Olen käytellyt omalla kristillisellä vaelluksella oikeaa oppia välineenä jonka avulla kristinuskon ydinsanoma on vuosisatojen kuluessa määritelty, Raamatun pohjalta, rukouselämästä ammennetun harkitsevaisuuden ja ymmärryksen avulla. Oikea oppi on kuin tien penkereitä, jotka joskus pettävät, mutta niihin kaivetuissa ojissa oppi pystyy viemään tien perustuksia (mikä tässä sekavassa vertauksessa on ehkäpä kristityn vaellus ajassa) hajottavat vedet pois uskovan elämästä. Tie itse, Kristus meissä, on tärkein.
Tämä ketju aloitettiin kommenttina Arffmanin kirjaan (jonka itsekin luin). Voisiko tätä jatkaa kertomalla mihin kukin säännöllisesti palaa muistuttaakseen itseään mistä kristinuskossa oikein on kysymys.
Teologiaa kun on tehty jo ennen Kristuksen syntymää ja sen jälkeen erilaiset filosofiset väittelyt ovat vain kiihtyneet, mistä kristitty löytää säännöllisesti tiivistetyn paketin olennaisesta?
Raamattu on Pohja, Mittatikku ja Suuntaviitta. Siitä on myös paljon ketjuja foorumilla.
Vanha kiista siitä onko kristityn ohjenuoran oltava yksin Raamattu, vaiko traditio, vai -Herra armahda- molemmat, on rasittava mutta kaiketi pakollinen palata silloin tällöin.
Itse en ole koskaan pitänyt traditiota kirosanana, sillä niin kuin erään ketjun nimi kertookin, Raamattu yksin on vaikea kirja. Hengelliseen, rukoukselliseen lukemiseen jossa Jumala tulee juuri minun henkilökohtaisten kysymysten äärelle, Raamattu on ainoa vaihtoehto. Kristillisen uskon sisältöjen yhteenvedoksi se on jo vaikeampi vaihtoehto.
Pidän lohdullisena pystyä palaamaan eri vuosisatojen kirkon opettajien yhteenvetoihin siitä mitä raamatullinen kristinusko on.
Nimenomaan yhteenvetoihin, mahdollisimman selkeisiin ja kattaviin, mutta lyhyisiin ja ytimekkäsiin.
Tällaisen lukemisen etsijälle on yksi todella hyvä genre, kasteopetuksen yhteenvedot.
Olen itse pyrkinyt palaamaan vuosittain muutaman kirjoittajan kasteopetuksen/katekeesin kokoelmaan.
Kaikkien aikojen suosikkikatekeesini on Irenaeuksen Demonstratio Apostolica. Sitä ei harmi kyllä, ole suomennettu, en ainakaan muista nähneeni.
Seuraava suosikkini on Augustinuksen De catechizandis rudibus, suomeksi Kristinuskoa vasta-alkajille. Siinä on ohjeita myös kasteopetuksen antajille.
Kolmas suosikkeihini kuuluva teos on Kyrillos Jerusalemilaisen mystagogiset opetukset, suomenkielisenä kirjana Jerusalemin uskontunnustus, mikä ei ole enää niin tiivistetyssä muodossa kuin nuo kaksi muuta, mutta pidän siitä.
Kaikille näille kolmelle on yhteistä että mielestäni ne kestävät aikaa ja kunakin lukukertana ne onnistuvat vastaamaan uusilla tavoilla samoihin kysymyksiin. Joinakin hetkinä ne saattavat tuntua vanhentuneen, ja sitten ne taas onnistuvat palaamaan kiinnostaviksi.
Myöhempien opettajien teoksia en tässä vuosittaisessa suunnantarkistuksessa lue, koska sitä materiaalia tulee niin monesta tuutista. Samoin Raamattua pyrin lukemaan viikottain.
Ensimmäiset kristityt vuosisadat tuntuvat olevan kaukana ja vieraassa kulttuurissa elettyjä. On huojentavaa lukea 1800 vuotta vanhaa opetusta kristinuskon perusteista ja huomata miten tutulta se tuntuu. Voi vertailla vanhoja yhteenvetoja niihin puheenaiheisiin mitä juuri tällä hetkellä kristityt käyvät läpi. Mitkä ovat aikojen merkit juuri nyt ja mikä on uskon muuttumaton ydin. Miten se jo alusta asti ollut uskon sisältö saa kunkin ajan kysymyksiin suunnattuja tarkennuksia.
Olisi kurjaa ajatella että jos pääsisi aikakoneella 2. tai 3. vuosisadalle, en tunnistaisikaan kristinuskoa kristinuskoksi. Siksi palaan säännöllisesti mahdollisimman syvälle juurille.
Onko teillä muilla tällaisia suunnantarkistuksia?