Miksi sakramenttien lukumäärä on tärkeää?

Luterilais-katolilaisissa suhteissa sakramenttien lukumäärä on ilmeisesti ollut jonkinlainen kiistakapula? Miksi lukumäärän määrittely on tärkeää?

Lähinnä se lasketaanko esim. pappeus tai avioliitto sakramentiksi on kai tärkeää, ei niinkään luku (“seitsemän on parempi kuin kaksi!”) itsessään? Vai koskeeko kysymys sitä, miksi jonkin asian kutsuminen sakramentiksi on tärkeää?

Ei se ole mikään varsinainen kiistakapula ollut. Käsittääkseni ekumeeniset suhteet ovat ihan muutenkin jo melko jäässä varsinaisen tavoitteen suhteen ja koskevat vain yhdessä olemista jollain tavoin. Eli ihan sama kuin luterilais-ortodoksissa suhteissa.

Ortodoksina saatat ymmärtää lukumäärän tärkeyden sitä kautta, että ortodoksiseksi paikalliskirkoksi ei hyväksyttäisi kirkkoa, joka sanoo tunnustavansa vain kaksi sakramenttia, vaikka ortodoksinen kirkko onkin jättänytkin määrittelemättä sen, että sillä on seitsemän sakramenttia. Myös katolinen ja varmaan luterilainenkin kirkko ovat avoimia sille, että seuraavan yleisen ilmoituksen ( Jeesuksen toinen tuleminen ) jälkeen sakramentteja voi olla enemmän tai vähemmän.

Sakramenttien lukumäärä ei ole tosiaankaan tärkeätä. Tärkeätä on kysyä, mitä tarkoitetaan sakramentilla ja onko jokin asia sellainen, että se toteuttaa tuon määritelmän. Tosiasiahan on se, että luterilaisillakin on käytössään kaikki nämä toimitukset, vaikkei niitä sakramenteiksi kutsutakaan (myönnettäköön, että konfirmaation ja sairasten voitelun asemassa on kyllä ollut heittelehdintää)
Ja edelleen, sakramenttiteologian kehitys on ollut pitkä ja monipolvinen ja nykyinen seitsemän sarja vakiintui keskiajalla, jolloin sakramenttiteologiaa enemmänkin kehiteltiin.

1 tykkäys

Sakramentin käsite ei sellaisenaan esiinny Raamatussa, vaan sakramentti on teologinen käsite.

Katolisessa kirkossa “sakramentti” tarkoittaa (jos yhtään asiasta ymmärrän) niitä seitsemää asiaa, jotka Trenton kirkolliskokous julistaa sakramenteiksi.

Luterilaiselle “sakramentti” tarkoittaa toimitusta, jonka Kristus on Raamatussa asettanut, joka välittää (pelastavaa) armoa ja jossa armoa välittää jokin aine (esimerkiksi kastevesi). Tästä määritelmästä lähtien on vaikea väittää, että sakramentteja olisivat muut kuin kaste ja ehtoollinen.

Ei se nyt ihan noinkaan ole, että olisi vain päätetty julistaa jotkin asiat sakramenteiksi. Kyllä roomalaisillakin siinä on teologiaa taustalla.:grinning:

1 tykkäys

Eikö katollisessa avioliittoon vihkimisessä pirskoteta vettä hääparin päälle? Silloinhan siinä on se aine mukana ja sen voi ajatella sakramentiksi.

Yli tuhat vuotta pärjättiin ilman tällaista määrittelyä.

2 tykkäystä

Jos tällaista keskustelua halutaan käydä, pitäisi kai täsmentää: sakramentin aineen on oltava mukana Kristuksen alkuperäisessä asetuksessa. Mutta onkohan tällainen pohdinta hedelmällistä… Minulle ei ole mitenkään erityisen tärkeää se, miten käytetään sanaa “sakramentti”. Jos minulla ei olisi katolisen osapuolen kanssa mitään muuta erimielisyyttä, voisin ilomielin antaa periksi tällaisessa sanakiistassa ja myöntyä siihen merkitykseen, jonka Trenton kokous antoi sanalle “sakramentti”.

2 tykkäystä

Kasvavaa yhteyttä -asiakirjassa on käsitelty Katolisen kirkon ja luterilaisen kirkon ajattelua sakramenttikysymyksessä. Se kannattaa silmäillä.

Avioliiton sakramentin raamatullinen pohja on siinä, että Jeesus teki häissä ihmeen ja muutti arkisen veden hienoksi viiniksi: siinä on avioliiton sakramentin tarkoitus, arkinen ja maallinen järjestely ja liitto pyhitetään ja kirkastetaan Kristuksen avulla arvokkaaksi ja pyhäksi.

?
Automaattinen tekstinsyöttö varmaan.

Ei edes se, mutta painovirhe paholainen.

1 tykkäys

Ei pirskoteta. Aineena on sormus, joka toki on vain symboli itsensä antamisesta toiselle.

Onko meikäläisessä sakramenttiopetuksessa ylipäätään tarpeen ajatella (fysikaalisessa mielessä) konkreettista “ainetta”? Eivätkö tässä pikemminkin ole taustalla aristoteelisen metafysiikan käsitteet materia ja forma? Niinpä esimerkiksi ripin sakramentin kohdalla “materia” koostuu sakramentin vastaanottajan synneistä sekä hänen koetusta ja julkilausutusta katumuksestaan; ko. sakramentin “forma” puolestaan on papin antama synninpäästö. Pius X:n katekismus avaa rippiä jokseenkin noin, ja kaikkien muidenkin sakramenttien kohdalla materia ja forma eritellään. Sen sijaan avioliiton kohdalla se ei näytä käsittelevän sakramentin materiaa lainkaan, mutta ilmiselvästi se on tässä tapauksessa juuri puolisoiden keskinäinen antautuminen, jota sormus puolestaan symboloi.

4 tykkäystä

Augustinolaisen käsityksen mukaisesti, johon luterilaisten käsitys nojaa, fyysinen aines todella välittää luvatun armon, ei vain jotenkin symboloi sitä. Tällaista ainetta on vaikeata tosiaankin löytää kaikista niistä seitsemästä.

1 tykkäys

Lihavoinnit minun.
Tällä lailla ajatteleminen on minusta todella oivaltavaa ja rakentavaa opin ja käytäntöjen avaamista ja tutkimista. Kiitos!

Olen itsekin miettinyt tähän tapaan lähes kaikkia kristillisiä käytäntöjä.
Toki on olemassa sakramentin välittävä aine niin kuin minulle rakas Augustinus opettaa, mutta sakramentti ei ole siinä aineessa vaan reaalimaailman tapahtumissa ja siinä aineessa missä nämä reaalimaailman asiat tapahtuvat, eli juuri niin kuin kuvaat tässä.

Itse ajattelen että sakramentti on luotu asia joka jo maailman luomisesta asti on välittänyt Jumalan armovoimaa maailmassa.

No, jonkun ripin kohdalla se ei ole vaikeata vaan mahdotonta. Myös avioliiton ja pappeuden kohdalla fyysinen aine on vähintäänkin työläästi havaittavissa.

Mutta puhuiko Augustinus tosiaan “aineesta” siinä mielessä kuin sana nykyään yleensä ymmärretään? Eikö hänelläkin ollut kyse vain “ulkoisen ja näkyvän merkin” (edellyttääkö tuo ilmaus fyysistä ainetta?) suhteesta sen tuottamaan “sisäiseen ja näkymättömään armoon”. Ainakin Augustinus käsittääkseni piti rippiä sakramenttina. Ellen erehdy, hän myös tunnisti lukuisia sellaisia sakramentteja, joita nykyään pidettäisiin lähinnä sakramentaaleina.

1 tykkäys

Minusta on mielenkiintoista koska/kun luterilainen sakramentti oppi selitetään näin “materian” avulla, esim. pitää olla vettä, niin onko se ollut jotenkin myöhempää kehitystä tai tarkoituksenmukaisesti karsittua että esim. öljyt eivät kuulu luterilaisuuteen? (Vahvistuksen sakramentti, pappeus, sairasten voitelu…)Yritin virittää keskustelua voitelun katoamisesta luterilaisuudessa jo aiemmalla foorumilla vuosia sitten, mutta kukaan ei tarttunut siihen silloin. Ko. sakramenteissahan olisi silloin materiaa, jos öljyt eivät olisi “kadonneet” jonnekin. Tiedätkö tai tietääkö joku, miksi/milloin öljyt katosivat? Piispa than eivät olleet mukana luterilaisessa liikehdinnässä keisarikunnassa jotain Königsbergin säännön vahvistamaa poikkeusta lukuunottamatta. Luterilaiseen sakramentti oppii han sopisi nimenomaan öljy “vaadituksi” materiaksi.

4 tykkäystä