Näin minäkin olen Augustinusta lukiessa ajatellut. Hän ei mielestäni puhu vain vedestä, krismasta ym. vaan syvällisemmin siitä missä Jumalan armovoimat siinä sakramentissa vaikuttavat aineessa, henkilön tilanteesta ja henkilön omasta aineesta.
Ongelma taitaa olla, että keskiajalla ja reformaation aikana kaikki olivat mielestään augustinolaisia ja Augustinuksen kirjoituksista (sekä hänen nimissään kulkeneissa) löytyy ainesta erilaisille tulkinnoille.
Sairasten voitelun torjuminen on minustakin erikoista, onhan kyseessä kuitenkin evankeliumissa mainittu tapa (Mark. 6:13), vaikka selväsanaista Kristuksen käskyä ei toki ole, ja apostolin kehotus (Jaak 5:14s.). Ettei Lutherin vastenmielisyys Jaakobia kohtaan olisi tässä taustalla? Tietysti keskiaikainen viimeinen voitelu oli kehittynyt jotenkin etäälle näistä ajatuksista.
P.S. Mukava kuulla Sinusta Dolores!
1 tykkäys
Ei sakramenteissa tarvita mitään ainetta. Rovasti Michael Pomazansky määrittelee mysteerin teoksessa Orthodox Dogmatic Theology sivulla 267:
“A mystery (sacrament) is a sacred act which under a visible aspect communicates to the soul of a believer the invisible Grace of God.”
4 tykkäystä
Ei tämä kiistely sanojen merkityksestä ole minulle erityisen tärkeä. Sellaiset sanat kuin “sakramentti” ja “mysteeri” voi määritellä monella tavalla. – Kerroin tuossa luterilaisesta terminologiasta ihan vain siksi, että asia olisi saattanut jotakuta kiinnostaa.
Ei kai sairasten voitelua luterilaisuudessa torjuta, siis kielletä tai pidetä vääränä, se vain on kovin vähällä käytöllä. Tai en tiedä, mitä yksityisissä tilaisuuksissa tapahtuu, mutta mainostettuna mahdollisuus voiteluun on lähinnä joidenkin Tuomasmessuyhteisöjen juttu. (En tiedä, josko niistäkään kaikkien.) Sama tilanne on oikeastaan ripilläkin: mahdollisuus on olemassa, mutta siitä pitää kyllä ihan itse olla tietoinen ja osata hakeutua oikean ihmisen luo, siitä ei kauheasti puhuta että luterilaisuudessakin voi ripittäytyä.
Tarkoitin, että se torjuttiin tai ainakin siihen suhtauduttiin melkoisen nuivasti reformaation aikana ja sen jälkeen. Se katsottiin isien käyttöönottamaksi toimitukseksi.
Miten idean keksijä on perustellut sitä, että sakramentteja ovat vain ne toimitukset, joissa käytetään jotakin ainetta? Ja miksi sellaisiakin sakramentteja on karsittu, joissa käytetään ainetta, nimittäin öljyä?
Jos luterilainen sakramenttiajattelu kiinnostaa, kannattaa vilkaista Augsburgin tunnustuksen puolustusta, kohtaa 13 (http://tunnustuskirjat.fi/puolustus/XIII.html). Tekstin on laatinut Ph. Melanchton. Melanchton toteaa alussa: “- -Kuitenkin [Augsbugin tunnustuksen Kumoamuksen laatijat] tässä kohden vaativat meitä myöntämään, että sakramentteja on seitsemän. Meidän käsityksemme mukaan on huolehtidittava siitä, ettei Raamatussa määrättyjä toimituksia tai menoja laiminlyödä, olipa niitä kuinka paljon tahansa. Toisaalta ei mielestämme merkitse suuria, vaikka opetustarkoituksessa yksi laskee niin ja toinen näin, jos sen ohessa oikein säilytetään Raamatussa meille annetut pyhät toimitukset. Eivät vanhat kirkon opettajatkaan ole kaikki päätyneet samaan lukumäärään.”
Melanchton esittelee syitä, joiden vuoksi luterilaiset haluavat tehdä erotuksen eri toimitusten välille (siis kutsumalla toisia “sakramenteiksi”, toisia taas “ei-sakramenteiksi”). Esimerkkinä avioliitto: “Jos siis [avioliittoa] tahdotaan sanoa sakramentiksi, on tehtävä ero sen ja edellä mainittujen [kasteen, Herran ehtoollisen ja synninpäästön] välillä, jotka ovat varsinaisia uuden liiton merkkejä ja todisteita armosta ja syntien anteeksiantamuksesta. Mutta jos avioliittoa nimitetään sakramentiksi sen nojalla, että se perustuu Jumalan käskyyn, voidaan sakramentiksi nimittää muitakin säätyjä ja tehtäviä, jotka perustuvat Jumalan käskyyn, esimerkiksi esivallan virkaa.”.
1 tykkäys
Tässä on se villakoiran ydin tuossa luvussa:
Jos sanomme sakramenteiksi sellaisia toimituksia, jotka perustuvat Jumalan käskyyn ja joihin liittyy armon lupaus, on helppo ratkaista, mitkä ovat varsinaisia sakramentteja.
Ajatuksena on, että sakramentit ovat näkyviä merkkejä. Ja monet pitivät varhaisina vuosisatoina sakramentteina juuri toimituksia, joissa oli näkyvä aine. Sakramenttiteologia oli varsin hahmottumatonta skolastiikkaan asti.
Se, mitä sakramentteja on “karsittu” on taas eri kysymys.
Löysin villakoirasta hieman toisenlaisen ytimen.
En ota kantaa siihen, että onko kyseessä materia tai onko olemassa suora käsky tai onko toimitus suoraan yhteydessä pelastukseen. Jos näin olisi toisaalta, niin eikö ehtoollistakin voisi nauttia henkilö vain kerran elämässään?
Näen eron siinä, että kaste ja ehtoollinen voidaan tiivistää pelkästään ihmisen ja Jumalan tai ihmisen ja näkymättömän todellisuuden väliseksi asiaksi. Kun taas konfirmaatio, avioliitto, vihkimykset, rippi ja voitelu jotkut sisältävät selkeästi yhteisöllisen merkityksen. Jakava kysymys on, että toimiiko Jumala kirkkonsa kautta, vai toimiiko Jumala vain sakramenttien kautta?
Jotenkin Lutherin kohdalla asian logiikka saneli lopputuloksen: Ei ole mahdollista olla kahta toisistaan erillistä yhteisöä, joissa on kuitenkin molemmissa pätevät yhteisölliset sakramentit. Joten on yksi kirkko, itäisenä ja läntisenä versiona, joka on sakramenttien nojalla pyhien yhteisö. Sitten on muita kirkkoja, joiden teologiassa pyhä on vain ylöspäin, ei niinkään ympärillä.
Mutta koska nämä aina tapahtuvat kolmella askeleella, niin kolmannessa askeleessa tulee kongregationalismi. Siinä aletaan taas uskoa irrallista paikallisseurakuntaa jonkinlaiseksi jumalallisen voiman, auktoriteetin, pyhyyden tai puhtauden haltijaksi. Jollain tavalla siis reformaatio sulki pois jotain sellaista, mikä on nyt myöhemmin palannut muuntuneena takaisin.
Miksi kaste sisältäisi vähemmän yhteisöllisen merkityksen kuin kaste? Kaste nimenomaan liittää uskonyhteisöön.
Kun vaikka Augustinus puhui avioliitosta sakramenttina, sillä taidettiin viitata avioliitton purkamattomuuteen, joka kuvaa Kristuksen ja kirkon suhdetta. Tämä on erityinen merkki Jumalan armosta, joka erottaa sen vaikka Melanchtonin esittämästä esivallan tehtävästä.
Jos mietin, että Lutherin oli tarkoitus tai looginen pakko karsia lukumäärä minimiin, niin siinä on yksi kertaluonteinen ja yksi jatkuva. Yksi ihmiselle tehtävä, jossa ollaan periaatteessa passiivisia, ja yksi, mihin itse osallistuu.
Siis en tarkoita sitä, että mikä kaste on sinänsä tai mikä se on kaikissa merkityksissään tai katolisen opin mukaan. Tarkoitan sitä, että jos yhteisöllisyys on pakko tai tarkoitus karsia pois, niin nuo kaksi voidaan luontevimmin jättää jäljelle. Avioliittoa tai pappeutta ei voi, koska ne aina viittaavat toteutuessaan materiaaliseen ja ajalliseen todellisuuteen. Kun taas kaste ja ehtoollinen voidaan typistää yksilön ja Jumalan välille siten, että niiden sisältämä yhteisöllisyys on vain matemaattinen toteamus.
Ja kun kerran mennään matemaattisiin toteamuksiin, niin silloin ei tarvita redundanssia. Kuten säilyttämällä sakramentteina sekä kaste että konfirmaatio. Mutta jos eletään yhteisönä, niin yhteisö toteutuu sen yhteisten tapahtumien kautta.
Yritän siis lähteä seitsemästä ja keksiä erilaisia karsinnan kriteerejä. Toteamalla, että Raamatusta löytyminen on vain yksi mahdollinen, eikä välttämättä millään tavalla se, minkä pitäisi ratkaista kysymys. Toki itse uskon, että kaikille seitsemälle on olemassa oikea perustelu. Oli se sitten vaikka tuo öljyselitys.
1 tykkäys
Minusta olet hakoteillä. EHtoollinen ja kaste ovat yhteisöllisiä ja erittäin yhteisöllisiä, eikä luterilaisuus ole tätä kieltänyt. Muutenkin tuo rakennelma tuntuu turhan monimutkaiselta, kun asian voi ymmärtää yksinkertaisemminkin ja tehden enemmän oikeutta sille, mitä on sanottu eikä turhaan etsien salattuja selityksiä.
Muistakaapa tämäkin, kun analysoitte luterilaista sakramenttikäsitystä: yksi luterilaisuuden keskeinen haaste on suhde U. Zwingliin ja J. Calviniin. Kalvinistit, kuten tunnettua, eivät ajattele, että sakramenteilla ja varsinkaan niissä käytetyllä aineella olisi varsinaista vaikutusta, vaan että ne ovat vain jonkinlaisia merkkejä ja symboleja. Tässä keskustelussa luterilaiset joutuvat tietenkin keskittymään kasteeseen ja ehtoolliseen, koska niiden osalta voidaan argumentoida suoraan Raamatulla kalvinisteja vastaan. Kalvinisteillehän ei muu traditio ole lainkaan ratkaiseva.
Ihan asiallinen argumentti. Mutta tässä tulee taas uusi ja erilainen merkitysvivahde sanalle “sakramentti”.
Minusta @Thinkcat on sittenkin oikeilla jäljillä. Kasteen ja ehtoollisen olemuksena on uskovan suhde Kristukseen enemmän kuin uskovan suhde seurakuntaan. Esim. Gal.3:27: kastettu on pukenut päälleen Kristuksen (seurakunnan jäsenyys voidaan jättää mainitsematta).
Seurakunta on tietyllä tavalla Kristus joten kasteessa ei voi erottaa toisistaan suhdetta seurakuntaan ja Kristukseen.
1 tykkäys
Minusta näitä ei voi erottaa toisistaan eikä toisaalta tuollainen malli toimi oikeasti erottavana asiana tässä kysymyksessä.
Emme koskaan saa unohtaa, että Kirkko on Kristuksen Ruumis ja Kristus sen Pää, ja tämä on kuvaus todellisuudesta, reaalisesta asiaintilasta.
2 tykkäystä