Anskutin esitti että luterilaisuudessa ei torjuta sairasten voitelua. Näin on varmaankin suomalaisessa nykyluterilaisuudessa. Mutta ei luterilaisuuden syntyaikoina ollut niin, johon Cymbus sitten viittasitkin. Pienenä detaljina tästä löytyi netistä mm. tällaista: Sairasten voitelun karsiminen oli nimenomaan alkuaikojen luterilaisilla reformaattoreilla osana reformaation toteuttamista. Tämä käy ilmi esim. Brittein saarille kutsutun Martin Bucerin vaikutuksesta anglikaanien Book of Common Prayeriin. Ensimmäisessä, vuoden 1549 versiossa oli vielä olemassa voitelu sairaskäynnin yhteydessä. Seuraavassa1550-luvun alun versiossa näkyy Bucerin vaikutuksena mm. se, että voitelu oli poistettu.
1 tykkäys
Mielenkiintoinen detalji reformaation jälkeisessä maailmassa on se, että vaikka luterilaisuudessa ja anglikaanisuudessa ei ollut enää sairasten voitelun sakramenttia, kuitenkin hallitsijan voitelua, joka on siis sakramentaali, käytettiin luterilaisessa Ruotsissa ja Englannisssa. Englannissa oli vielä 1700-luvulla käytäntö, jossa voideltu hallitsija otti vastaan paranemisen toivossa olevia sairaita alamaisiaan. Voidellulla kuninkaalla ajateltiin olevan armovoimia. Ruotsin valtakunnan käytännöstä en tiedä, mutta ehkä sielläkin oli ko. sairasvastaanotto käytössä. Tietyllä tavalla näihin vastaanottoihin sisältyi samoja ajatuksia kuin sairasten voitelun sakramenttiinkin.
1 tykkäys
Käsittääkseni lännen kirkossa ei myöhäiskeskiajalla enää ollut “sairasten voitelu”- nimistä sakramenttia, vaan oli “viimeinen voitelu” kuoleville tai jo kuolleille niin kauan kuin ruumis oli vielä lämmin. Tämän sakramentin saattoi toimittaa samalle henkilölle vain kerran. Jos kuolemansairas ei kuollutkaan, vaan parani, sakramenttia ei voinut uusia. Vaticanum II:n jälkeen ko sakramentti muuttui taas sairasten voiteluksi. Käsittääkseni tätä sakramenttia ei kuitenkaan toimiteta helposti, vaan pitää olla todella sairas.
Myöskään ortodoksisessa kirkossa ei sairasten voitelua toimiteta kovinkaan usein. Yleinen sairasten voitelu on seurakunnissa yleensä suuren paaston aikana. Osallistuakseen siihen pitää olla varsin terve, että jaksaa seistä kirkossa seitsemän evankeliumin ajan. Ortodoksinen sairasten voitelun sakramentti on hyvin pitkä, ja sitä toimittamassa on yleensä useampi pappi. Euhologion (=papin käsikirja) puhuu seitsemästä presbyteeristä, mutta missäpä seurakunnassa olisi niin monta pappia. Koska sakramentti on pitkä, sitä ei tilata paljoakaan sairastapauksissa, vaan pappi tilataan toimittamaan vain ns sairaanripitys (rippi ja ehtoollinen sairaan kotona tai sairaalassa).
Sairaanvoitelun sakramentti mainitaan jo Jaakobin kirjeessä. Sakramentti on siis hyvin vanha. Apostolien ajalta peräisin. Luterilaiset väittävät, ettei se perustu Kristuksen käskyyn. Ortodoksit taas ovat sitä mieltä, että apostolit ovat saaneet ohjeen voidella sairaita itseltään Vapahtajalta. Kaikkea mitä Jeesus sanoi tai teki ei nimittäin ole kirjattu kirjoihin kuten apostoli ja evankelista Johannes sanoo evankeliuminsa lopussa.
2 tykkäystä
Sairasten voitelu mainitaan jo evankeliumissa, Mark. 6:13. Mitään käskyä siihen ei ole siinä esitetty, mutta se kuvataan toimintana, jota Kristuksen lähettämät apostolit tekivät.
Kuninkaan parantava kosketus oli käytössä myös Ranskassa. Käsittääkseni kyseessä on ikivanha germaaninen uskomus.
1 tykkäys
Ei taitaisi enää toimia, kun ei ole enää puhdasverisiä kuninkaita, vaan kuninkaalliset naivat yh-taviksia, bikinimalleja ja turhia julkkiksia.
On sellainen ajatus, että uskoon ei kuulu, ei saa kuulua eikä pidä kuulua mitään, mikä ei ole Raamatussa selkeästi tuotu esille. Ensimmäinen sivuseikka tähän tämänkertaisen ajatukseni kannalta on, että Raamattua ei ole kirjoitettu kattavaksi esitykseksi mistään.
Siinä on joitain täysin tilanteeseen sopivia ja tilanteeseen tehtyjä osia. Sitten siinä on joitain katsauksia jostain kokonaisuudesta, joiden tyylilaji ei ole nykyisin enää kovin yleinen. Kronikka eli aikakirja on yksi (Kuninkaiden kirjat ja Aikakirjat). Antiikin tyyppinen elämäkerta on toinen (evankeliumit). Mooseksen kirjat taas ovat yhdistelmä myyttistä ainesta ja historiankirjoitusta. Myyttinen tarkoittaa tässä sitä, että se välittää todellisuutta ja sen merkitystä koskevan asenteen, joka siis Israelin tapauksessa on nimenomaan historia Jumalan toiminnan näyttämönä.
Sitten on antiikin tyyppinen viisauskirjallisuus (Job, Psalmit, Sananlaskut, Korkea veisu). Mutta siinä tärkeimmässä Raamattu näyttää mielenkiintoisella tavalla epäonnistuvan. Siellä ei ole selkeää katsausta siitä, miltä Uuden Testamentin seurakunnan elämän pitäisi näyttää.
Toinen sivuseikka on, että pastoraalikirjeet on myös kirjoitettu tiettyihin tilanteisiin, osoitettu tietyille historian henkilöille tietyissä historian seurakunnissa tietyissä historiallisissa paikoissa. Esimerkiksi 1Kor. 7:26 lähestyvä ahdistus on helppo ottaa irti ja sijoitella mihin vain kätevään ilmiöön. Eero Heikkilä esti porukkansa piirissä kaikki nuorten avioliitot varmaan pari vuosikymmentä tuon kohdan perusteella. Yksi pari meni loppua kohden vähän kuin luvatta, ja muutama muu odotti 2011 kevään julkisuuspaketin tuomaa otteen höllentymistä.
Helluntailaiset ja karismaatikot yrittävät tehdä Apostolien teoista jonkinlaista seurakuntana olemisen manuaalia. Vika on kuitenkin siinä, että Apt. on kirjoitettu kuvaukseksi historiallisesta transformaatiosta juutalaisuuden ja kristinuskon välillä. Se kertaalleen validoi asiat, jotka ovat tulossa myöhemmin. Samojen asioiden ikuinen validointi on eräänlaista cargokultismia. Vähän kuin ajaisi autoa pelkällä starttimoottorilla.
Esimerkiksi, kohdassa Apt. 10:13, “Nouse, Pietari, teurasta ja syö” on tarkoitettu yhden ainoan ihmisen vakuuttamiseksi yhdestä ainoasta asiasta yhden ainoan kerran historiassa. Kaikkien muiden odotetaan uskovan kyseinen asia tuon yhden tapahtuman perusteella. Helluntailaisuus lähtee ajatuksesta, että ei, me ei haluta sitä asiaa, me halutaan se ihme. Ja UT:n seurakunnan elämän pitäisi näyttää siis aina vain uusilta ja uusilta ihmeiltä, eräänlaiselta yliluonnollisen johdatukselta. Pilvipatsaita siellä ja mannasateita täällä.
Mutta jatkuvia ihmeitä ei ole vielä onnistuttu saamaan aikaan. Lähestymistapa näyttää olevan, että Jumalaa ei ole osattu vielä suostutella oikein. Tai ihmiset eivät seurakuntana ole oppineet heittäytymään oikein tai tarpeeksi innokkaasti. Laittaa kovasti miettimään, että moniko Raamatussa kerrotuista ihmeistä on ollut seurausta Jumalan suostuttelemisesta tai vastaanottajan oikeasta heittäytymisestä.
Tietyn suostuttelun ja heittäytymisen määrän jälkeen pitäisi voida ottaa miettimistauko ja ajatella, että ehkä asian ei ole ollenkaan tarkoitus tapahtua sillä tavalla.
Ja juutalaisten ruokasäädösten noudattamatta jättämisessä ei ole hirmuisesti tekemistä nykyajan kristityllä.
Ensimmäinen pointti on se, että ainakin reformoiduilla baptisteilla on, varsinkin helluntailaisissa ja karismaatikoissa, loistava esimerkki siitä, miksi ei pidä mennä yli kirjoitetun. Eli ei pidä uskoa mitään, mitä ei ole kirjaimellisesti ilmoitettu Raamatussa. Tähän sisältyy sellainen implisiittinen ajatus, että jos tuosta periaatteesta päästää irti, niin ainoa vaihtoehto on täysi karismaattinen kaaos. Sellainen, missä minkä tahansa ihmeeltä näyttävän, vaikuttavan tai kuulostavan asian tavoittelu täytyy olla jotain Jumalan tekemää uutta.
Raamattu ja siihen kirjaimellisesti uskominen on eräänlainen tasanne, jonka ympärillä on pelkkää rotkoa. Tämän mukaan katoliset kirkot ja äärikarismaatikot ovat jollain tavalla samassa nipussa. Tai samassa rotkossa. Eli jos ei usko kirjaimellisesti tai pelkästään Raamattuun, niin on ihan sama, että mihin uskoo, koska siitä poikkeamalla on peli jo menetetty.
Se kohta, eli Joh. 20:30, puhuu vain teoista. Toisaalta Joh. 16:13 antaa ymmärtää, että Jeesus ei itse vielä evankeliumeissa tai niiden tapahtumien aikana kertonut kaikkea. Mutta näissä on silti, tuon Sola-mentaliteetin mukaan, sellainen vaara, että Jeesus kirjoittaa avoimen shekin. Ja karismaattisuus on loputon yritys lunastaa tätä avointa shekkiä milloin minkäkin summan kanssa.
Sola-vastaus on tietenkin, että Joh. 16:13 lupauksen täyttää UT:n evankeliumien jälkeen tulevat osat.
Toinen pointti on, että väistämättä jokaisella on muu kriteeri Raamatun lukemisessa kuin se, että Raamattu itse kirjaimellisesti selittää oman sovellustapansa ja sovellusalueensa. Tätä voi yrittää kiertää sillä, että sieltä poimii runollisia toteamuksia Jumalan sanojen hyvyydestä ja varmuudesta. Mutta kun niitä ei ole koskaan kukaan psalmisti tai joku muu tarkoittanut sanomaan, että tuhannen vuoden kuluttua tulevaa kirjakokoelmaa tulee lukea kuin insinöörityötä.
Yksi mahdollinen kriteeri on olemassa. Kun ajatellaan sairaiden voitelua tai mitä vain katolisia oppeja, niin ehdotan, että asiaan kannattaa uskoa, pitää uskoa ja on oikein uskoa jos sillä uskomisella on viime kädessä hyvät seuraukset kun kaikki vaikuttavat tekijät otetaan huomioon mahdollisimman monesta näkökulmasta ja pitkällä aikavälillä. Nämä erottaa karismaattisista uskomuksista siten, että jollain katosta satavalla kultapölyllä tai sairauksien käskemisellä on ilmeisiä kielteisiä seurauksia. Riippumatta siitä, toimivatko ne vai eivät; sataako katosta aitoa pölyä tai lähteekö sairaus tarpeeksi kovasti käskemällä.
Moni moderni Raamatun ulkopuolinen oppi epäonnistuu heti siten, että a) sillä on kyseenalainen moraalinen lähtökohta, b) se ei edistä yksilön hengellistä etua tai c) se ei yksinkertaisesti toimi, jos sillä yritetään saada aikaan joku maaginen muutos todellisuuden rakenteessa. Kun taas moni muinainen Raamatun ulkopuolinen oppi ei tavoittele yksilön välitöntä hyötyä tai välitöntä muutosta todellisuudessa, mutta sen sijaan liittää yksilön syvemmin seurakuntaan sekä ajallisena että ikuisena yhteisönä.
Itse ajattelin, että “kuninkaan parantava kosketus” olisi liittynyt jotenkin kuninkaan voiteluun. Hallitsijan voitelu oli käytössä niin Bysantissa kuin lännessäkin. Ja toisaalta areiolaisilla visigooteillakin. Ja myöhemmin protestanttisuudessa. (Tulevan) hallitsijan valta alkoi voitelusta. Mielenkiintoista on kuitenkin tämän ketjun aiheeseen liittyen se, että piispa voiteli hallitsijan katekumeeniöljyllä. (Luultavasti Bysantissa sitä vastaavalla öljyllä?) Anglikaaneilla oli edelleen piispoja, joten he varmaankin pyhittivät öljyjä “entiseen tapaan”. Mutta mistä esim. Ruotsin (tai mahdollisesti muiden) luterilaisten hallitsijoiden voiteluun saatiin öljyä? Jos/kun luterilaisen kasteen yhteydessä ei ollut enää voitelua (sillä samalla hallitsijoiden voiteluun käytetyllä katekumeeniöljyllä) ja muutkin voitelun sisältämät sakramentit oli poistettu niin mitä öljyä kuninkaan voitelussa käytettiin? Vai jatkuiko luterilaisuudessa (esim. Ruotsissa) voitelu kasteen yhteydessä ehkä sittenkin reformaation jälkeenkin jonkin aikaa? Anglikaanien kasteesta en tiedä tarkemmin eli liittyykö siihen edelleen voitelu, mutta ainakin öljyä heillä on hallitsijan voiteluun edelleenkin. Kuningatar Elisabet II on voideltu.
Eivät tarkkaan ottaen väitä. Pikemminkin niin, että ei ole tietoa siitä, että Kristus olisi asettanut tuollaisen toimituksen vakituisesti tehtäväksi välittämään pelastavaa armoa. – Muuten, otanpa vielä kantaa tämän ketjun otsikkoon: minulle henkilökohtaisesti sakramenttien lukumäärä ei ole tärkeä.
Kyllähän luterilaisillakin oli Ruotsin valtakunassa piispoja. Ja anglikaaneilla ei ole ollut käytössä voiteluita. Ei myöskään luterilaisilla. Agricolalla on kyllä vielä suola ja kynttilä kastekaavassaan.
Ruotsin kuninkaita ei ole kruunattu sitten 1800-luvun lopun.
1 tykkäys
Näinhän se on mennyt niin kuin sanot. Mutta siksi juuri onkin kiinnostavaa, missä vaiheessa anglikaaniset ja/tai luterilaiset piispat (arkkipiispat?) lakkasivat “tavisten” sakramenttien käyttöön tarkoitetuttujen öljyjen pyhittämisen ja alkoivat pyhittämään öljyä vain hallitsijan voiteluun. Koska hallitsijan kruunausta (ja voitelua) varten oli öljyä reformaation läpikäyneistä maista ainakin anglikaanisessa Englannissa ja luterilaisessa Ruotsissa. (Ehkäpä näin oli jossain muuallakin luterilaisilla alueilla?) Hallitsijan voitelun suoritti piispa ja se oli sakramentaali. Kuningatar Elisabet II kruunajaisista sanotaan että juuri voitelun kohtaa ei näytetty televisiossakaan sen pyhyyden takia.
Common Book of Prayerin eroissa vuoden 1549 versiossa ja luterilaisuuden vaikutuksesta muutetussa pari vuotta myöhemmässä versiossa on eroja juuri sairaskäynnin/voitelun osalta.
Kuningatar Elisabetista on sanottu, että hän ei voi luopua kruunusta vanhetessaankaan, koska hänet on voideltu. Ilmeisesti hän muuten voisi.
1 tykkäys
Tuollaisten asioiden selvittäminen on tietysti haasteellista siksi, että kruunajaiskaavoja ei löydy tavallisista käsikirjoista!
1 tykkäys
Minun mielestäni kuninkaallisten tulisi solmia avioliittonsa ruhtinashuoneiden kesken. Tietysti toivotan Sussexeille kaikkea hyvää ja toivon onnistunutta liittoa herttuattaren hieman epäsovinnaisesta taustasta huolimatta. Jotenkin häiden muuttuminen julkkiskavalkaadiksi oli samalla tavoin mautonta kuin linnan juhlat Halosen aikana.
En tiedä oonko ihan metsässä, mutta miten mulla on sellainen käsitys, että anglikaanisessa konfirmaatiossa käytettäisiin öljyä? Ainakin siihen tarvitaan piispa. Ilmeisesti jos ev.lut. haluaisi liittyä anglikaaniseen kirkkoon, pitäisi konfirmoida uudestaan, kun ei yleensä ole piispan konfirmoima.
Hallitsijan voitelu on sitten vähän erikoisempi juttu. En oikein innostu tuollaisesta kirkon ja valtion liitosta, jollainen Britanniassakin aika vahvana taitaa olla.
Ortodoksisessa kirkossa lapsi mirhavoidellaan (sakramentti) heti kasteen jälkeen. Jos joku on kastettu muualla ja liittyy myöhemmin ortodoksiseen kirkkoon, hänet mirhavoidellaan. Ehkäpä näin myös anglikaanisessa kirkossa.
No ainakaan perinteisesti ei ole ollut voitelua, katsoin Book of Common Prayerin kaavan, ja siinä ei ollut sellaisesta mainintaa. Mutta konfirmaatio on kai piispallinen, kuten katolisilla. Mutta anglikaaneillahan on kovin kirjavaa käytäntö ja luultavasti jossain on ihan täys vanharoomalainen riitti käytössä.
Ok, muistin sitten väärin. Piispa, mutta ei öljyä.
Kaste ja ehtoollinen riittää, muita sakramentteja ei tarvita.
2 tykkäystä
Sakramenttien sakramentteina tehtävänä on tukea uskoa syntien anteeksiantamukseen Kristuksen tähden, enkä voi tässä mielessä nähdä kuin kasteen ja ehtoollisen sakramentteina, armonvälineinä.
1 tykkäys