivuilleen vilkuilematta käydä kirkossa anonyymina ja kokevat Jumalan ja ihmisen kohtaamisen aivan erilliseksi kaikista sosiaalisista tarpeista, on ihan ok. Mielestäni kuitenkin seurakunta yleisesti elää ja voi paremmin, kun messu toteutetaan yhteisenä juhlana ja siinä on näitä palvelutehtäviä. Raamatunkin kuvaus muistuttaa mielestäni tätä kun mainitaan että ihmiset tuovat kokoontumiseen rakentavia elementtejä. Raamattu ei ainakaan ohjaa sellaiseen että muutama (palkattu) virkamies rutiininomaisesti pyörittää messuja ja seurakuntalaiset ovat kuin katsomossa. Tai yksinäisiä, ilman että kukaan on kiinnostunut heidän lahjoistaan ja hengellisestä elämästään joka odottaa mahdollisuutta rakentaa muita seurakuntalaisia.
Katolinen kirkko. Liityin 24 vuotta sitten, enkä ole hetkeäkään katunut.
(Katolisesta näkökulmasta kuulostavat oudolta pohdinnat siitä, mikä porukka opettaa etsijän mielestä oikein ja kuinka ehkä ei mikään opetakaan. Meillä kun kuitenkin ajatellaan, että kirkko opettaa uskovia eikä päinvastoin. Kaikki ei ole täydellistä eikä tässä ajassa sellaiseksi muutu.)
Niin. Tai siis luterilainen voi olla vaikka ei kuuluisi evankelis-luterilaiseen, ns. kansankirkkoon.
Mutta kieltämättä se on meille ominaista että kirkon oppia ja käytäntöjä on annettu lupa arvioida.
Seurakuntalaisilla on toisaalta liikaakin halua arvostella vaikkapa Raamattuun vedoten kirkon touhuja, toisaalta sen voi nähdä vastuullisena asenteena. Onhan jokainen kristitty kutsuttu lähettilääksi eikä vain passiiviseksi sivusta seuraajaksi.
Ortodoksien sanotaan esim Venäjällä olevan hyvin ohuen kristinuskotiedon vuoksi alttiita sekottamaan monenlaista uskomusta kirkkonsa uskoon. En siis tiedä onko sekään hyvä ettei ole perinteenä ns kiinnostua opillisista asioista ja että ei ole ikään kuin kontrollia kumpaankaan suuntaan sen suhteen mitä uskotaan ja mitä opetetaan.
Itse en varmaan koskaan voisi olla kuulumatta mihinkään kirkkoon. Kriittisenä mutta ihmisten ja kaikkien yhteisöjen raadollisuuden hyväksyvänä jatkanen nykyisessä firmassa…
Arvostelu kohdistuu huonoon hallintoon. Totta kai ortodokseja eroaa kirkosta, vaikka luulisin, että pääasiassa välinpitämättömyyden takia. Myös ortodoksit ovat maallistuneita.
