Tämä on ateistin ihmettelyä.
Minulla on BDSM-mielenmaisema, joka on pakottava. Useimmilla kaltaisillani tilanne vaikuttaa olevan samankaltainen. Taipumus on paljastunut itselle jo nuorena, eikä siitä eroon pääse, vaikka kuinka yrittäisi.
Yritin nuorempana muuttua tavalliseksi. Lopetin esimerkiksi pornon katsomisen. Ja jos sadomasokistisia ajatuksia tuli mieleeni, lähdin lenkille. Kirjoittelin kriittisiä kirjoituksia BDSM-henkisiin ryhmiin yrittäen nähdä itseni ulkopuolelta mahdollisesti kehityshäiriöisenä.
Se ei johtanut mihinkään hyvään, päinvastoin. Mitä enemmän pyrin taipumustani välttelemään, sitä kokonaisvaltaisemmaksi kävi sadomasokismiin suuntautuva seksuaalinen kiihkoni. Se rupesi kohdistumaan kaikkeen ja leimaamaan kaikkea käytöstäni.
Kun tyydytin tarpeeni, pystyin elämään ihan tavallista arkea, mutta kun yritin paeta ajatuksiani ja fantasioitani, esimerkiksi luennoilla istuvista ihmisistä tuli päiväfantasioideni kohteita ja luennot valuivat ohi korvieni.
En tiedä mutta luulen, että homoseksuaaleilla kokemus on samankaltainen. Sitä vain on mitä on. Ja joko toteuttaa sitä, mitä on, tai sitten koko elämä rupeaa pyörimään sen ympärillä, että yrittää olla muuta kuin on, jolloin paettavasta asiasta tulee koko elämän keskipiste.
Olen miettinyt, millainen olisi tilanne, jos olisin kristitty. Jos pyrkisin välttelemään taipumustani, silloin synnistäni tulisi elämäni ensisijainen kokemus, jonka ympärillä kaikki pyörii. Jos taas toteuttaisin tarpeitani, pystyisin ainakin välillä keskittymään muuhunkin kuin omaan perversiooni, esimerkiksi Jumalaan.
En usko, että uskovana pystyisin luomaan aitoa Jumalayhteyttä, jos en toteuttaisi seksuaalisia tarpeitani. Jos en koskaan saisi vapautua tarpeistani, ei minulla koskaan olisi mahdollisuutta aitoon Jumalayhteyteen, koska yhteys kulkisi aina pakottavan synnillisen tarpeeni kautta. Jumalayhteyteni ikään kuin aina ensisijaisesti kohdistuisi syntiini ja vasta toissijaisesti Jumalaan. Jumalaan voisin olla yhteydessä vain tyydytettynä.
Mitä iloa uskovalle on siitä, että hän jatkuvasti tunnustaa syntinsä, jota ei pysty hallitsemaan? Kehittääkö se yhteyttä Jumalaan vai sitooko se ihmisen vain syntiin? Eikö käy helposti niin, että Jumalasta tulee anteeksiantoautomaatti asialle, jota ei pysty vastustamaan?
Eikö riitä, että tunnustaa syntinsä muutaman kerran ja sen jälkeen vain elää asian kanssa?
Oma tulkintani on se, että monet uskovat itsekkäässä luonnossaan määrittävät synnit niin, että he tunnustavat synneiksi hallitsemansa asiat, mutta eivät pidä syntinä asioita, jotka hallitsevat. Tällainen on esimerkiksi globaali epätasa-arvoisuus. On vaikea ymmärtää, miten yltäkylläinen länsimaalainen voisi perustella hyötymisensä maailman köyhien sortamisesta ja maapallon tuhoamisesta, mutta niin vain moni kristitty näyttää tekevän. Myönteinen suhtautuminen yritystoimintaan näyttää olevan kristillisissä yhteisöissä pikemminkin normi kuin poikkeus. Mitäpä siitä, että talousjärjestelmämme pyörii epätasa-arvon ja luonnon tuhoamisen varassa.
Miksi jotkut synnit kuten vaikka homoseksuaalisuus ovat asioita, joiden harjoittamisesta vaaditaan luopumaan, mutta vahingollisesta markkinataloudesta ei vaadita? Siksikö, että kun synti on kaikkien harjoittama, niin on käytännöllistä olla tulkitsematta sitä synniksi?
En minä epäile, etteikö moni kristitty tunnistaisi itsessään ahneutta. Sen sijaan olen varma, että kristillisessä kulttuurissa ahneudelle luodaan sellainen tulkintakehys, ettei se tietyllä tavalla harjoitettuna vaikuta synniltä. Homoudelle tai BDSM-identiteetille tällaista tulkintakehystä ei suoda. Ristiriita tuntuu epäoikeudenmukaiselta.