Miksi jumalanpalvelusten ja hengellisten tilaisuuksien osallistujamäärät on niin pienet?
Minusta syy on seurakunnassa käyvät ihmiset. Heissä on niin paljon kehittämisen varaa, että suomalaiset sen takia käyvät niin vähän tilaisuuksissa.
En sano tätä loukatakseni, vaan rehellisenä arviona. Keskustelua voi tästä jatkaa.
Jos ne ihmiset, jotka käyvät seurakunnan yhteisissä jumalanpalveluksissa vastaavat heistä allaolevaa Raamatun kuvausta kristityistä, eivät he ole syyllisiä vähäiseen osallistumiseen, vaan maailma ja perkele, jotka ovat lumonneet ihmiset viettelyksillään. Näyttäähän maailma aina ihmisviisaudelle, joka on ihmisen itsekkyyden palvelija, paljon houkuttelevammalta tarjouksineen. Ristinalaisuus ei ole koskaan purjehtinut kuvitellussa myötätuulessa:
1Kor 1:26-29: “Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.”
Puhun nyt vain itsestäni mutta ehkäpä joku muukin evlut kirkon jäsen on voinut kokea samaa. Minä olen lapsesta saakka uskonut Jumalaan, rukoillut iltarukousta ja kaivannut lähempään yhteyteen kirkonkin kanssa. Odotin rippileiriä aikanaan kovasti ja toivoin syvyyttä uskooni. Evlut kirkko on ollut toki monessa suhteessa hyvä ja turvallinen ja olen sielläkin kokenut palveluksissa pyhyyttä ja se on koskettanut. Mutta evlut kirkko korostaa mielestäni liikaa jokaisen omaa henkilökohtaista uskonelämää, ts tulee olo, että kirkolla ja siellä käymisellä ei ole niin suurta merkitystä - jokainenhan voi itse tykönään lukea Raamattua tai rukoilla. Tuntuu myös ettei asioista uskalleta puhua oikeilla nimillään, jotenkin on olo ettei esim seurakunnan perhekerhoissa tms uskalleta puhua uskosta avoimesti vaan pieni hartaushetkikin on vähän varovasti anteeksi pyydellen ujutettu mukaan. Minusta olisi mielenkiintoista tietää miten moni evlut kirkossa aktiivisesti kävijä ei kuulu johonkin pienempään ”alajärjestöön”(nyt on termit hukassa mutta tarkoitan esim kansanlähetystä tms) joissa on sitten tiiviimpi yhteisö ja omia linjauksiaan joihinkin opillisiin asioihin.
Valitettavasti katoa on tapahtunut myös esim ortodoksisessa kirkossa mutta siellä kirkon merkitys arjessa ja elämässä on kuitenkin korostettu, kirkkovuoden vaiheet eletään kirkon kanssa.
“Seurakunnissa käyvissä ihmisissä on kehittämisen varaa.”
Ok. Ovatko he (olemmeko me) turhan epäsiistejä tai rumia? Eivät riittävästi uskossa? Epäkohteliaita? Meluisia? Jotain muuta, mitä?
Väki vähenee kaikkialla. Se on surullista. Maallistumme. Siinä mielessä on hyvä että meillä katolilaisilla on sunnuntaivelvollisuus. Ihmisten on silti mentävä messuun, vaikka minä ja muutama muukin käymme siellä ja rehellisyyden nimissä olisimme erittäin hyvä syy jättäytyä pois.
Luulen, että kyse ei ole vain kristillisistä tilaisuuksista, vaan eri tilaisuuksissa käyminen on ylipäänsä vähentynyt. Ihmiset napottavat kotona tietokoneen, tabletin tai television ääressä eivätkä helposti lähde sen enempää kirkkoon kuin esim. teatteriin, urheilukilpailuihin, keikoille, taidenäyttelyihin, puhetilaisuuksiin tmv. Missään ei yleensä ole väenpaljoutta, vaan aina näkyy runsaasti tyhjiä paikkoja.
En halua tätä perustella sen tarkemmin. Viittaan ainoastaan intuitiiviseen kokemukseeni. Intuitiivinen eli välittömään oivallukseen perustuva ja vaistonvarainen.
Jos et nimenomaan halua perustella, ts. et halua keskustella aiheesta, ketjun aloittaminen siitä ei ehkä ole se oikea tapa purkaa tunteita.
Jännä näkemys - en ole itse tällaista opetusta tavannut. Pitäisin luterilaisuutta ainakin alkuperäisessä ja oikeaoppisemmassa muodossaan hyvinkin jumalanpalveluskeskeisenä kirkkona. Käyn itse lähinnä Sleyn toiminnassa, jossa korostetaan sakramenttien merkitystä. Niissä saa jotain sellaista, jota ei todellakaan saa yksin kotona. Kuvaamasi painotus tuntuu enemmän vapaille suunnille tyypilliseltä. Kun esimerkiksi ehtoollisella ei ole kovin suurta roolia, eikä pastorien opetusten kuuleminenkaan ole niin keskeinen asia kun Raamattua voi lukea itsekin, ei välttämättä ole oikein motivaatiota käydä seurakunnassa.
Toki evlut kansankirkossa pyörii monenlaista liberaalia säätäjää, mutta siinä porukassa taas jumalanpalveluksen väheksyjät ovat enemmän kaikki käy -porukkaa. Eivät he korosta itsenäisen Raamatun luvun tai rukouksen merkitystä.
Olisiko Messujen osalta kyse siitä, että toiminta on vanhanaikaista: Pappi saaraa ja ihmiset vastaavat kaavamaisesti. Puuttuu vuorovaikutteisuus. Enkä tarkoita nyt vapaiden suuntien spontaania heilumista ja huudahtelua. Olisi välillä tosi raikasta jos Messussa saarnan päälle olisi keskusteluosuus. Tietysti aikakysymys mutta kuitenkin.
Siinä kirkossa, jossa minä tavallisesti käyn, käy papin mukaan tavallisen sunnuntain liturgiassa 70 - 170 henkeä, juhlina enemmän.
Meillä on kirkko aina täynnä, 200-300 henkeä, riippuen kumman seurakunnan messussa käyn.
Munkkiniemen Verkostoyhteisö vetää lähes joka kerta kirkon täyteen tai 2/3:aan. Eli kirkko täynnä 300:lla hengellä.
Kansanlähetyksellä sama juttu, tosin jos tulee joku vetonaula, kuten Leif Nummela, niin sitten kaikki eivät ehkä mahdukaan.
Itse käyn vähintään kaksi kertaa kuussa, joskus jopa kaksi messua päivässä. Kesällä tosin harvemmin.
Meillä on kirkko seisomapaikoille asti täynnä 3-4 kertaa joka sunnuntai…
Onhan näitä matalan kynnyksen messuja, tai ainakin rennompia kuin ns. perinteiset. Esimerkiksi Espoosta löytyy tuomiokirkossa pari kertaa kuussa pysäkkimessu, ompun kappelissa joka torstai risteysmessu, Suvelan kappelissa perjantaisin nuorempaan makuun rokimpi HalleLuja-messu jne. Stadin puolella Tuomasmessu jne.
Itse en mitenkään kaipaa sosiaalisuutta ja interaktiivisuutta messuihin. Joissain messuissa tapa toivotella kädestä pitäen Kristuksen rauhaa on jo siinä rajoilla. Nuo pysäkkimessut ovat olleet yleensä lämminhenkisiä, mutta viimeksi niissä oli juurikin mahdollisuus kertoa Luojan kauneimmasta ajatuksesta. Ei saanut kyllä suurta suosiota. Vielä vähemmän innosti se, kun yllättäen liturgi halusi läsnäolijoiden nousevan, tarttuvan toisia olkapäästä ja sanovan “olet luojan kaunein ajatus”. Meni itselleni liian sosiaaliseksi. Haluaisin vain istua rauhassa, nauttia Jumalan läsnäolosta ja keskittyä rukoukseen.
Minun logiikallani seurakunnassa käyvät ihmiset pikemminkin kasvattavat kirkon tilaisuuksien kävijämäärää. Jos heidät poistettaisiin seurakunnista, niin en usko että jostain ilmestyisi suurempi lauma heidän tilalleen.
Minusta @anon35606751 ottaa tässä ihan vakavasti otettavan teeman esille, eikä siitä pitäisi kenenkään kirkossakävijän loukkaantua.
Jos oikein tulkitsen Aramiksen varovaista lausetta seurakunnassa käyvistä ihmisistä ja hänen haluttomuudestaan avata asiaa tarkemmin, niin kyse on siitä ilmiöstä että monet seurakuntia lähestyvät kokevat niissä käyvät ihmiset vaikeasti lähestyttävinä.
Olen itse kokenut aikanaan sen (olen aikuisena kastettu) ja monen muun kanssa olen puhunut aiheesta. Nyt, kun itse olen se joka käy seurakunnassa, mietin aika paljonkin sitä miten tulokkaat kokevat minut.
Vaikea aihe sinänsä, koska en halua loukata ketään. Silti tämä mielestäni ansaitsisi käsittelyä.
Esimerkiksi miettimällä sitä mikä minussa voisi olla sellaista mikä koetaan hankalasti lähestyttävänä toisten seurakunnassa kävijöiden taholta.
No, ehkä se, että uudet tulijat ovat jotenkin vielä joko hyvin epävarmoja tai sitten jo kuherruskuukausivaiheessaan kirkon ja uskon kanssa, jolloin oma asenteeni, toisinaan jopa kyynisehkö tai ainakin inhorealistinen näkemykseni kirkosta ja uskosta voi olla vaikeaa sovittaa omien tuntemuksien kanssa. Toinen voi ajatella että tuotako se usko nyt sitten on, ruusuiset unelmathan siinä särkyvät.
Tai sitten saatan joistakin aiheista puhuttaessa innostua besserwisseröimään vähän liikaa.
Jonkun mielestä saatan olla ihan liian vapaamielinen ja löyhämoraalinen kirkkoon, joten joku saattaa haluta etsiä seurakunnan jossa ei törmää kaltaisiini kristittyihin.
Omia kokemuksiani uutena tulokkaana voisin muistella, toivottavasti kukaan ahkera kirkossakävijä ei ota siitä nokkiinsa, kuinka negatiivisena koin ihmiset seurakunnassa.
Minusta he olivat riitaisia, seurakunnassa oli jatkuva valtataistelu kaikenmaailman käytännön asioista käynnissä. Yhdet puhuivat selän takana pahaa toisista. (Minulla oli se etu että puhuin silloin vielä heikosti maan kieltä, minun läsnäollessani puhuttiin aika vapaasti, ja yllättäen opinkin kieltä aika nopeasti. Tai sitten kukaan ei edes välittänyt että seurakunnan riidat ovat julkisesti esillä.)
Kun kävi ilmi että olen ottanut vastaan erään vanhemman miehen avuntarjouksen ja muuttanut hänen ulkorakennuksensa päätyyn asumaan, osa seurakuntalaisista alkoi pitämään minua löyhämoraalisena naisena, mitä en siinä tilanteessa millään tavalla ollut. Jotkut lakkasivat puhumasta minulle messun jälkeen.
Monet seurakuntalaiset puhuivat jatkuvasti pahaa omasta papistamme, sekä muiden kylien papeista. Oma pappimme oli se, joka piti minulle katekeesia, oli rankkaa jatkuvasti kuulla hänen arvosteluaan. Samoin arvosteltiin sisarta joka palveli seurakunnassa ja opetti myös minua.
Olen monesti miettinyt miksi niin moni kirkkoa lähestyvä kokee tämän, että moni asia seurakunnan ihmisyhteisössä tuntuu tökkivän.
Ehkä se on se ensimmäinen isompi kilvoitus Jeesusta seuratessa. Että jaksaa jatkaa muista syistä kuin sosiaalisten suhteiden onnistumisen vuoksi. Että oikeasti haluaa seurata Kristusta eikä ihmisiä.
Näistä koettelemuksista huolimatta päivääkään en antaisi pois katekumeeniajastani enkä ensimmäisestä vuodesta uudessa seurakunnassa. Ihania asioita tapahtui myös.
Katolilaisena tulen aina pyytämään nimenomaan sieltä todistuksen kirkkoonliittämisestäni, ja muutenkin paikka säilyy sekä muistoissani että ihmissuhteissani lähellä sydäntä.
Enpä kyllä tiedä sitäkään tarkoittiko Aramis tällaisia asioita aloituksessaan, mutta näin minä olen seurakunnassa käyvistä ihmisistä ajatellut. Nykyään siis mietin sitä millainen seurakuntalainen minusta on tullut.
Minusta teema on sen verran geneerinen ja fiilispohjainen, että se on vain yleinen kehotus kaikille itsetutkisteluun ja parannukseen. Ja sellaisen tarjoaminen “keskustelunaloitukseksi” ja jättäminen sikseen on aika turhaa puuhaa, “loukkaantui” joku tai ei.
Ei se johdu niistä ihmisistä - tai ei ainakaan kokonaan. Se on melko sama, keitä ja millaisia he ovat. Se johtuu vain siitä, että ihmiset eivät halua ylipäänsä leimautua uskovaiseksi. He haluaisivat saada kirkosta kaiken hyödyn, mutta pysyä yhtä riippumattomina ja itsenäisinä kuin mitä ovat esim. ruokakaupassa käydessään (tai luulevat olevansa). He eivät halua tulla nähdyksi kirkossa, he eivät halua puhua kenenkään kanssa - he haluavat säilyttää illuusion siitä, että minä vain kurkistin tänne, en ole oikeasti uskovainen, en halua leimautua, en halua antaa elämääni Jeesukselle kokonaan. Asia helpottuu vasta sitten, kun antautuu sen verran, että hyväksyy uskovansa Jumalaan ja että sitä on enää mahdotonta kieltää itseltään. Sitten rohkeutta tulee lisää ja ihminen uskaltaa sanoa käyvänsä kirkossa, uskovansa niin kuin kirkko opettaa ja rukoilevansa mielellään ym.
On vaikea tunnustaa itselleen, että maailmankuva on muuttunut ja että Jumalan olemassa olo ei ole enää vain abstrakti vaihtoehto muiden joukossa tai teoreettinen, filosofinen kysymys, jota voi joskus aikansa kuluksi hieman pohdiskella - ilman, että oman elämän tarvitsee siitä millään tavalla muuttua.
Tästä samaa mieltä. Yhteisöt ovat vajavaisia ja niiden vertailuun on kiusaus langeta.
Kristus on heikkojen keskellä ja opettaa meille rakkautta ja anteeksi antamista kirkossaan.