Minä uskon, tämä totuus tulee kiinnostavaksi erityisesti niille,
jotka pelkäävät olevansa hukassa ilman Kristuksen sovintoarmoa.
Niin se on taistelukentälläkin. Kun haavoittunut vuotaa verta, hän ei jouda
kysymään mistä tiedekunnasta asianomaisen lääkärin tutkinto on, vaan
häntä kiinnostaa: “Voitteko auttaa, minä vuodan kuiviin!”
Jumalanpalvelussaarnan arvostus luterilaisen teologian vinkkelistä perustuu siihen, että se on asetukseen perustuva normitapa, ja klassinen konteksti on julkinen jumalanpalvelus. Muun poissulkeva se ei kuitenkaan ole, mutta erityinen silti, koska Jumala tahtoo opettaa käyttäen välineinään tiettyjä kutsuttuja henkilöitä. En ota kantaa löperöiden saarnojen ja muun asiattoman tuottamaan ongelmatiikkaan.
Mitä mahtaa olla löperö saarna?
Ei virka ja asianomainen kutsu siihen ainakaan mikään lääke ole, taitaa pikemminkin olla päin vastoin kun näitä saarnoja kuuntelee! Lähetyspiirissä tai miesten takka-illassa pidetty puhe voi monin pakoin olla suureksi avuksi niille. jotka kaipaavat tukevampaa opetusta.
Messussa jäin taas miettimään, miten saarna eroaa sisällöllisesti luennosta, esitelmästä tai raamattutunnista. Kommentteja?
Koska minua kiinnostaa lähinnä luterilaisten kommentit, toivon, että mahdolliset muut kommentoijat kertovat, minkä kirkon opin tai käytännön pohjalta kommentoivat.
Sanaa “saarna” voi tietysti käyttää monessa merkityksessä. Mutta tässä tapauksessa asiallinen vastaus on seuraavantapainen:
Seurakuntalaisen näkökulmasta “saarna” on kristillisen kirkon “virallista” opetusta. Seurakuntalaisen pitäisi voida luottaa siihen, että kun hän menee kuulemaan saarnaa, hän kuulee Jumalan sanaa, ei ihmissanaa. Lisäksi tämä jumalansana ei ole pelkästään teoreettisesti oikeaoppista tietoa, vaan Jumala on nähnyt hyväksi käyttää sitä armonvälineenä: “Sanaa [siis mm. saarnaa] ja sakramentteja käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee” (Augsburgin tunnustus).
Tämä näyttää ehkä liioittelulta; miten erehtyväisen ihmisen pitämä puhe voisi olla Jumalan sanaa, ja saada aikaan näin suuria asioita? Raamattu kuitenkin kuvaa kristillistä sananjulistusta juuri näin. Paavali sanoo omasta ja työtovereidensa julistuksesta tessalonikalaisille: “otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niinkuin se totisesti on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä, jotka uskotte.” (1.Tess.2:13) Julistajan on oltava sellainen, “joka oikein jakelee totuuden sanaa” (2.Tim.2:15). Seurakuntaopetuksen sääntö on: “Jos joku puhuu, puhukoon niinkuin Jumalan sanoja” (1.Piet.4:11). Emme siis ihmettele Raamatun ankaraa varoitusta: “Veljeni, älkööt aivan monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä te tiedätte, että me saamme sitä kovemman tuomion.” (Jaak.3:1)
Koska saarnaaminen on Jumalan sanan julistamista, seurakuntalaisella täytyy olla jonkinlaiset laatutakeet siitä, että hän saarnaa kuullessaan saa mitä kaipaa. Niinpä samainen Augsburgin tunnustus sanoo, “ettei kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista”, siis että saarnaaminen kuuluu (lähinnä) seurakuntapapille, jolla on kovat “pätevyysvaatimukset”.
On siis vakava epäkohta, jos seurakunnissa pidetään saarnoja jollakin muulla mielellä - mutta juuri tämä epäkohta on valitettavan laajalle levinnyt.
Kun maan päällä näkyvästä ja toimivasta kirkosta tehdään armon välineen sijasta kuin itse armo tai kuin taivaasta maan päälle inkarnoitunut jumaluus, joka johtajineen ja pastoreineen syrjäyttää Kristuksen tai sitoo Hänet ja Hänen toimintamahdollisuutensa tiukasti itseensä, vaikka kirkon tulisi yksilöille yksin Kristusta kirkastaa, tehdään todellisuudessa vain välineellistä arvoa omaavasta asiasta ja yhteisöstä epäjumala, joka syrjäyttää tosi Jumalan eli Kristuksen, vaikka kirkko tai yhteisö Kristuksen nimeä kuinka paljon tahansa käyttäisikin.
Sikäli kuin ihmiset voisivat uskoa Jeesukseen Vapahtajanaan ilman armon välineitä, tai sikäli kuin he voisivat vahvistua uskossa, toivossa ja rakkaudessa ilman kirkossa käymistä, mitään kirkkoa ei edes tarvittaisi. Näin ajattelen. Näkyvä kirkko tai yhteisö paimenineen ei ole mikään itsetarkoitus eikä taivaasta maan päälle inkarnoitunut jumaluus. Kirkon pitäisi olla vain kuin Johannes Kastajan sormi, joka osoittaa Kristusta. “Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29)
Armon välineet ovat kylläkin Jumalan säätämiä, eivät valinnaisia koristeita. Esimerkiksi kastaminen ei ole vapaaehtoinen asia, vaan siitä on Jumalan käsky. Siltä osin, kun olet oikeassa, olet lähinnä teoreettisesti oikeassa. Miten onnistut reaalimaailmassa toteuttamaan kristillisen elämän ilman kirkkoa?
Niin kauan kuin ihminen on riippuvainen uskossaan Jumalan sanasta ja Pyhästä Hengestä, joka toimii sanan ja myös kasteen ja ehtoollisen välityksellä, hän tarvitsee ulkoisia ja näkyviä asioita pysyäkseen uskossa ja vahvistuakseen siinä. (Jumalan sana ennen kaikkea pitää yllä ihmisen uskoa, mutta myös ehtoollinen on monille uskoa vahvistava ja ylläpitävä armon väline. Ehtoollinenkin perustuu sanoihin, joita ilman sitä ei edes voisi ymmärtää.) En kuitenkaan ajattele, että syntien anteeksianto olisi sidottu tiettyihin näkyviin ihmisjohtajiin tai pastoreihin, joita ilman yksilöllä ei olisi pääsyä Kristuksen luo tai mahdollisuutta henkilökohtaiseen Jumala-suhteeseen. Messunkaan tarkoitus ei ole ohjata ihmisiä pastoreiden luo tai pastoreiden alaisuuteen, vaan Kristuksen luo. Jos yhteisö sitoo ihmisiä itseensä, eikä siis siitä syystä ohjaa ihmisiä Kristuksen luo (ohjaa tai auta henkilökohtaisen Jumala-suhteen ylläpidossa), yhteisö on mielestäni epäkristillinen, ja ainakin minulle niin ahdistava ja vastenmielinen, että pysyn kaukana sellaisesta yhteisöstä.
Sympatiseeraan mielipidettäsi. Jos seurakunta tuntuu ahdistavalta, siinä voi tosiaan olla jotakin pahasti vialla.
Mutta ikävä kyllä ei täysin ymmärrä, minkälaiseen ilmiöön viittaat. Onko mielessäsi joku outo lahkokunta? Vai voiko ihan tavallinen seurakunta, joka suosittelee jäsenilleen jonkinasteista sitoutumista omaan seurakuntaan, olla tällainen ahdistava yhteisö?
@Henrikki esitti luterilaisuuden käsitteen alla väitteen sakramentaalisesta saarnasta. Olen (luterilaisena) aina suhtautunut tähän ajatukseen kriittisesti. Minusta ei ole mitään syytä antaa saarnalle sakramentaalista t.s. armonvälineen asemaa. Sen sijaan tämä asema on evankeliumilla. Saarnalla tämä asema on vain ehdollisesti, t.s. siinä määrin kuin se sisältää evankeliumin.
Varhaisessa vaiheessa saarnan sisältö olikin siis itse se evankeliumi, siis oikeastaan Vanhan testamentin lukemisen jälkeen apostoli kertoi evankeliumia, joka oli saarna. Se oli selitys siitä, miten kuultu Vanhan testamentin teksti toteutui nyt Jeesuksen kautta. Tällaista saarnaa voi minusta syystä pitää sakramentaalisena armonvälineenä. Sitten, kun nämä varhaiset saarnat koottiin evankeliumikirjoiksi - joita voi minusta syyllä pitää saarnakokoelmina - saarnan asema muuttui. Toki edelleen voidaan saarnata “evankeliumia”.
Jos evankelinen saarna oli ennen vastaus VT:n tekstiin, niin nyt saarna on evankeliumitekstin laajennus tähän päivään. Minusta tämä nykyinen saarnamme on enemmän hengellistä ohjausta kuin opetusta.
En viitsi mainita yhteisön nimeä, jossa aikoinaan olin mukana. Joku toinen varmasti kokee saman yhteisön toisin. Joka tapauksessa pastorit siinä yhteisössä oli näkökulmastani katsottuna koroitettu asemaan, joka ei sopinut minun matalakirkolliseen lähtökohtaani. Eräs heitä tukenut pastori jopa antoi ymmärtää, että edes kesäteologi ei saisi julistaa synninpäästöä.
En esittänyt. Kantani oli melkein sananmukaisesti Augsburgin tunnustuksesta - joka kai on “luterilaisuuden käsitteen alla”?
Lainasit kyllä Augsburgin tunnustusta hyvin, mutta se, että kirjoitat “sanan ja sakramenttien” sisään saarnan, on kyllä minusta tulkintaa, joka erkanee Ausburgin tunnustuksen tekstistä aika pitkälle. Sana ja sakramentit tarkoittavat Kristuksen evankeliumia, sellaisena kuin se sanallisesti annetaan evankeliumitekstiä lukemalla tai synnit anteeksi antamalla tai aineellisesti tarjotaan veden, leivän ja viinin muodossa.
Ei tämä kuitenkaan mikään laadun tae ole ollut.
Moni maallikko puhuu paremmin kuin seurakuntansa pappi.
Minusta saarna ei ole mikä tahansa hengellinen puhe. Varmasti moni maallikko puhuu paremmin, se on selvää. Se, miten saarna eroaa hengellisestä puheesta, on (a) saarnaajan auktoriteetti ja velvollisuudet pappina, ja (b) saarnan julkisuus ja sen suuntaaminen koko seurakunnalle.
A-kohdalla tarkoitan sitä, että saarnaaja on pappina (!) aina omasta laumastaan hengellisesti vastuussa. Hänen täytyy pyrkiä heidän kaikkien kohdalla hengelliseen kehitykseen. Se, että saarnan täytyy ohjata hengellisesti saa vastapainokseen B-kohdan: sen on kohdistuttava koko seurakunnalle, kaikille läsnäolijoille. Saarnaaja ei siis voi ohjata vain yhtä henkilöä, vaan hänen täytyy ohjata monia.
Kysymyksenasetteluna oli siis “Mikä on saarna? (ja myös: mikä on hyvä saarna?)” Tässä yhteydessä saarnan tekee hyväksi, se jos sisältää CA V:2:n määrittelemää “sanaa”, ja huonoksi, jos se ei sisällä “sanaa”. Onko sinulla jokin parempi mittapuu saarnan hyvyydelle ja huonoudelle kuin CA V?
Jos lähdetään CA V:n alusta:
Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka.
Jumala on siis asettanut viran, jolla on evankeliumin opettamisen tehtävä. Minun mielestäni evankeliumia ja opetusta ei voi rinnastaa toisiinsa niin, että opetus olisi evankeliumia. Kun pappi saarnaa, hän opettaa evankeliumia, mutta hänen sanansa eivät ole evankeliumia.
Voin olla väärässäkin.
Jos tuo pitäisi paikkansa käytännössä, minä ainakin eläisin vallan erilaisessa kirkossa. Kenties tämä foorumikin olisi silloin tarpeeton.
Mistä mahdoit saada kimmokkeen ja detaljin “ohjata vain yhtä henkilöä”?
En minä puhunutkaan muusta kuin saarnasta, maallikonkaan kohdalla.
Maallikon silmissä tämä erottelu näyttää hiukkasen hiustenhalkomiselta. CA:ssa ovat peräkkäin seuraavat kaksi virkettä, joilla kai on joku yhteys:
Kai se ensimmäisessä virkkeessä mainittu “evankeliumin opettaminen” välittää juuri sen saman “evankeliumin”, joka toisen virkkeen mukaan on Pyhän Hengen työväline?
Kyllä. Mutta jotta papit eivät ihastuisi omiin sanoihinsa, emme voi nimittää heidän sanojaan evankeliumiksi, vaan juuri heidän opetuksensa kohdetta, sitä mistä he puhuvat, emme sitä mitä he puhuvat.